Erik Therman. / Suomen Kuvalehti 1939.

Tunturimaata lappalaisille



Kun matkustaa Torniosta kohti pohjoista, luulee melkein näkevänsä, kuinka peninkulma peninkulmalta ihmisien elinehdot käyvät yhä anka-rammiksi ja heidän toimeentulomahdollisuutensa pienemmiksi. Turistille, joka nauttii maisemien suurenmoisuudesta, maa tulee sekä silmälle että mielelle rikkaammaksi ja mahtavammaksi, mutta samalla se näyttäytyy yhä karumpana ja kitsaampana. Loputtomia metsiä halkovat, sitten pal-jaat harjunselänteet, loppumattomat suot ja vihdoin tyhjien tunturilakien valtava rykelmä. Jää jälkeen ruis, jää jälkeen ohra, metsä käy harvaksi ja heikoksi. Lopulta jää jälkeen havumetsäkin,ja vaivaiskoivun peittämät tundrat ja korkeat tunturiseudut, joilla ei edes vaivaiskoivu kykene elä-mään, levittäytyvät katselijan eteen. Varvut, jäkälä, pajun ja koivun ok-sat, jotka pistävät esiin sammalesta, ovat pian ainoa kasvillisuus - eikä Lapin ankeus kuitenkaan vielä ole saavuttanut huippuaan. Ei luulisi siel-lä enää elämää olevankaan.

Vain poro tekee mahdolliseksi ihmisen asettumisen näin pohjoiseen. Se on kuin osa itse luontoa. Talven, syksyn ja varhaiskevään poro elää pääasiallisimmin jäkälästä, jota se lapion tapaisilla kyntysillään kaivaa lumen alta, mutta kesän aikana se elättää itseään ruoholla. Sen vuoksi se syystalven aikana mielellään hakeutuu havumetsävyöhykkeeseen, jossa lumipeite on pehmeämpää kuin tunturilla ja jäkälä siis helpommin saatavissa ja jossa se hätätilassa, jos maa lumen alla on jäässä, voi löy-tää puista naavaa. Sitäpaitsi havumetsä suojaa talven pahimmalta an-karuudelta. Kevättalvella hangenmuodostus tekee metsävyöhykkeessä lumen melkein läpipääsemättömäksi, ja silloin poro hakeutuu pohjoiseen tuntureille ja koivumetsävyöhykkeeseen, jossa hangen muodostus ta-pahtuu myöhemmin, ja jossa lumipeite alituisten lunturimyrskyjen joh-dosta on paikoin hyvin ohut. Tuntureilta vaatimet, naarasporot, hakevat toukokuussa poikimispaikan. Silten vaellus jatkuu kesälaidunmaille, jot-ka, jos poro saa vapaasti seurata luontoaan, löytyvät Jäämeren rannikon runsailta ruohikoilta. Nykyisin maamme lappalaisten täytyy pidättää po-rot pohjoisten tunturien järvillä ja laaksoissa, mutta ei ole helppoa saada poroja kunnioittamaan valtakuntien rajoja, kun Jäämen tuuli tuo sierai-miin tuoreen ruohon tuoksun.

Keskikesällä sääsket ajavat porot taas tuntureille. Kun ruoho lakastuu, niin poro etsii tunturien ja tundrojen jäkälämaita, josta talvi taas ajaa sen metsävyöhykkeeseen.

Lappalaisleiri Tabnok-laaksossa Norjassa.

Otaksutaan, että lappalaiset alunperin melsäslystarkoituksessa ovat al-kaneet seurata porolaumoja niiden vaelluksilla. Kun laumat ovat alka-neet vähetä, he ovat ottaneet seuraamansa laumat omistusoikeuteensa ja alkaneet niitä hoitaa ,suojella ja järjestelmällisesti verottaa. Varsinai-nen poronhoito alkoi ja muutos metsästäjäelämästä paimentolaiselä-mään tapahtui silloin, kun lappalaiset olivat oppineet poroja lypsämään. Täm- tapahtui varhaisimmin länsilappalaisten keskuudessa, niiden, jotka asuvat Kaaresjoen ja Inarinjärven länsipuolella, kun taas itälappalaisista oikeastaan ei koskaan ole tullut poronhoitajia.

