Eivät lappalaiset eivätkä lantalaiset ole kaikissa suhteissa Jumalan par-haita lapsin. He ovat molemmat erämaan kansaa, he elävät molemmat ankaroitten tähtien alla. Psykologisesti kummankin puolen sekä lailliset että laittomat toimet ovat selitettävissä, sillä molemmat ne pohjautuvat lapin kansan traditioon ja välttämättömyyden pakkoon. Voimme vain to-deta, että lappalaisen ja kiinteästi asuvan välinen taistelu vielä tänä päi-vänä jatkuu, joskaan aseena eivät enää ole keihäs ja puukko, vaan hei-nät jsi suopunkl. Kysymys on silloin lähinnä: kenellä on oikeus voittoon tässä taistelussa.
Lappalaisten keskuudessa kuulee usein sellaista puhetta, että heidän-kin, jos kehitys jatkuu niinkuin se on jatkunut tähän saakka, on pakko lakata hoitamasta poroja ja ruveta uudisasukkaiksi. Huolimatta kaikesta siitä, mitäi viime aikoina on heidän hyväkseen tehty, tämä puhe ei ole vain vanhojen pessimistinen hokema. Kysykäämme siis itseltämme, milkä ovat lappalaisten peräytymisen syyt, millä tavoin nämä paimen-tolaislappalaisten olemassaolon esteet voitaisiin voittaa, ja mikä olisi seurauksena, jos paimentolaislappalaiset häviäisivät.
Suurta haittaa poronpidossaan lappalaiset kärsivät omasta syystään. He eivät riittävästi kunnioita toistensa omaisuutta. Kun otetaan huomioon, kuinka poro alunperin on ollut yleinen metsästyssaalis, ja kuinka karjan-hoito vähitellen on kehittynyt metsästäjäeläimästä, on tämä helposti ym-märrettävissä. Jos porovarkaudet jätetään huomioonottamatta, on lap-palainen suurin piirtein rehellinen.
Poronhoidon kannalta vaikea problemi on valtakunnanrajojen pyhyys ja ne korvaukset, joita lappalaisemme vuosittain suorittavat Norjalle sik-si, että porol ovat kulkeneet rajojen yli. Eräs norjalainen lapinvouti on si-tä mieltä, että Lapinmaan paloitteleminen ja porolaitumen rajoittaminen voi käydä kohtalokkaaksi. Parhaillaan rakennetaan kuitenkin Suomen ja Norjan välistä poroaitaa, ja kun se valmistuu, niin korvauksetkin lak-kaavat. Onko tämä probleemin ratkaisu joka suhteessa onnellinen, sitä emme tiedä, mutta joka tapauksessa se on eräs yritys lappalaisten tu-kemiseen.
Mutta sen johdosta lappalainen ja poro ehkä joutuvat ojasta allikkoon. Kun aita pidättää poron, niin se joutuu kääntymään takaisin, ja silloin uudisasukkaan viljelykset ovat todellisessa vaarassa. Tähän saakka po-ro on vasta talven tullen lähestynyt heidän niittyjään, mutta nyt joutuu ehkä kasvava ruoho, sekä se, joka on porojen laskuun tarkoitettukin, et-tä se, juka todella vastaa talon karjan tarvetta, porolaumojen uhkaamak-si. Lappiin tulee sota, sanoo niin poronomistaja kuin talonomistajakin.
Jos ei tahdota lopettaa lappalaisten paimentolaiselämää ja hävittää Enontekiön suuria porokarjoja, on lainsäädännön tultava niitten avuksi. Kiinteää asutusta on estettävä enempää leviämästä pohjoiseen ja tä-hänastisessa määrässä verottamasta lappalaisia.
