Postimies. 1.5.1936.

Tunturimaan postikeino



Hetasta, Enontekiön kirkonkylästä, lasketaan matkaa Näkkäläjärven ke-sätuville olevan kolme penikulmaa tuulen tietä, muuta- teitä ei ole. Taipa-leen puoliväliin on rakennettu autiotupa, jossa kummittelee.Taru kertoo, että paikalla olleeseen koivuun olisi joku kulkija hirttänyt itsensä. Autio-tupaa rakennettaessa oli koivu hakattu pois, kanto oli tällöin jäänyt tuvan nurkan alle. Tyvenellä pakkassäällä kuuluu tuvan eteisestä astuntaa ja ovea raotetaan, jos tällöin sisällä olija käskee raottajan tulla sisälle, niin ovi sulkeutuu itsestään.

Kerran, oli Talon-Antti, Kaijuna, tullut keskiyöllä pororaitoineen autiotu-valle ja yrittänyt kahvistella, mutta juuri kun hän oli saanut laukkunsa pu-retuksi, niin oli nähnyt ikkunaan ulkoapäin painettuina kaksi kämmentä ja niiden väliin painuneet hirveät kasvot. Jo oli Kaijuna rohki lähtenyt tuvasta, matkaansa jatkamaan. Heikin-liskokin kun tuvassa yöpyä aikoo, niin heti ovesta sisälle astuessaan karjaisee: "Piru ulos ja mie sisäle."

Tämä autiotupa se on Tunturi-Postinkin ensimmäinen kahvistelupaikka. Siitä jatkun matkan teko upottavia jänkiä ja yhä harvenevaa outamaata Näkkälänkylän, Hukka-Salkon, palkaille asti yöpyäkseen siellä. Näkkä-lästä Tunturi-Postin edelleen pohjoiseen vaeltaessa voi usein jo murkku-kin - sumu - yllättää. Tälle matkalle ei ole enää "pienipäisen", tuntureilla vähän liikkuneen lähtemistä.

Lamuisilla tuntureilla on "oppaallakin" kulkijalla vaikea pitää tarkka ja oi-kea suunta, sentähden on Tunturi-Postikin rakentanut turvemerkkejä kiintopisteiksi ja viitoiksi puuttoman keinonsa - kulkutiensä - varrelle. Saattaa se toisinaan matkan varrella postimiestä kirvauttaakin, varsinkin Paalujoella, kun korkeimpia joenpohjakiviä myöten yli kahlatessa sattuu jalka luiskahtamaan ja joutuu laukkuineen päivineen kylmän tulvaveden syleilyyn. Kun housut kastuu, niin pilveen se vetää kenet hyvänsä. Sitten on vielä pidättelevä kantoporo suopungilla joen yli uitettava. Ei ole kuu-lemma valtiolla varoja siltojen laittamiseen, eikä niitä porrastuksia puut-tomaan tunturimaahan Tunturi-Postin 520 markan kuukausipalkasta-kaan liioin kustanneta. Ja jos lisää käyt pyytämään, niin voi käydä kuin Enontekiön Juntillekin kävi.

Hermanni Kuru.

Posteljoni Einari Hermanninpoika Kuru (s.28.8.1902, k. 18.4.1965) ja Hetan kylän raunioita v. 1948. Einari kuljetti posti Hetasta Näkkälän kautta Pöyrisjärvelle ja siitä Kalkujärvelle. Myös isä Hermanni toimi posteljonina samalla reitillä ennen sotia.

Kauan ja uskollisesti kantoi Juntti Enontekiökin Muonion ja Enontekiön välistä postia, kantoi, jutoi takkaporolla tai lumimyrskyissä ottapangasta ahkiolla kiskotti. Tarkka ja toimellinen oli tehtävässään.Taloon kun poik-kesi, niin sitoi aina kantoporonsa sellaiseen paikkaan, mihin ikkunasta hyvin voi nähdä, ettei vain kukaan päässyt postisäkkeihin koskemaan. Näin olisi kai jatkunut edelleenkin, vaikka palkka olikin niin kelvoton, ettei kovina aikoina leipää riittänyt edes koko kuukaudeksi, vaan täytyi kuu-kauden viime matkoilla nälissään vihanneksia vain pureskella, mutta sit-ten tuli kiusaaja toisen lapineläjän muodossa.



Tuli ja mainoi, jotta, huono on palkkasi, niin ainaki, sano irti kehno sopi-mus ja vaadi röhki enämpi, jo vain maksavatkin. Kauan mietti Juntti en-nenkuin sanoi irti sopimuksensa ja koroitti vaatimustaan. Mutta se toinen lapinmiespä tietäen Juntin koroitetun vaatimuksen tekikin hiukan pie-nemmän tarjouksen ja vei Juntilta tuon hänelle jo rakkaaksi käyneen ja tunnollisesti hoitamansa toimen. Nyt vanhana ja vaipuvana eräällä 150 markan kuukausipalkkaisella sivulinjalla kantaa Juntti postin lisäksi liika-nimeä Ruokko-Juntti. Tuo nimitys on kuin tienviittana sille tielle, mille hä-nen nöyrä ja kärsimystäyteinen uurastuksensa kylmän tunturimaan paukkuvan taivaan alla kerran on päättyvä.


Mutta antakaamme Tanturi-Postin jatkaa matkaansa Pöyrisjärven vie-raanvaraisten lappalaisten pariin. Hyvänä siellä postimiestä piethään, kahvit keitethään, ruuat laitethaan ja porontaljat kyljen alle hyöräthään.


Pöyrisjärven ja Kalkujärven välillä pakkaa kyllä toisinaan vistottamaan, kun karhut joka kesä pyörivät kintuissa. Viime kesänäkin Kalkumarastoa kävellessä eräänä kuumana päivänä rupesi suuta kuivaamaan ja kun etäänpänä olevalla tieväliä näkyi joku seisoskelevan, niin tuli hihkaistua: "Tulesta kahvistelemhaan"

Kahvinkeittopuuhat eivät päässeet vielä oikein alkuunkaan, kun mukana seurannut "Tiera"-koira nosti äkkiä kovan rähäkän ja Tunturi-Postikin huomasi, että naapuri siellä kummulla olikin kahdella jalalla seisova kar-hu. Sai kuitenkin koiran kaaristeeseen, naruun, ettei se päässyt nallen taajomista häiritsemään.


Postimiehille ei enää anneta taskuasetta, sen kun pilli vain, jotta siihen kun puhaltaa, niin pitää karhunkin tietämän, että nyt on postilaitos liik-keellä, oikea kulkija, eikä mikään painiveikko. Kaukaa kaartaen pääsi Tunturi-Posti jatkamaan matkaansa 65 kilometrisen linjansa päätepis-teeseen Norjan rajalle, Kalkujärven Maggain luokse, jotka tapansa mu-kaan olivat varanneet "kaisan" kuumaksi