Pyrkijälle kirj. Aune. / Pyrkijä 1905.

Tunturien maassa.


Kittilässä, Ounasjoen rantamilla oli viivähdetty muutamia talvisia päiviä. Tähän päättyi pitkä, mutta tutunomainen hevosmatkamme. Odotimme vain uusia kulkuneuvoja, vikuripäitä poroja kiikkerine puikkineen. Siinäpä jo olivatkin Majalan pihassa nuo kauniit eläimet valmiina matkalle, olipa koko joukon toistakymmentä. Jokaisella oli perässään pienoinen ahkio tai pulkka, aina sen mukaan mitä vedettäväkseen sai. Ahkiot lastattiin tavaroilla, peitettiin huolellisesti ja sidottiin lujasti kiinni, sillä huimassa lennossa tuntureilla saatti kuorma nurinkin keikahtaa, mutta näin sidot-tuna eipä siitä vaaraa ollut.

Kyytioppaamme, keski-ikäinen lappalaisukko oli touhua täynnä, järjes-täessään pororaitoa. Ketterästi hän pyörähteli pehmeissä tallukoissaan, tuon tuostakin laskien sangen nokkelia sanasutkauksia ja pilaa tehden meidän ensikertalaisten porolla ajamisesta. Olimme erittäin huvitetut hä-nestä salaa ihaillen pieniä, sielukkaita "pikisilmiä" säännöllisten kulma- karvojen alta ja sitä terävyyttä, jota hän puheessaan osoitti. Meidän en-tiset luulotietomme Pohjolan luonnonlapsista, saivat tästä tuttavuudesta aika kolahduksen, kerrassaan kuoleman iskun. Ja me päättelimme, että hänkin voisi seistä vaikka suurmiestemme eturiveissä, jos vaan opintiel-le olisi nuoruudessaan päässyt.

Tuli sitte meidän matkamiesten vuoro asettautua. Paksuissa karvata-mineissa "kiireestä niin kintereesen" asti puettuina, komensi äijä meitä kutakin pulkkaansa. Piti ensin pistää oikean käden peukalo ajohihnan päässä olevaan lenkkiin, kietasta hihna lujasti kiinni käden ympäri ja sit-te istua kovalle pulkanpohjalle. Niels, se oli miehen nimi, heitti yleisen tarkastuskatseen vielä seurueen yli, keikahutti tottuneesti itsensä pulk-kaan, nykäsi kerran hihnasta ja sitten se alkoi.


Itse hän tietysti ajoi joukon etunenässä, niin kuin opas ainakin, ja hänen pulkkansa keulaan oli ensimäinen kuormaporo kiinnitetty ja sitte kaikki yhteen jonoon toinen toisensa perään. Me muut ihmiset ajelimme vii-meisinä raidossa kukin omalla ajokkaallamme, tai oikeammin istuimme ällämystyneinä ajohihnaa lujasti puristaen. Istuimme ja ihmettelimme sitä tavatonta kykyä mikä meillä poron ajamisessa oli ja sitä asentoa jo-hon olimme joutuneet, ollessamme yksin herroina perässä ja samalla kuskina pukilla. Meille oli annettu näet hyvin taitavat porohärät, niin kuin ainakin ensikertalaisille.

Nämä tietävät jo itsestään että toisia on seurattava, oppaan perässä on mentävä samaa vauhtia kuin ensimmäinen. Ainoa vaikea seikka oli ta-sapainon ylläpitäminen tässä kiikkerässä pulkassa Ounasjoen jäällä, jo-ka vasta hiljakkoin oli jäätynyt ja virtapaikoissa keskeltä puoleksi sulana, vaikka olikin joulukuu jo loppupuoliskolla. Mutta hyvin sitä sentään men-tiin, sillä Niels ukko ajeli hiljalleen näin ensi iltana, varmaankin siitä syys-tä, kun me olimme vielä tottumattomia pulkassa pysymään.

