Anna H. / Kaleva 1932.

Tunturiseudun samoilijan päiväkir-jasta


Varsinainen Lappi erikoisuuksineen avautuu vasta sille, jolla on halua ja innostusta tehdä jalkamatkoja etäisemmille seuduille porolappalaisten luokse. Tällainen tilaisuus sattuia allekirjoittaneelle heinäkuun loppupuo-lella jolloin pari muuta henkilöä, maisteri K. Helsingillä ja hänen rouvan-sa, jotka onnellinen sattuma toi tieheni, olivat halukkaita lähtemään kanssani Pöyrisjärvelle, joka on Enontekiön kirkolta 5 pnk:n jalkamatkan päässä.

Oppaaksemme saimme lappalaissyntyisen poromiehen Lassi Ketolan, edellämainitun Elli Ketolan veljenpojan, tottuneen eränkävijän ja seutu-jen erikoistuntijan, joka on kotonaan erämaassa liikkuen siinä kuin kala vedessä. Siis "pankinjohtaja" - Ketolan Lassin antama titteli - "rouva" ja "opettaja" sonnustivat itsensä pitkää monipäiväistä jalkamatkaa varten ja lähtivät Lassin uskollisen porokoiran "Vahdin" seuraamana kohti pohjoi-sia maita. Kaksi tietä oli valittavana: kulkea joko tunturien yli, jolloin ly-hentäisi matkaa 15 km:llä tai tehdä kierros Näkkälän kautta, joka on 3 pnk:n päässä Hetasta, Valitsimme viimemainitun tien, joka pituudestaan huolimatta on vähemmän vaivalloinen, sillä se kulkee tunturien lomitse enimmäkseen tasaisia maita.

15 km:n päässä tapaa retkeilijä autiomajan, n.k. Kaijanmaan välituvan, jollaisia valtio on sinne tänne etäisiin seutuihin rakennuttanut. Kun oli jo myöhäinen ilta, päätimme viettää ensimmäisen yön välituvalla. Lassi, erämaan lapsi, järjesti yösijan uupuneille vaeltajille niin mukavaksi kuin olosuhteet sen sallivat; vuoteet valmistettiin koivuvitsaksista ja roihuavan takkatulen lämmössä tunsi olonsa turvalliseksi keskellä erämaata.

Seuraavana aamuna lähdettiin taivaltamaan eteenpäin. Tunturiaukea-mien lomitse johti polku. Vähin tuli jänkä vastaan, jonka yli oli kuljettava tai suo-oja. josta oli yli päästävä miten kukin parhaiten taisi. Kiitos Las-sille, ettei "opettajalla" noussut tie pystyyn! Kun paikka näytti ylipääse-mättömältä, oli Lassi aina auttamassa ja keksimässä keinoja, millä eteenpäin päästiin.

Matkaopas Lassi Ketola Näkkälän välituvalla.

Parin penikulman päässä Enontekiöstä päättyy mäntyraja. Kuusiraja päättyy jo ennen Enontekiötä. Metsät kasvavat vaan koivuja ja nekin ovat matalaa pensaikkoa. Mutta yhä matkaa edetään. Näkkälästä poh-joista kohti loppuvat koivutkin ja maisema saa oudon ulkonäön - tievoja ja laaksoja ilman huomattavampaa puun kasvua niin kauas kuin silmä kantaa. Ainostaan siellä täällä törröttää yksinäinen pensaskoivu ja peni-kulmien alat aukeavat puuttomina joka taholle. Mutta silti muuttaa mai-sema aina muotoaan. Vaellat kilometrin toisensa perään siellä puutto-massa erämaassa ja aina on uusi aukeama edessäsi ja uudet etäisyydet mitattavanasi. Luoteisella ilmansuunnalla oli näköalojan taustana Norjan rajalla sijaitseva Termisvaara rajapyykkeineen ja kaakossa Jerstivaara.

Pitkä matka Enontekiöstä alkaen herätti lintumaailma huomiotamme. Koiramme sai milloin minkin vesilintuparven liikkeelle, joka erämaa lam-missa uiskenteli. Sorsat, telkät, tavit tulivat näkyviimme ja alkumatkasta lauloi meille metsän siimeksestä "khuukkainen" Lassin onnenlintu. kuten hän sanoi. Emme lopullisesti päässeet yhteisymmärrykseen, mikä lintu se oli.(*

*) Kari Autto: "Kuukhainen on kuukkeli, onnenlintu, mutta sen pesää ei pidä löytää, se tietää päinvastaista eli kuolemaa".


Oli sunnuntai-iltapäivä, kun saavuimme Näkkälään, Antin taloon. Tupaan astuttua kohtasi meitä kaunis näky, joka johti mieleen jonkin Rafaelin madonna-taulun: Tuvan perällä istui Antin emäntä, kaunis Elli-Maria, las-tensa ympäröimänä sunnuntaiehtoon rauhassa. Ensi kerran näimme li-säksi koristeelliset Lapinpuvut käytännössä. Emäntä oli kuin ruhtinatar koreassa asussaan ja täyskasvua lähentelevä tytär Kaari-Maria ei näkö-jään uhannut jäädä kauneudessa äidistänsä jälkeen. Iltapäivän vierai-limme perheessä. Lappalainen on ystävällinen ja sydämellinen vierasta kohtaan, joka herättää hänen luottamustaan, sen tulimme monenkertai-sesti huomaamaan myöskin matkamme perillä Pöyrisjärven lappalaisten luona.

