Eeva 1935.

Turismi turmelee lappalaisenkin.


Tohtori György Lako kertoo Eevan edustajalle:

- En ole aivan varma siitä, minkälainen matkakertomus suomalaista naista huvittaa. Mutta voitte olla levollinen, en tule kertomaan missään tapauksessa työskentelystäni, lapin kielestä yms. Ja sitäpaitsi: Pyyhki-kää yli, mikä ei kelpaa, kuten sanotaan kaavakkeissa.

Jällivaara, jokaiselle suomalaisellekin nimeltä tuttu paikka Ruotsin Lapis-sa oli pääkortteerini. Näillä Jällivaaran mailla oli ensimmäinen kyläni Purnu, josta minut sitten aikanaan neuvottiin edelleen Fjällåseniin (sata-sen km Jällivaarasta pohjoiseen). Selitettiin: se on mielenkiintoista seu-tua ja siellä on lappalaisia, jotka varmasti ottavat kotaansa.

Toiveita täynnä tulin Fjällåsenin asemalle. Asemarakennus oli näkymön ainoa nähtävyys lukuunottamatta "luovveja", lihankuivaustelineitä, lappa-laisten jättämiä, aivan aseman takana. Asemapäällikkö oli ainoa ihmi-nen, alaisia ei hänellä ollut. Puhuttelin asemapäällikköä ja hän kertoi, että "aivan lähellä", s.o. 20 km päässä on lappalaisia, mutta koska sinne on vaikea neuvoen mennä, on parasta ruveta odottamaan aamulla ohi mennyttä lappalaista, joka pian palaa. Odotin, nelisen tuntia. Ja neljän tunnin kuluttua jo tulikin lappalainen, lapinpuvussa, reppu seljassa taa-pertaen.

- Haluaisin mennä lappalaisten luo, niissähän heitä asuu?
- Im mon tietee (en tiedä).

Ja sen enempää sanoja tuhlaamatta meni sisälle ja viipyi kauan. Odotin sisukkaasti. Vihdoin palasi.

- Haluaisin oppia lapin kieltä.
- Opi kirjoista. En minä välitä.
- Tutustuin jo Purnussa erääseen Peijuk nimiseen, joka neuvoi tänne Peijuk sen ja sen luo. Tunnetteko ehkä?
- En tunne. Lähti reppuineen metsään, taakseen katsomatta.

- Kuka tuo oli, kysyin asemapäälliköltä.
- Peijuk.

Ja asemapäällikkö selitti, että kaikki vanhat lappalaiset ovat samanlaisia, epäilevät, eivät antaudu puheisiin vieraan kanssa. Eikä kulunut pätkiäkään aikoja, ennenkuin opin tämänkin vanhan lapin tavan: älä, hyvä ihminen, riennä kotaan tultuasi päätä pahkaa isäntää ja emäntää tervehtimään ja kuulumisia kertomaan, sellaisella käytöksellä kykenee säikäyttämään lappalaisen perinpohjin. Istuudu, jos on istuinpaikkaa, istut, istut. Välillä katsot isäntää, niinkuin isäntäkin sinua. Se oli hiukan epämukavaa aluksi, mutta myöhemmin keksin tupakanpolton, perin sopivan homman siinä istuessa ja niin tuli minusta vasta Lapissa tupakkamies.

No niin, sitten kyllä aikanaan tulee Lapinmiehen kysymys - Kost poatee (Mistä tulet), mutta silloin on jo keskustelu alkanut. Näin siis Peijukinin häipyvän metsään. Mutta hyvä oli, että asemapäällikkö minua auttoi. Hän tiesi vielä toisenkin lappalaiskylän. (On myös muistettava, että yh-täkin kotaa voidaan sanoa kyläksi, niinkuin sielläpäin lappalaiseksi sano-taan ihmistä, joka ohikulkevilta lappalaisilta on oppinut jonkun lapin sa-nan.

- Järjestän niin, että kohta tuleva tavarajuna jättää teidät metsänreu-naan. Ratavartija toivottavasti ottaa teidät luokseen yöksi.

Toivottavasti. Astuin junasta metsänreunassa ja löysin helposti ratavar-tijan asunnon. Hän oli juuri lappalaisten lähdössä luo hakemaan vuo-henmaitoa ja kehoitti mukaansa. Viisitoista minuuttia kuljettuamme olim-me lapin kylässä, jossa oli kolme kotaa. Ratavartija koputti, astuimme sisään. Keskellä kotaa paloi tuli, sivummalla istui lihava mies. Hän oli Nils Skum, kirjailija, taidemaalari, 120 kilon painoinen.
- Saako tuoda vieraan? kysyi ratavartija.
- Tuo vain, sanoi Skum ja hymyili ja istui edelleen.

Vieraalle tarjottiin hirrenpää istuimeksi.
- Mistä olet?

Ja kun Skum sai tietää vieraan olevan unkarilaisen, siis yhtä kuin itäval-talaisen, kysyi ensitöikseen Itävallan keisarin vointia. - Kiitoksia vain, oli minun syytä vastata, mutta viimeinen keisari kuoli jo maailmansodan ai-kana, perhe on Belgiassa, poika odottaa vielä valtaistuinta. Ratavartija selitti, että vieras haluaa oppial appia.Skum vastasi:
- Olen vanha mies, te sensijaan nuori, te ette voi tajuta huumoriani.