Selvisin ensimmäisestä huumauksesta ja huomioni kiintyi ympäröivään luontoon. Metsä on pukeutunut hienoon huurrehuntuun. Korkeana kaar-tuu Pohjolan sinitaivo kimaltelevine tähtineen. Kuun kullatessa yleviä maisemia kiitävät puiden varjot pitkinä, nopeasti ohitse. Pororaitomme näytti sangen runolliselta, oikein satumaiselta siellä kuutamoisessa tun-turien maassa. Kylmä yltyi yöksi! Ilmestyi kauniit revontulet taivaalle. Ihailin niitä ensi kerran elämässäni, ihailin ja ihmettelin niiden vallatointa loistoa. Minun täytyy myöntää, että Lapinmaan luonto oli ensi iltana tehnyt sieluuni syvän vaikutuksen, se oli kokonaan temmannut minut ylös, mielikuvituksen pyhäkköön!

Siinä samassa seisahtui opas ja samoin tekivät kaikki toisetkin. Oli tultu matalalle asunnolle, johon piti yövyttämän. Näytti melkein mahdottomal-ta, niin oli pieni se mökki. Mutta mikäs auttoi! Mennä täytyi ja tilaakin tehtiin, sillä siellä on asukkaiden velvollisuus antaa matkustajille yösijaa. Astuttiin siitä tupaan.

Kohtelijasta oli väki. Takkaan lisättiin tulta, lämmiteltiin, juotiin kuuma kupponen omasta pannusta ja heitettiin pirtin permannolle heinille pit-käkseen. Talonväki itse lepäili seiniin kiinnitetyissä lavitsoissa. Kenenkä-pä niihin resuisiin vuoteisiin olisi mielikään tehnyt! No, pitihän siinä sitte levätä ja nukahtaakin tietysti, mutta kovin tuntui oudolta näin ensialuksi. Sitä paitsi pyörivät mielessä vastaiset vaiherikkaat pororetket, revontulet ja kirkkaat tähti-illat.

Hetken kuluttua unelmoi koko pirtti. Koetin seurata unista esimerkkiä mi-näkin, vaikka ilma oli kokolailla paksua, täynnä nahkojen tuoksua ja nuk-kuvien ja valvovien henkeä Meitä matkamiehiä oli kuusi ja talon omaa väkeä taisi olla kahdeksan henkeä, ellen väärin muista, siis neljätoista ihmistä pienoisessa huoneessa, joka tuskin paria syltä laajempi oli joka suunnalle.

Varhaisessa aamuhämärässä lähdettiin taas, mutta nyt olimme jo paljon tottuneempio mekin ja tuotapikaa kiidimme tuimassa lennossa yli vaaro-jen, halki metsien kohti Kultalata kuuluisata. Ivalojoen rannat ovat kor-keita kumpuja ja törmänteitä aivan täynnä. Niitä ajellessamme poikki ja pitkin, saimme kuperkeikkoja vuoron perään. Mutta me olimme iloiset, vaikka toisinaan pulkka keikahti ylös alasin ja ajaja pitkin hankea laahus-ti perässä käteen kiinnitetystä hihnasta. Minä olin väliin "suut silmät" lunta täynnä, kun opas nähtyään tai huudon kuultuaan pysähdytti raidon, että pääsin sittä ylös puistelemaan itseäni lumesta. Kyllä pikkuisen har-mitti sitten, kun opas leveästi nauroi semmoiselle menolle, nauroi niin että leveät olkapäät vallan hytkivät ja "neljäntuulen" lakki oli kolmikulmai-sena maassa. Hän oli näet aina hyvällä tuulella ja täynnä viatonta veitik-kaa.