Antin talon väki pihamaallaan.

Näkkälässä v.1934: Keskellä Antti Näkkäläjärven eli Kaijunan vaimo Elli-Marja, vas. tytär Kaarin-Marja ja oik. Iisko tai Taneli. Kuva: Museovirasto.

Hukka-Salko nuorikkonsa kanssa.

Ennen Näkkälästä lähdettyämme kävimme myös tervehtimässä kuulua lappalaisnoitaa "Hukka-Salkkoa", kirjailija Paulaharjun tietäjää, joka osa-si kyllä meiltä uteliailta matkalaisilta salata, "syntynsä syvät"; Ainoa seik-ka, minkä hän suostui meidän pyynnöstä ennustamaan, oli ilmat. Salk-ko, jonka sukunimi on Näkkäläjärvi, kuten kalkkien Näkkälän kylän asuk-kaitten, on täyttänyt 70 vuotta, mutta se ei ole estänyt häntä menemästä naimisiin nuoren norjalaislappalaistytön, hentoisen Märetan kanssa. "Kielet" kertovat kyllä, että Märeta olisi ajatellut enemmän ukon poroja ja rikkauksia suostuessaan hänen tarjoukseensa.

Antti isännän ja hänen suloisen tyttärensä Kaari Marian avustuksella ly-hensimme jalkamatkaa penikulman verran, kun pääsimme veneessä Tuorkottajajokea pitkin ja samannimisen järven poikki, jotka muutoin oli-sivat olleet rantoja kierrettävät. Läpi yön sitten käveltyämme ja vietetty-ämme siitä osan nuotiolla saavuimme aamuvarhaisella matkamme pää-määrään Pöyrisjärven Ylä-LompoIo-nimiselle lahdelmalle, jonka rannal-le porolappalaiset ovat pääasiallisesti majoittuneet.

Muutos on vakava, jonka retkeilijä tuntee siirtyessään "kulttuurista" poro-paimenina elävien ihmisten oloihin. "Harppaus" täältä sinne alkuperäisiin oloihin tekee aluksi masentavan vaikutuksen. Heti rantaa lähestyessäm-me, jossa lappalaisten majat sijaitsevat, hyökkäsi meitä vastaan puoli tusinaa mustaa lappalaiskoiraa, oikeita paholaisia, säikäyttäen meidät pahanpäiväisesti. Tuvat, joissa lappalaiset asuvat, ovat pieniä ja ahtaita, mutta asuntohan onkin näille luonnoneläjille sivuasia.

Tutustuttua lähemmin heidän oloihinsa saa heidän maailmastansa aivan uuden ja valoisamman käsityksen. He ovat päivästä päivään ulkona elä-jiä. Heillä ovat luonnon antamat avarat salit asuttavinaan, joissa ei ole ahtautta, ei rajoja eikä aitauksia. Jos tekee lopullisia vertailuja, niin ku-kapa tietää, jos me itse asiassa elämme paljon ahtaammin ja rajatutum-min. He samoilevat penikulmia ilman ääreltä toiselle, kuten me kenties kilometrejä. He ovat urheita ja pelottomia ja toivehikkaita, nuo pienet Pohjolan alkuasukkaat, vaikka meistä näyttää, että he saavat vaan mu-ruja elon "kannikalla".

Uskonnollisuus on tietysti omiansa tekemään nämä ihmiset oloonsa ja elämäänsä tyytyväisiksi. Laestadiuksen "tunturituuli" on puhaltanut hei-dänkin ylitseen. Uskonnollisuus onkin se ainoa henkinen omaisuus, min-kä he omistavat ja omaksuvat luonnonlapsen naivilla käsityskyvyllä. Ja uskonnollisuus luo myöskin lempeyttä karuun ja kovaan elämään, ja sen turvin lähestyy parhaiten näissä oloissa ihminen ihmistä esiintyen tämä tunne heidän puoleltaan vierasta kohtaan avuliaisuutena ja sydämelli-senä ystävällisyytenä.

Ja oppaamme Lassi, johon meillä oli tilaisuus parhaiten tutustua, on myöskin yksi heistä, samaa sielua ja henkeä kuin hekin. Hän on tittelil-tään "poromies" omistaen muutamia kymmeniä poroja, mutta itse asias-sa vastannee hänen todeilinen ammattinsa sitä, mitä me tarkoitamme sanalla "jätkä". Hän elää huolettomia päiviä silloin kuin haluttaa ja tekee työtä silloin kuin huvittaa, omistamatta muuta maallista kuin poronsa ja kauniin talvisen "peskinsä".