Vain se, joka kykenee viettämään tunturilappalaisen elämää, voi harjoit-taa poronhoitoa. Porolaumojen vaellukset eivät ole välttämättömä vain vuodenaikojen vaihteluitten vuoksi. Levoton, kevytjalkainen poro tarvit-see laajoja, vapaita maita. Laiduntaloudenkin kannalta on välttämätöntä, että porolaumoilla on erikseen kesä- ja talvilaidunmaat sekä riittävän pit-kät muuttotiet, joilla ne syövät syksyisin ja keväisin. Vain Lapin tuntureil-la ja aavoilla suuret porolaumat voivat tulla toimeen, ja vain näiden po-rokarjojen ansiosta ihmiset voivat siellä elää. Siellä, missä lappalaiset asuvat taloissa, poronhoito auttamattomasti menee taaksepäin. Magga-(eli Maakka-) suvun lappalaiset, jotka joulukuusta maaliskuuhun asuvat taloissa Nunnasessa, eräässä Enontekiön itäisistä kylistä, todistavat yh-täpitävästi, että kun he keväällä taas muuttavat tuntureille, on käsi epä-varma, käsivarsi heikko, jäsenet liiaksi tulella lämmiteltyjä. Kuitenkin Maggat ovat kunnianhimoisia, toimeliaita ja viisaita lappalaisia, tunturien aristokratiaa, mutta siellä missä lappalaiset todenteolla ovat sopeutuneet kiinteästi asuvien tapoihin ja tottumuksiin, he ovat käyneet kohti kurjuut-ta. Se ei johdu yksinomaan siitä, ettei lappalainen kykene elämään uudisasukkaana, vaan se johtuu ehkä lähinnä siitä, että lunturilappalai-sen elintapa on ainoa, joka noilla seuduilla taloudellisesti kannattaa.

Ennenkuin Suomen ja Norjan välinen raja suljettiin, pysyttelivät vain "Kä-sivarren" tunturilappalaiset suurimman osan vuotta maan rajojen sisällä, kun taas muut vaelsivat jo huhtikuussa Norjaan ja palasivat Enontekiön metsiin vasta jouluksi. Siihen aikaan Enontekiön uudisasukkaat elivät köyhyydessä. Mutta sen jälkeen, kun lappalaiset porokarjoineen ovat jääneet maan rajojen sisälle, ovat pohjoisimmatkin uudisasukkaitten ky-lät ja talot päässeet kukoistukseen. Syyt ovat monet. Porolappalaiset ovat kunnan veronmaksajia, kun taas suuri osa muuta väestöä nauttii köyhäinapua. Porolappalaiset ovat lantalaisten työnantajia. Melkein jo-kainen vaurastunut uudisasukas välittää porotuotteitten kauppaa, Moni hankkii hyvän ansion myymällä lappalaisille sekä tarve-esineita elin ko-risteita. Edelleen lappalaiset hoitavat mitätöntä korvausta vastaan lanta-laisten poroja ja halvalla vuokraavat tai suorastaan lainaavat heille veto-härkijään.

Mutta totta puhuen lantalaiset ansaitsevat lappalaisilta eniten selvällä kunniattomuudella. Porovarkaudet eivät ehkä enää ole niin lukuisia kuin ennen, mutta niillä on kuitenkin yhä huomattava osuus. Uudisasukkait-ten suurimpana lappalaisten kustannuksella saatuna tulona on kuitenkin vahingonkorvauksen vaatiminen porojen hävittämästä heinästä. Jokai-sella suo- tai sammalmaalla, jolla heinää voi ajatella kasvavan, uudis-asukkailla on niittyjään. Heinä jätetään koko talveksi suoville paljaan tai-vaan alle, ja jos purot pääsevät siihen käsiksi, lappalainen muksaa tuos-ta saraheinästä 1-1,40 mk kilolta. Useinkaan uudisviljelijä ei tarvitse tuota heinää. Monta kertaa on tapahtunut, että lappalaiset ovat tarjon-neet toisia heiniä häviteltyjen sijaan, mutta aina heidän tarjouksensa on torjuttu. Rahaa uudisasukkaat tarvitsevat, ei eläinten rehujen ostoon, vaan ostaakseen ruokaa itselleen.

Karesuannon kirkonkylä

Eivät lappalaiset eivätkä lantalaiset ole kaikissa suhteissa Jumalan par-haita lapsin. He ovat molemmat erämaan kansaa, he elävät molemmat ankaroitten tähtien alla. Psykologisesti kummankin puolen sekä lailliset että laittomat toimet ovat selitettävissä, sillä molemmat ne pohjautuvat lapin kansan traditioon ja välttämättömyyden pakkoon. Voimme vain to-deta, että lappalaisen ja kiinteästi asuvan välinen taistelu vielä tänä päi-vänä jatkuu, joskaan aseena eivät enää ole keihäs ja puukko, vaan hei-nät jsi suopunkl. Kysymys on silloin lähinnä: kenellä on oikeus voittoon tässä taistelussa.