Enemmän kun nuo lumiset kuperkeikat, kummastutti minua pitkä hämä-rä, josta ei ollenkaan loppua tullut. Ja mitä edemmäksi ylöspäin etenim- me, sitä kauvemmaksi katosi päivyt, jonka kultaista kimmellystä kaukais-ten tunturien kupukattojen korkeimmilla harjanteilla tästäpuoleen sain ihailla. Aurinko itse oli kätkeytynyt ties minne ... Ja illat revontulineen ja tähtineen olivat nyt tuhansin kerroin kauniimmat!

Kultalassa syötettiin poroja, sekä lepäiltiin siinä hetkinen. Kovin kiirehdit-tiin pohjoista kohti. Ei ollut aikaa tutkia kullan saantia, eikä sen kaiva-mista, eikä muutakaan siihen kuuluvaa. Huolettomina ajelimme pitkin Ivaloa, kenties tavattomien rikkauksien ohi, aarrehautojen yli, ajelimme aukealle Inarin selkäjäälle. On totta, mitä runoilija sanoo siitä:


"Nimeä saaret vailla
Ja ranta alaston."

Juuri sellaisen kuvan olin jo piennä ollassa lukiessani, saanut hyljätystä Inarin järvestä. Siinä se nyt oli mielikuvituksen Inarin todellinen kuva. Tie kulki keskiselkää pitkin, eikä rantoja eroittanut, ja milloin ajettiin rannem-malta, näki silloin, ettei siinä rantalehdot kesäilloin kuvastakaan tyyneen vedenkalvoon, eikä käki tule kukahtelemaan koivun latvaan saaren kai-nalossa. Niistä iloista tämä laskorantäinen, autiosaarinen Inarinjärvi ei tiedä mitään.

Tämä matka oli tuskastuttavan pitkä. Monta tuntia kesti hurjaa menoa, sillä porot olivat nyt vallan vimmatuita. Kun tähän kysyimme syytä Niels-ukolta, selitti hän, että ne tulevat sitä villimmiksi, mitä likemmäksi lähe-nevät pohjoista kotiseutuaan. Tuo oli minusta merkillistä! Eteläisempi ilma vaikuttaa tähän eläimeen lamaantumisen, mutta raitis tunturituuli Pohjolasta sen pois puhaltaa. Saman pirteyden ja karaistun reippauden oli se varmaan meihin ihmisiinkin vaikuttanut, koska kukaan ei sanotta-vasti valitellut.

Tällä järvimatkalla oli kylmä ensikerran jähmetyttänyt jäsenemme. Oli siis vallan tarpeellista päästä parempiin suojiin. Tähän tarjoutuikin tilai-suus, kun saavuimme Inarin kirkolle. Siellä menimme pappilaan, jossa meidät ystävällisesti vastaan otettiin, yösija tarjottiin. Tuntuipa kuin oli-simme tulleet takaisin etelään.

Pappilassa puuhattiin jouluvalmistuksia, sillä tämä kristikunnan suuri ilo-juhla oli jo vallan kynnyksellä. Siellä kerrottiin meille, että joutuisimme n.k. autiotupaan jouluksi, ellemme sinne jäisi. Mutta ventovieraina emme jääneet pappilaisten joulurauhaa häiritsemään, vaan aattopäivän aamu-na livistimme taas matkoihimme. Tarkoituksemme oli päästä jouluksi pe-rille, mutta erityisistä syistä olikin tämä ajatus enää mahdotoin toteuttaa.

Hämäränä koitti jouluaattopäivä. Turhaan odotat pohjolan talvipäivän valkenemista! Hämärää oli rinnassakin joka miehen, ensikerran tällä matkalla Niinpä niin ja ensikerran myöskin istuimme jouluaattona poron-pulkassa, Lapinmaan kuusettomassa metsässä. Mutta, hyvästi te joulu-kiireet, joululahjat, joulukuuset kukkinenne, tähtinenne! Ja hyvästi joulu-laulut, joulukellojen kai'ut! On harvinaista näin surullisin tuntein vastaan-ottaa joulua. Siinä samassa

"Mun tähti tuikahti yössäni,
Se kirkas, hellästi hymyili —."