Onhan sentään selvää, ettei Enontekiöllä voida ylläpitää ihmisenarvon mukaista elämää pelkästään talonpidolla, metsästyksellä ja kalastuk-sella. Poronhoito sen sijaan noilla arktisilla seuduilla on tuottoisa elin-keino. Porokarja tuottaa vuosittain noin 30 % arvostaan. Oikein hyvinä vuosina melkein kaikki vaatimet voivat saada vasikoita, eikä lauman vallitsemiseen tarvita monia härkiä. Muu uroskarja pannaan vetohäriksi tai teurastetaan. Kaikelle, mitä porokarja tuottaa, on varmat ostajat, ja tästä kaupasta voi moni lantalainenkin elää. Mutta lappalaisten poron-hoidosta suoritettavat maksut ovat kalliit. Vero noussee noin viiteen markkaan päätä kohti, mutta muut kustannukset, niinkuin jokavuotiset vahingonkorvaukset, poropaimenten ja arviomiesten palkat sekä palis-kunnan yhteiset maksut kohoavat 50-100 markkaan poroa kohti, vieläpä ylikin.
Nykyisen uuden lain mukaan ei lappalaisten tarvitse maksaa vahingon-korvausta heinästä, jonka porot ovat hävittäneet tammikuun ensimmäi-sen päivän jälkeen. Tämä säännös kuitenkin antaa vasta aivan riittä-mättömän suojan. Juuri syysmuuttojen aikana porot eniten pyrkivät - sa-nokaamme se suoraan - viljelijäin heinäkasoille. Ruotsissa saatu koke-mus on osoittanut, että uudisviljelijä voi suojata heinänsä ja ajoissa tuo-da ne latoon, jos hän ei voi laskea saavansa vahingonkorvausta.
On siis alituisesti käynnissä väkikartun veto lantalaisten ja lappalaisten välillä. Lappalaiset ovat harvalukuisempia ja heikompia. Vain asumatto-mat ja luoksepääsemättömimmät tunturimaat voivat suoda heille suojaa. Mutta se maailmankolkka, joka heille lopulta on jätetty avoimeksi, on aivan liian ahdas.
Uudisasutus Enontekiöllä on jo vanha ,sillä on oma kiinnostava histo-riansa ja omat ankarat erämaan traditionsa. Viljelijät ovat sitkeää, kun-nollista ja menestyvää väkeä - mutta lappalaisten oikeus maahan on toki paljon vanhempi.
Luonto puhuu heidän puolestaan, niin myös taloudelliset lait. Jos heidät kokonaan työnnetään syrjään, jos maa täytetään teillä ja hotelleilla, jos uudisviljelijäyhteiskuntia ylläpidetään ja laajennetaan valtion kustannuk-sella, ei tulos kuitenkaan ole se, mitä tarkoitettiin. Etelän sivistyksen le-vittämisyritys johtaa siihen, että maa lopulta on autiompi kuin ennen, sil-lä ajanpitkään se ei voi tulla toimeen ilman luonnollista elinkeinoaan, jo-ka on juuri poronhoito. Mutta sitä jos voitaisiin elvyttää ja saada siinä ai-kaan uusi kukoistus, silloin tulisi Enontekiöllä hyvät ajat sekä lappalaisil-le että kohtuulliselle määrälle viljelijöitä, kauppiaita ja pyyntimiehiä.
Vanha, Juhana IIl:n v. 1585 lähettämä kuninkaankirje vahvistaa Palo-joensuun luona olevan Sonkamuotkan pohjoispuoliset maat lappalaisille. Säädöstä ei ole koskaan kumottu, mutta ei sitä myöskään ole noudatet-tu. Vastaaville seuduille Ruotsissa ei kukaan uudisasukas saa asettua asumaan ilman, että seudun lappalaiset ensin ovat lausuneet tästä mie-lipiteensä, eikä mitään maata oteta lappalaisilta, ei edes valtion laskuun, ilman, että poronomistajien yhdistykselle on annettu korvausta. Meillä lappalaiset ovat kärsineet mm. rauhoilusalueitten perustamisen vuoksi. Niitä vastaan emme tahdo puhua, ne voivat olla hyvin perusteltuja, mut-ta olisi aika rauhoittaa myös lappalainen ja hänen elinkeinonsa.