Lappalaisten keskuudessa kuulee usein sellaista puhetta, että heidän-kin, jos kehitys jatkuu niinkuin se on jatkunut tähän saakka, on pakko lakata hoitamasta poroja ja ruveta uudisasukkaiksi. Huolimatta kaikesta siitä, mitäi viime aikoina on heidän hyväkseen tehty, tämä puhe ei ole vain vanhojen pessimistinen hokema. Kysykäämme siis itseltämme, milkä ovat lappalaisten peräytymisen syyt, millä tavoin nämä paimen-tolaislappalaisten olemassaolon esteet voitaisiin voittaa, ja mikä olisi seurauksena, jos paimentolaislappalaiset häviäisivät.

Suurta haittaa poronpidossaan lappalaiset kärsivät omasta syystään. He eivät riittävästi kunnioita toistensa omaisuutta. Kun otetaan huomioon, kuinka poro alunperin on ollut yleinen metsästyssaalis, ja kuinka karjan-hoito vähitellen on kehittynyt metsästäjäeläimästä, on tämä helposti ym-märrettävissä. Jos porovarkaudet jätetään huomioonottamatta, on lap-palainen suurin piirtein rehellinen.

Poronhoidon kannalta vaikea problemi on valtakunnanrajojen pyhyys ja ne korvaukset, joita lappalaisemme vuosittain suorittavat Norjalle sik-si, että porol ovat kulkeneet rajojen yli. Eräs norjalainen lapinvouti on si-tä mieltä, että Lapinmaan paloitteleminen ja porolaitumen rajoittaminen voi käydä kohtalokkaaksi. Parhaillaan rakennetaan kuitenkin Suomen ja Norjan välistä poroaitaa, ja kun se valmistuu, niin korvauksetkin lak-kaavat. Onko tämä probleemin ratkaisu joka suhteessa onnellinen, sitä emme tiedä, mutta joka tapauksessa se on eräs yritys lappalaisten tu-kemiseen.

Mutta sen johdosta lappalainen ja poro ehkä joutuvat ojasta allikkoon. Kun aita pidättää poron, niin se joutuu kääntymään takaisin, ja silloin uudisasukkaan viljelykset ovat todellisessa vaarassa. Tähän saakka po-ro on vasta talven tullen lähestynyt heidän niittyjään, mutta nyt joutuu ehkä kasvava ruoho, sekä se, joka on porojen laskuun tarkoitettukin, et-tä se, juka todella vastaa talon karjan tarvetta, porolaumojen uhkaamak-si. Lappiin tulee sota, sanoo niin poronomistaja kuin talonomistajakin.

Jos ei tahdota lopettaa lappalaisten paimentolaiselämää ja hävittää Enontekiön suuria porokarjoja, on lainsäädännön tultava niitten avuksi. Kiinteää asutusta on estettävä enempää leviämästä pohjoiseen ja tä-hänastisessa määrässä verottamasta lappalaisia.

Onhan sentään selvää, ettei Enontekiöllä voida ylläpitää ihmisenarvon mukaista elämää pelkästään talonpidolla, metsästyksellä ja kalastuk-sella. Poronhoito sen sijaan noilla arktisilla seuduilla on tuottoisa elin-keino. Porokarja tuottaa vuosittain noin 30 % arvostaan. Oikein hyvinä vuosina melkein kaikki vaatimet voivat saada vasikoita, eikä lauman vallitsemiseen tarvita monia härkiä. Muu uroskarja pannaan vetohäriksi tai teurastetaan. Kaikelle, mitä porokarja tuottaa, on varmat ostajat, ja tästä kaupasta voi moni lantalainenkin elää. Mutta lappalaisten poron-hoidosta suoritettavat maksut ovat kalliit. Vero noussee noin viiteen markkaan päätä kohti, mutta muut kustannukset, niinkuin jokavuotiset vahingonkorvaukset, poropaimenten ja arviomiesten palkat sekä palis-kunnan yhteiset maksut kohoavat 50-100 markkaan poroa kohti, vieläpä ylikin.