Saattoi täälläkin sentään löytyä jotain, joka joulua muistutti. Pimetessä illan, oli joulun mahtava Sankari sytyttänyt taivaallensa tulet sellaiset, joi-den loisto juuri tänä iltana valtavasti vaikutti sydämen pimeimpään ko-meroon. Vilkkuvat tähdet ja kirkkaat "pohjanpalot", oi, en milloinkaan voi unohtaa niitä! Betlehemin yötä muistutti tämä ilta Lauloivathan enkelit vielä nytkin tuolla ylhäällä, taivaallisen kirkkauden ympäröiminä samaa tuttua ylistysvirttä. Minä olin hetkellisesti voittanut painavan kaihon!

Jouluilta tunturi-majassa. Ontakoskelle.

Utsjoen jäältä ajettiin ylös korkealle tunturiäyräälle, jossa odotettu autio-tupa*) oli. Empimättä astuimme sisään. Kullervon tavoin löysimme pirtin pimeänä, autiona. Hiilos on kylmä, lattia pehkuinen, suuret seinänraot paksussa jäänkohmeessa. Pieni ikkunakin on seinässä, mutta jääkuk-kien peitossa sekin

*) Näitä tupia on rakennettu asumattomille taipaleille matkustajia varten.

Lämmintä piti saada ensimmäiseksi, kylmä kun oli, lämmintä ja valoa. Ilman näitä kahta voimaa ei voi elää!

Setä ukko hutasi äkkiä lastut ja poron konttiluiden jäännökset lattialta suureen takkaan, joka ammottavana törrötti tuvan nurkassa. Pian siinä räiskyikin iloinen valkea, jopa kahvipannu kin kiehui ja kuohui. Hetken päästä jo tulee Olakin, uusi kyytioppaamme, poroja metsään viemästä, tuoden tullessaan pitkiä rankoja, että lisää tulta ja lämmintä saataisiin. Hän hääräili kuin kotonaan, tottuneesti, ja kiirehtii suurta lihapataa tak-kaan kiehumaan. Joulun kunniaksi kehui myös keittävänsä poron sääri-luita, joiden ytiä sanoi oikein jouluherkuksi ja väitti vielä, että ilman sitä ja ilman poron kieliä ei Joulu Joululle maistu.

Kun näin oli päästy lämpimiksi, rupesi keskustelukin sujumaan siinä tak-katulen loisteessa. Suomen joulusta pakisi jokainen, suuri ja pieni, pakisi kaihomielin, kaukana tunturien maassa. Ola kuunteli ihmetellen kerto-muksiamme joulukuusesta ja joulu-ukosta. Hän sanoi, ettei Lapissa sy-tytetä edes joulumäntyä, sillä kuusiahan ei niin pohjoisessa olekaan. Mutta vielä enemmän hän ihmetteli, kuullessaan meidän joululaulujam-me ja kun minä salaa vilkasin, minkä vaikutuksen ne ukkoon tekivät, niin näin, että kyynele toisensa perästä herahti partaiselle poskelle, mistä ne peskinsä hihalla pois pyyhkäsi.

Tämän hartaan hiljaisuuden katkaisi setäukko hetkeksi, kun hän kenen-kään aavistamatta tulee tupaan, pienoinen mänty olalla. "Joulu-ukko, joulu-ukko", huudahti pienin joukosta, ilosta säihkyvin silmin. ilo kuvastui jok' ikisen silmistä, niin suurten, kuin pientenkin. Pian seisoi mänty lat-tian raossa ja loisti kauniisti kaikessa vaatimattomuudessaan. Jos tämä vaan olisi ollut kuusi, niin varmaankin olisi se vetänyt vertoja maailman ensimmäiselle joulukuuselle, jossa ei ollut kuin yksi kynttilä.

