Nuorelle Voimalle kirjoittanut ja valokuvannut J. A-la. Nuori Voima 1925.

Tunturiretki.


Hellettä.


Virkatoimissani oli minun tehtävä matka Utsjoen pitäjän Outokoskelle. Tavallisin kulkutie on Teno, mutta en ollut nähnyt tunturiseutua Utsjoen kirkolta lounaaseen, siksi päätin kulkea jalan Nuvvukseen ja antaa vene-miesten yksikseen sauvoskella sinne.

Sattuikin helle. Meteorologisen laitoksen tarkistetut kojeet näyttivät var-jossa 31°, ei tuulen hiventä, ei varjostavaa pilveä lähtiessäni kälyni kanssa neljän peninkulman lunturitaipaleelle. Jo ensimmäiset kilometrit olivat uuvuttaa kuumuuteen, sillä oli aluksi nousua lähes peninkulma, ennenkuin pääsimme 400-500 m. kohoavalle ylätasangolle.

Matkamme kulki Seitikkojoen vartta Kaunastaddan-tattaa kohti. Oli ää-netöntä kuin talvella. Linnut, joita muulloin kuuli ja näki sadoittain, eivät, jaksaneet pitää iloa. Valittavaääninen kurmitsa antoi miltei astua pääl-leen, ennenkuin siirtyi varjostavan kiven suojasta.

Punatulkku muutti laiskasti toiselle oksalle hipaistessamme sen istuin-karhakkaa. Ennen arka hiiriäishaukka tuijotti väsyneenä eteensä varoit-tamatta poikasten luona häärivää naarasta. Soitikko vain väsymättä hyppeli kiveltä kivelle, ja koskikara entistä ahkerammin vilvoitteli sen kal-tiokylmässä vedessä.

Seitikon latvajärven rannalla, entisen porokylän kotasijalla istahdimme. Siinä loppuikin viimeinen koivikko; edessä oli paljas tunturiylätasanko lukemattomine tjokkoineen, oaiveineen, vearreineen y. m. päineen. Nii-den mukaan oli kuljettava, sillä kompassi teki jo tässä ensimmäisen te-nän näyttäen lounaan suoraan aurinkoon, vaikkei vielä ollut edes puo-lenpäivän aika.

Olin ottanut poromiehiltä selvän suunnasta, ja lähes viiden vuoden ko-kemus oli opettanut tuntemaan maaston nimistä. Tiesin. missä mikin tie-va, kuru. marasto, oaivi ja tjokka oli. Lähinoususta piti myös näkyä hel-postitunnettava Erdikvaerri, muinaisen poroelämän keskus, maailman
toiseksi ainoine kivisine lypsinkaarteineen. Sen valtava kylki (= erdik) oli
paras tiennäyttäjä kunhan vain pysytteli sen oikealla puolella.

Kahvitulilla heinäkuussa. Lumi näkyy vielä tuntureilta.

Järvi ei liikahtanutkaan. Sen pohja erottautui kaiken värisille kivineen. Pienet purolohet, raudut ja harrit seisoskelivat hiljaa pää vilvoittavaa pohjakiveä kohti kääntyneenä Ei ollut perhoa matkassa, mutta kokemuk-sesta tiesin, ettei niitä olisi herättänyt tällaisella ilmalla loistavihkaan kei-notekoinen syötti unelmistaan, johon varjoton aurinko oli ne uuvuttanut:

Puurajassa, auringossa ja järven rannalla, ympärillä kivitunturit! Ihanam-paa paikkaa oi ollut koko maailmassa. Siltä tuntui ainakin meistä aurin-gon polttamista. Mutta kaikki on jätettävä, niin oli tämäkin. Raskasta oli nousu kivien polttaessa alla, auringon paahtaessa päällä. Ylempää toi-voimme tapaavamme tuulen, mutta se toivo oli turha. Ilma oli pysähdyk-sissä, se kiehui kuitenkin värähtämättä. Hygrometri olisi varmasti lähen-nellyt ykköstä. Lähtiessämme syvästä Utsjoenlaaksosta se osoitti 21.

Näky oli kuitenkin valtava. Edessä, alla katkaisi tien Koabbilojärvien äk-kiseinäinen rotko, oikealla kimmelsi lumi ja jää Nammut-tjokkan kurusta. Kaukana syvässä sinessä piirteli ääriviivansa Erdikvaerri, ja sen takana kylpivät auteressa Paistunturin terävät lumipäiset. keilat, ylpeimpänä Kuivioaivi. Lännessä pistäysi näkyviin Norjan puolelta Rastekaisa tuttui-ne ikuisine jääkenttineen.