Nykyisen uuden lain mukaan ei lappalaisten tarvitse maksaa vahingon-korvausta heinästä, jonka porot ovat hävittäneet tammikuun ensimmäi-sen päivän jälkeen. Tämä säännös kuitenkin antaa vasta aivan riittä-mättömän suojan. Juuri syysmuuttojen aikana porot eniten pyrkivät - sa-nokaamme se suoraan - viljelijäin heinäkasoille. Ruotsissa saatu koke-mus on osoittanut, että uudisviljelijä voi suojata heinänsä ja ajoissa tuo-da ne latoon, jos hän ei voi laskea saavansa vahingonkorvausta.

On siis alituisesti käynnissä väkikartun veto lantalaisten ja lappalaisten välillä. Lappalaiset ovat harvalukuisempia ja heikompia. Vain asumatto-mat ja luoksepääsemättömimmät tunturimaat voivat suoda heille suojaa. Mutta se maailmankolkka, joka heille lopulta on jätetty avoimeksi, on aivan liian ahdas.

Uudisasutus Enontekiöllä on jo vanha ,sillä on oma kiinnostava histo-riansa ja omat ankarat erämaan traditionsa. Viljelijät ovat sitkeää, kun-nollista ja menestyvää väkeä - mutta lappalaisten oikeus maahan on toki paljon vanhempi.

Luonto puhuu heidän puolestaan, niin myös taloudelliset lait. Jos heidät kokonaan työnnetään syrjään, jos maa täytetään teillä ja hotelleilla, jos uudisviljelijäyhteiskuntia ylläpidetään ja laajennetaan valtion kustannuk-sella, ei tulos kuitenkaan ole se, mitä tarkoitettiin. Etelän sivistyksen le-vittämisyritys johtaa siihen, että maa lopulta on autiompi kuin ennen, sil-lä ajanpitkään se ei voi tulla toimeen ilman luonnollista elinkeinoaan, jo-ka on juuri poronhoito. Mutta sitä jos voitaisiin elvyttää ja saada siinä ai-kaan uusi kukoistus, silloin tulisi Enontekiöllä hyvät ajat sekä lappalaisil-le että kohtuulliselle määrälle viljelijöitä, kauppiaita ja pyyntimiehiä.

Vanha, Juhana IIl:n v. 1585 lähettämä kuninkaankirje vahvistaa Palo-joensuun luona olevan Sonkamuotkan pohjoispuoliset maat lappalaisille. Säädöstä ei ole koskaan kumottu, mutta ei sitä myöskään ole noudatet-tu. Vastaaville seuduille Ruotsissa ei kukaan uudisasukas saa asettua asumaan ilman, että seudun lappalaiset ensin ovat lausuneet tästä mie-lipiteensä, eikä mitään maata oteta lappalaisilta, ei edes valtion laskuun, ilman, että poronomistajien yhdistykselle on annettu korvausta. Meillä lappalaiset ovat kärsineet mm. rauhoilusalueitten perustamisen vuoksi. Niitä vastaan emme tahdo puhua, ne voivat olla hyvin perusteltuja, mut-ta olisi aika rauhoittaa myös lappalainen ja hänen elinkeinonsa.

Olemme vain lyhyesti kosketelleet probleemia, joka on aivan liian mutki-kas ja monipuolinen, että sitä voisi kokonaisuudessaan esittää laajuu-deltaan rajoitetussa kuvauksessa. Lappalaisemme ovat paimentolais-kansa, joka vanhanaikaisuudessaan ja primitiivisyydessään on täydelli-sesti ainoa laatuaan Euroopassa. Onko meillä varaa antaa sen joutua hukkaan? Ja onko Lapilla varaa menettää elinkeinoaan? Eikö olisi vel-vollisuutemme tukea ja säilyttää tätä muinaisen kulttuurin sirpaletta, säi-lyttää se kaikkineen, mitä se sisältää hyvässä ja pahaa, muinaista ja omalaatuista, äärimmäisten erämaillemme koristeena?

- Olemme muuttaneet tänne saakka saadaksemme elää rauhassa,sanoi eräs Vanhan Niilan nuori lappalainen, . ja vielä tänä päivänä lähtisimme poroineinme vaeltamaan vaikka sata peninkulmaa, jos saisimme oman maan, mutta nyt meillä ei ole missään paikkaa mihin mennä.

Niin, valmistakoon talonpoikaiskansa heille kodin ja turvallisuudentun-netta, vaikka toisinaan saattaisikin näyttää siltä, että he ovat vaatimuk-sissaan vähän kohtuuttomia ja että heille on vaikea olla mieliksi. Meillä pitäisi olla varaa säilyttää heidät sellaisina kuin he ovat. Heidän tradi-tioissaan elää moni muisto oman kansamme lapsuuden ajoilta.