Meidän männyssämme oli kolme kynttilää, sillä tämmöisille taipaleille varustetaan valoaineita myös mukaan. Voi sitä riemua, mikä autiotuvas-sa nyt syntyi! Uskallan väittää, että tämän nokisten seinien sisällä ensi kerran paloi joulumänty ja ensikerran kajahtelivat joulusävelet seinistä takaisin laulajain sydämmiin. Setäni puhui meille kaikille Joulun todelli-sesta merkityksestä, mutta pienokaiset, kolme lasta, jotka myöskin kuu-luivat seurueeseen, lauloivat männyn ympärillä:

"No onko tullut kesä nyt talven keskelle?"

Oikein ihmetellä täytyi, mitenkä vähään sitä nyt tyydyttiin. Sedän esityk-sestä lauloimme vielä

"Enkeli taivaan lausui näin"

Johan Ola-ukkokin yhtyi. Tämä oli minusta ihmettä, sillä en luullut heidän ollenkaan osaavan laulaa, en ainakaan samoja virsiä, kuin me. Mutta kuulin sitte, että hekin laulavat, etupäässä juuri virsiä.


Yhtä yksinkertainen oli joulu-illallinenkin meillä, niin kuin arvatakkin sopii. Pois jäivät puurot ja tortut. Mutta kyllä Ola herkutteli mielestään, kun hän sääriluun toisensa perään pitkällä puukollaan halkoi ja kaivoi rasvaisen ytimen syödäksensä. Ihmetellen me katselimme, mitenkä pelkkää lihaa ja rasvaa syödään ilman leipää. Hän kertoi, etteivät he koskaan lihan kanssa syö muita ruokia, sillä se olisi ylellistä ja että leipäkakkua pitää säästäin syödä.
Pienokaiset nukahtivat huolettomina risuvuoteille nahkastensa sisään. He kenties jo uneksivat joulutontuista ja rikkaasta joulupuusta. Tai unek-sivatko siitä joulumännystä, jonka kynttilät olivat jo sammuneet. Me aiku-iset valvoimme kaiken yötä pitäen vireissä takkavalkeata ja puhellen ukon kanssa.

Aamulla oli tulipalopakkanen. Mutta meidän ei auttanut muu, kuin lähte-minen, ei tehnyt mieli jäämään autiotupaan. Se jäi meiltä, niinkuin muil-takin likaiseksi ja kylmäksi.

Oli joulupäivän aamu. Me olimme jo kaukana Utsjoen jäällä. Pakka-nen paukutteli kallioita ja jokijäät halkeilivat. Se ääni oli kumea, kuin kir-konkellojen, jotka varhain joulu-aamuna kutsuvat ihmislapsia joulukirk-koon. Minä kuvittelin sitä nyt. Näistä mietteistä herätti minut pohjolan jäi-nen viima, joka niin purevasti hyväili. Se oli kylmä tervehdys ikuisilta jää-tiköiltä!

Joitakuita päiviä vielä kuljettuamme, saavuttiin perille pieneen Outakos-ken kylään Tenojoen rannalla. Asuntomme, mainitun kylän rukoushuone, oli hatara ja kylmä sinne tultuamme ja melkein yhtä kolkko, kuin äsken mainittu autiotupa, vaikka ei niin likainen. Muuten se oli tavattoman kau-niilla paikalla, joka puolelta korkeiden tunturien ympäröimänä, tunturien, joita minä loppumattomiin ihailin ja ihailen.
Rauhallinen se paikka myöskin oli, sillä naapurit olivat kaukana ja san-gen harvalukuiset. Nämä uudet naapurimme olivat yksinomaan kalastaj-a-lappalaisia. Mutta kun heihin enempi tutustuimme, niin löysimme heis-sä yksinkertaisia, suoria, rehellisiä ja Jumalaa pelkääviä ihmisiä, joita emme hävenneet tunnustaa heimolaisiksemme.