Kulkusuunta oli selvä peninkulmia eteenpäin. Matkaa oli tehtävä nimen- sä mukaista Stuorrakeadhgikielasta kohti. Välissä oli kuitenkin monta pahaa, jos hyvääkin. Paras maasto oli painettava mieleen, jotta ei joutui-si Erdikjoen jänkiin ja vaikeasti ylikuljettaviin haaroihin.

Mieli teki Koabbilojärville, poromiesten mielestä hirveän rumaan kur-suunne. Sieltä kuuluikin vilkasta lintuperheiden torailua. Olisin halunnut valokuvata hanhipoikueen sattaimellaan (= silloin kun pojat eivät vielä pääse lentämään) mutta nyt ei ollut aikaa. Koko päiväksikin olisi var-masti riittänyt työtä Koabbilojärvillä, sillä harvoin olen tavannut jylhem-pirantaista järveä ja äänistä päättäen linturikkampia tunturimaita.

Mullosetkin olisivat olleet onkimisen arvoisia, ylittäen kilon ja kaksikin. Niitä ei ainakaan oltu totutettu syöttiä valitsemaan, niille olisi kelvannut mikä "pörhönen" tahansa. Kilometri, pari etelään järvistä kapusimme etelästä pohjoiseen kulkevan rotkon ja nousimme Pieltarasoaivin tasai-selle palakselle. Siinä tievan (=harjun) kyljessä, tuulen lakaisemalla len-tohiekalla keitimme kahvit. Muualle ei uskaltanut virittää tulta. Katajaa oli yllin kyllin, eikä sitii monta oksaa tarvitakaan, kun jo vesi kiehuu. Luulen, että vain tuntureilla voidaan saavuttaa Suomen kahvinkeiton nopeusen-nätys. En ehtinyt montakaan lähipensasta tarkastaa, etsiessäni linnun pesiä kun toverini huusi kahville.

Skadjavaerrin seita. Muinainen uhrikivi. Päällys alttarinmuotoinen.

Vasanmerkintää Paistunturin paliskunnan poroaidalla Luomushjärven lähellä 1948. Kuva: Hämäläinen Antti. Museovirasto.

Etelälounaalle oli ilmestynyt musta pilvenlonkare. Se tiesi nousevaa ra-juilmaa. Kiiruhdimme matkaamme tietäen hyvin, että emme ehtisi Nuv-vukseen ennen ilman puhkeamista. Kuumuus tuntui vain yltyvän. Sääs-kikään Erdikjoen pahikossa ei jaksanut lentää vielä vähemmän purra. Tiesimme lähellä jokea olevan erään vielä elävän entisen pororuhtinaan puupirtin rauniot. Se tulikin autiudesta näkyviin. Aloimme pyrkiä sinne saadaksemme jäljellä olevassa tallissa hetkeksi suojaa iloittavalta hel-teeltä.

Lapin ihmisestä tuvan paikka oli ihanteellinen. Se sijaitsi rantaliarjulla Er- dikjoen haaraaut limassa, pienen putouksen luona. Todellinen neljän tuulen paikka. josta joku suunnalle silmänkantamat tyhjää autiutta. As-tuessamme sisälle tuli vastaamme juhlapukuinen riekkouros. Jäljistä päättäen se oli kesäasunnoksesi vallannut ihmisten jättämän talopahai-sen. Me vuorostamme otimme sen asuinsijan, poromiesten kokoamat heinäkasat.

Vuosikymmen, ehkä vähän toista taaksepäin oli Erdikvuoma ollut Uts-joen vilkkaimpia paikkoja. Sen ympäristössä oli palkinut kymmentuhan-tinen porotokka. Yksin tämän tuvan omistajalla Niles Vuolabilla oli ollut neljätuhatta. Harvassa sopivampaa kesälaidunta onkaan maassamme.

Laaja Tenon ja Utsjoen muodostama puuton tunturiniemeke, rehevää heinää kasvavine jänkineen. lukemattomine jokineen ja tulvavesikuoppi-neen oli nyt tyhjä. Vain pienoinen tokka, parituhatta päätä oli jäljellä, se-kin viimeisellä pohjoisilmalla painunut jonnekin Vardoaivin puolelle.

Entisten aikojen kaiho täytti mielen. Monen ylvään paiinontolaisruhti-naan olivat nämä seudut nähneet. Kota toisensa vieressä oli kohonnut Erdikjoen rannoilla. Oli kuulunut ääntä, lasten iloa. koirain haukuntaa ja porokellojen kotoista kalketta. Ylpeä joikukin oli kiirinyt kerolta kerolle savuavien paimentulten luota.

Nyt oli hiljaista, porokeinot (polut) ruohon peitossa, koskemattomia, me-hevät rannat vuottaen karjaa, joka ei enää koskaan saavu. Uusi kulttuuri oli astumassa tilalle; sitä osoittivat laiduntavien hevosten jättämät jäljet ja siellä täällä törröttävät heinäsuovien pielet.