Joku on lausunut, että Pohjolan "jätkä" on gentlmanni ja tämä väite pitää ainakin Lassiin nähden paikkansa. Hän on syntyisin luonnonlapsi ja erämaankävijä ja sellaisena "tuhattaituri". Hån on mainio metsästäjä ja kalastaja, suurenmoinen kokki nuotiolla, jos niin tarvitaan, valmistaen herkulliseksi ateriaksemme harrit ja taimenet, jotka retkellämme saatiin. Lisaksi hän on koskenlaski ja poropaimen, porojansa eläinlääkäri j.n.e, Erämaassa hän on kulttuuri-ihmiselle aulis ystävä ja veli, jolla on turmel-tumaton luonne, kirkas sielu ja lapsen luottamus sinuun. Hän on ehkä aluksi arkaileva ja kaihtava, kuten koiransakin, ennenkuin hän oppii sinut tuntemaan. Mutta tutustuttua hänestä tulee avomielinen kuin lapsi. Hä-nen ulkonaisessa asussaan on tietysti paljonkin toivomisen varaa, mutta sisältäpäin hän on "tupansa" siistinnyt ja valkaissut, sen huomaa hänen puheistaan ja ajatuksistaan. Hän on filoscofi, joka aapoja kulkiessaan, tievoja noustessaan ja etäisiä tunturinäköaloja tarkatessaan miettii elämän ongelmia ja tutkistelee tulevaista elämää. Olkoot nämä rivit vaa-timattomasti omistetut Lassille vasta joikuna, hän kun matkamme alku-taipaleella teki "opettajalle" joi`un kajauttaen sen säveleet ja lapinkieli-set sanat ilmoille levähdyspaikoissa ja nuotioilla viivyttäissä.

Vilkuna perheineen Pöyrisjärvellä 1930-luvulla.

Pöyrisjärven eroosiomaisemaa jonka poronhoito alueella on synnyttänyt.

Itse pääasia Pöyrisjärven matkallamme on vielä mainitsematta, nimittäin poro, tuo miltei mykkä, äänetön Lapin asukkaan seuralainen, hänen rik-kautensa ja elämisensä turva, kesy ja villi samalla kertaa, eläin, jonka sielu on ja pysyy ihmiselle arvoituksena. Poro, vaikka ihminen on sen kesyttänyt ja ottanut palvelukseensa, pysyy siitä huolimatta erämainen asukkaana ihmisestä riippumatta. Sen silmissä näet asuvan erämaan sielun ja erämaan kaipauksen, jonka perille ihminen ei pääse. Koiraa tai hevosta voit lähestyä luottamuksella, mutta poro on luoksepääsemätön ja suljettu. Ylväänä astelee se kruunupäineen Lapin erämaita pysytellen kaukana ihmisistä, joita se mielellään karttaa. Jos päästät sen vapau-teensa niin samoaa se penikulmia niille seuduille ja niille laidunmaille, jossa se on kasvanut. Tuhatpäinen porolauma, jollaisen Pöyrisjärvellä näimme, oli valtava näky. Vaaditaan suurta taitoa ja rohkeutta käsitellä laumassa tuota oikukasta sarvipäistä eläintä, jonka liikkeet ovat äkki-pikaiset ja arvaamatto-mat.


Vaivalloinen Pöyrisjärven matka on onnellisesti loppuunsuoritettu jälellä on vaan tuttu kotimatka Enontekiön kirkolta Ouluun. Kun kokoaa mie-lessään tällaisen muutamia viikkoja kestäneen Lapin matkan vaikutel-mat, niin tuntuu kuin olisi saanut matkaltaan jotain pysyväistä hyvää. Mi-tä hakee kulttuurioloissa kasvanut ihminen erämaista? Miksi houkutte-levat Afrikan erämaat ta Amerikan aavikot vuosittain kulltuuri-ihmisiä luokseen pakottaen heidät ainakin ajaksi jättämään kaiken sen hyvän, mitä kulttuuri tarjoaa ja lähtemään alkuperäisiin oloihin? Siivistysoloissa kasvanut ihminen kaipaa vastapainoksi elävää elämää, luonnon elämää vastuksineen ja vaivannäköineen.

Meidän ei tarvitse matkustaa kauemmas, sellaisia tarjoaa meille Lappi. Jos tunnet joskus halua paeta pois kulttuurista, niin matkusta Lappiin! Sellaisen matkan vaivat palkitaan monin verroin. Jos rakastat luontoa, niin tapaat matkallasi tauluja, joissa on sielua, kuten tunnetun oululaisen vesivärimaaiarimme mestariteoksissa. Ja jos rakastat ihmistä, niin opit häntä yhä enemmän ymmärtämään ja rakastamaan nähdessäni hänet alkeellisissa oloissa, karun luonnon keskellä kamppailemassa olemas-saolonsa puolesta. Opit näkemään hänen suuruutensa ja hänen pie-nuutensa, hänen hyvyytensä ja pahuutensa, ja sinä opi! ymmärtämään, anteeksi saamaan ja anteeksi antamaan. Sinä tutustut luonnon ihmisiin, jotka ovat ystäviäsi, sisariasi ja veljiäsi ja uudistunein mielin palaat jälleen "lestisi" ääreen.

Enontekiöllä, 10. VIII. 1932.