Erdikjoen tupa 1925. Kuva: Ahola Juhani. Museovirasto.

Erdikjoen tupa 1925. Kuva: Ahola Juhani. Museovirasto.

Tunturipuro. Kuva: Juhani Ahola. Mu-seovirasto.

Kivinen virta tunturikurussa 1920-lu-vulla. Kuva: Ahola Juhani. Museovirasto.

Tunturikoski 1920-luvulla. Kuva: Ahola Juhani. Museovirasto.

Samuli Paulaharju. Seitoja ja seidan palvontaa: "Utsjoen tunturimaata. Keskellä lompolon rannalla pieni riekkokivi."

Jumalan-ilma.


Pilvi oli kasvanut etelälounaalle jyriseväksi ukonilmaksi, sitä oli tiennytkin uuvutlava kuumuus. Lähdimme jatkamaan matkaa. Edessä Paistuntu-rien tasalla loimusivat salamat, takoen lakkaamatta huippuja. Mutta, meillä oli äänetön kuumuus, aivan maahan lyhistävä helle. En uskalta-nut kulkea suorinta tietä, vaan laskeuduin etelään Linkinjänkää kohti ala-vammalle maalle, sillä salamat tavoittelivat mieluimmin tuntureita.

Aluksi näytti ilma sivuuttavan meidät, mutta päästyään Paistunturien yli se lähestyi nopeasti meitä Erdikväerrin ja Nuvvus-Ailigaksen välitse Rastekaisaa kohti, kulkutietä, jonka kuulin poromiehiltä olevan tavalli-simman ukonilmoilla.

Ensimmäiset myrskyn vihellykset kulkivatkin jo ylitsemme, aurinko sam-mui ja etumyrsky puuska ryntäsi vastaan. Sen voima oli kaataa maahan, niin äkäisesti ja odottamatta se tarttui. Ilmavirrat kohisivat kuin jättiläis-pikajunat, ympärillä iskivät salamat alas ja maa vavahteli jyräyksistä, jot-ka muistuttivat suuren kivimiinan laukaisuja.

Olin talvella ollut lumimyrskyssä tunturilla. En osaa sanoa, kumpi on kauheampaa, allensa hautaava lumiko vai joka hetki uhkaavat salamat. Emme uskaltaneet kulkea, vaan painauduimme mahdollisimman pienik-si ensimmäisen jängän poimun (= mättään) suojaan. Alkoikin sataa, en-siksi harvalleen suuria, raskaita pisaroita, sitten jäitä, joiden läpimitta vaihteli 2-3 cm.

Ruumista, päätä, käsiä poltti kuin ruoskan iskut. Onneksi jääsade kesti vain muutaman minuutin, vaikka se meistä tuntui kokonaiselta iäisyy-deltä. Jälkisade oli oikea tulva. Meihin ei jäänyt kuivaa paikkaa, eikä jängälle kuoppaa, joka ei heti olisi täyttynyt vedellä. Sateen runsauden ymmärtää siitä, että Utsjoen pappilassa satoi vain osapilvestä 51 mm. Tenossa nousi vesi 60 cm ja kaikki tunturijoet täyttyivät kuin kevät-tulval-la.

Neljännestunnin kuluttua oli pahin ohi. Suuri valtava jymy kuului vain kauan pilven suunnalta. Kaikki oli muuttunut. Auringossa välkkyi äsken kuiva jänkä tuhansina lammikkoina, tunturien kyljet, hohtivat valkoisina rakeista kuin syksyn ensilumessa, joet kohisivat, satoja puroja syntyi yhtäkkiä kuollakseen muutaman tunnin kuluttua, ja kuin taikaiskusta kävi tunturieläimistö esiin sääskestä pieneen harmaaseen kisurajänikseen
saakka.

Oli ääntä, oli elämää tuulikin oli piilopaikastaan tullut esille. Kulkumme oli kuitenkin raskasta. Vaatteet olivat aivan märät tarttuen tiukasti ruumii-seen, jalkineet venyivät ja alkoivat hangata rakoille jalkoja. Jäärakeet liukastelivat alla, oli kierrettävä äkkiä rimmiksi muuttuneita mutakuoppia ja jokien yli päästäkseen oli etsittävä matalampia koskipaikkoja.

Lähiseudun malmirikkaudesta sai selvän todisteen. Jokien ja purojen vesi oli punaisen ruskeaa, suvannoissa aivan paksua kuin hyytynyt veri. Siksi myös ukkonen ehtimiseen lyö alas näillä seuduilla. Paikallinen väestö koettaakin ukonilmalla päästä suojaisemmille maille; sillä moni ihminen, poro, jopa tokittainkin poroja on saanut täällä surmansa.

Kauan emme kuitenkaan saaneet nauttia heräävästä tunturista. Raste-kaisan suunnalta alkoi virrata raskas sumu suurena paksuna harmaana seinänä. Paistunturien taakse ilmestyi uusi pilvi uusine sammumattomil-le salamoineen.

Edessämme oli vielä 3-4 tunnin taival outoa maastoa. Olimme äsken ta-hallisesti tehneet puolen peninkulman mutkan etelään. Saman verran oli palattava luodetta kohti, jottemme joutuisi Nuvvusjoen jänkiin ja rämei-siin, siis suoraan Rastekaisalta leviävän murkun (sumun) syleilyyn.

Tunturilla kulku surmissa on samaa kuin aavalla merellä, pahempaakin, sillä kompassiin ei voi sokeasti luottaa. Mitä lienevät kätkeneetkään kul-kutiemme uumenet! Magneettineula hyppeli rauhattomana minne mil-loinkin osoittaen pohjoisen. Siksi vielä kajastavasta, auringosta, tuulen suunnasta koetin määritellä matkamme parantaen samalla vauhtia, jotta ehtisimme ennen sumua mahdollisimman lähelle Nuvvusjoen laaksoa, jota sokkoinakin osaisimme noudatella.

Siinä se olikin. Hahmnrastioaivin ja Rusoalgin välistä kohosi sumu jyrk-känä. Vastaisella puolella piirtelivät jo ylitsemme uuden myrskyn merkit. Itse olimme aivan tyynessä kohdassa, ei tuulen henkäystäkään. Kuuma ilma tuntui kammottavalta, raskaalta, se oli kuin aamupäivän helle. Au-rinkokin koetti punertaa sumuvyöryistä, valaisten kuin kaukainen suur-tulipalon loimu.

Olimme kuin kulkemassa suoraan surmaamme, sillä aivan veren karvai-sena virtasi Habmarastinjoki vastaamme. Toisella rannalla seisoi poro-vaadin vusoineen pelokkaana ja kauhuissaan. Ne tuijottivat jonnekin Paistuntureille käsin eivätkä, huomanneet meitä, jotka aivan vieritse kahlasimme joen ylitse. Myrskyä varmaankin poroäiti vainusi.

Siinä se tulikin. Lähikiven suojaan heittäysimme. Äskeinen leikki kulki taas ylitsemme. Siihen katosi vaadin vasoilleen, vain silloin tällöin olin erottavinani vasikan surnnvoittoisen roukumisen. Riekkomiesten turve-kota olisi ollut lähellä jossakin Rusoalgin alapuolella, toinen Nuvvusjoen kulmassa. Emme voineet niistä lähteä suojaa etsimään, sillä kotaa em-me olisi löytäneet, paitsi jos olisimme kulkeneet suoraan sille.

Myrskynkeskuksen mentyä ylitsemme lähdimme taas eteenpäin. Nyt oli ilma jäätävän kylmää. Vilusta vapisimme, saamatta lämmintä, vaikka koetimme juostakin. Emme enää välittäneet salamoista, ei sateesta, vaan vaiston mukaan suorinta tietä kuljimme Nuvvusta kohti. Kotakin si-vuutettiin parisataa metriä vasemmalta.

Sinne se jätettiin, sillä mitäpä hyötyä siitä. Kahvipannumme oli hukku-nut. Polkukin tavattiin, mutta se olisi tehnyt jonkin kilometrin mutkan. Me kuljimme ylitse. Kolmannen ja neljännen ukonilman kuljettua päällitsem-me tuli vihdoinkin näkyviin Nuvvus-Ailigaksen tutut Tenon puoleiset vii-vat ja Norjan puolelta Porihan tunnetut pyöreät vaarat.

Olimme siis oikeassa, vaikkakin oli vielä vähintään tunnin matka ensim-mäiselle ihmisasunnolle. Tulviva Rusojoki kahlattiin rintaa myöten ve-dessä. Ei haluttanut valokuvata vastaan sattunutta muinaista lappalais-ten lihakätköä, kivipurnua. Sinne se jäi toiseksi kertaa, ja jäi monta muu-takin. Suurin toivo oli päästä heinäkuussa loimuavan takkatulen paistee-seen.

Läksimmekin vihdoin Klemet Laitin taloon, seudun ainoaan kamariin, Lapin piisin lämpimiin. Saatuamme hiukan päällimmäisiä vaatteita kui-vumaan, kahvia ja ruokaa, nukuimme porontaljoille pitkävillaisten lam-masroukojen (= vällyjen) alle.

Tunturissa oli yhä jumalanilma, salamoita, jyrinää, rakeita, ja suuria kal-lioita putoili alas louhikkohuipuilta. Siitä me emme tienneet mitään, vasta aamulla kauniina aurinkoisena päivänä siitä yötämyöten kulkeneet meistä huolissansa olleet venemiehemme kertoivat.