Hän tarkoitti tietysti, että en voi keskustella hänen kanssaan. Mutta minä selitin, että olen matkustellut monissa maissa, olen tutustunut eri kanso-jen huumoriin, olen koulun käynyt tässä suhteessa, eikä hän ole ensim-mäinen tapaamani vierasmaalainen.
- Mutta oppiaksenne lappia olisi teidän asuttava kodassa. Sellaiseen saan luvan vain vaimoltani, joka nyt on vuorilla. Tulkaa huomenna uu-destaan.

Llhankuivaustelineitä.

Lappalaisnuorlkko esikoisineen.

Jylhää vuoristoa Ruotsin Lapissa.

Koulukotia Jukkasjärvellä.

Nils Nilsson Skum 65-vuotiaana Šiškássa Norrkaitumin lapinky-lässä. Kuva: Wikipedia.

György Lako.

Nils Nilsson Skum.

Berliinissä 1911: Nils Nilsson Skum ja hänen ensimmäisen vaimonsa Inga (Ingrid) Persdotter Kuhmunen (s. 1886) Jukkasjärveltä, sekä Ingan sisar ja Nilsin toisen vaimo Helena Persdotter Kuhmunen (1872-1950) Valokuvaaja Carl Flemming.

Nils Skumin atelje.

Palasin ratavartijan hienoon asuntoon. Söin hienon illallisen - nyt vasta tätä kertoessani huomaan, että se oli ensimmäinen ateria sinä päivänä - keskustelin Ruotsin kuningasperheestä hienon ja kriitillisen näköisen ra-tavahdin rouvan kanssa.

Aamulla menin taas Skumin luo. Eilinen kota oli tyhjä, se oli päiväkota. Nyt tapasin hänet yökodassa ja 120 kilon painoinen rouvakin oli kotona.

Täytyy tunnustaa, että yökota tuntui houkuttelevalta. Lattialle levitetty tuore "tuorka" levitti hienoa tuoksuaan - sama lehvä, jota te suomalaiset käytätte vastoihinne. Pöydällä oli herätyskello. Skum kävi itse käsiksi probleemiin:
- Tässä kodassa voi nukkua, ei ole syöpäläisiä, silla tuorkaa vaihdetaan
joka toinen viikko. Mutta vaimoni ei suostu teitä ottamaan, sillä vieraasta on vaivaa.

Kuinka olisivatkaan viitsineet nähdä vaivaa. Skum oli käynyt kerran Ber-liinissä, siellä hänen silmänsä aukenivat. Toisten silmiä aukoilevat ny-kyään rikkaat englantilaiset, niin että turistiseutujen lappalainen osaa vaatia, esimerkiksi, kruunun valokuvattavana seisomisesta, katse maas-sa. Jos katsotaan koneeseen, tekee se viiskymmen äyrisen lisää.

Skum oli sitäpaitsi rikas, todennäköisesti. Sanoi ottavansa, jos nyt lapin-kielen opettamiseen suostuu, niin paljon, että vieras ei voi maksaa. Ajat-telin, että 2- 3 tunnista päivässä voi maksaa kolmekin kruunua.
- Seitsemän kruunua, sanoi Skum.

Siitä huolimatta kävi äijä marjassakin. Ja kaupitteli minulle taulujaan, mutta en uskaltanut niitä katsoakaan, arvasin, että ne vaativat omai-suuksia.

Ei rouvakaan tyytynyt vähempään kuin seitsemään kruunuun. Vähem-mällä ei kannattanut keskeyttää työtään vuorilla ja tulla vieraan luo. Kuten sanottu, sanoivat, menkää muualle. Ja Skum neuvoi sisarensa, jonka piti olla niin puheliaan, että varmasti vieraan päätä alkaisi särkeä.

Tunnelma kylmeni, hankin lähtöä. Silloin Skum emännälleen sanoi, em-mekö keittäisi kahvia. Sitä tuotiinkin kohta suurella puhtaalla tarjottimella ja muistelen, että sokeriastiassa oli pihditkin. Juttelimme vielä siis hyvän aikaa ja Skum sai tietää, että osaan suomeakin. Sitä hän epäili, mutta ei sanonut mitään, panihan vain koetukselle. Mutta kun pitkän aikaa hyvin ja kaunopuheisesti keskustelin, muistaakseni Abessinian kysymyksestä, näytti äijän naama siltä, että uskoo. Leveä, lihava, rauhallinen, hymyile-vä, viekas naama. Kuin pieni sulttaani. Hän väitti, että prof. V. ei tunne lapin kuukausien nimien suhdetta ponhoitoon. Kävi ilmi, että prof. V. tun-tee. Sitten kertoi Skum, että hän lähiaikoina matkustaa Tukholmaan kus-tantajan luo neuvottelemaan ilmestyvästä Lapin kuvauksestaan. Hyväs-telin Skumit, palasin ratavartijan luo.

Siellä söin taas hienon päivällisen ja ratavartijan intelligentin näköinen poika lähti saattamaan. Matkalla hän sivumennen sai tietää, kysymyk-sensä johdosta, että Ruotsissa luultavasti on enemmän nomaadeja kuin Unkarissa.

Jällivaarassa odottelin sitten Peijukiani, numero yhtä. Tapasin siellä laestadiolaisia lappalaisiakin, joita kävin tapaamassa. He kerääntyivät kaikki ympärilleni, eräs piti minulle lapiksi uskonsa mukaisen saarnan. Toiset tarkastelivat: voiko tuolle puhua uskostaan. Eräs sanoi: "On nöy-rännäköinen." Toinen sanoi: "Kyllä voi puhua, sen näkee hänen silmis-tään." Korpelaa he tuntuivat halveksivan, arkinrakentajaa.

Eräänä päivänä tuli taas lappalaisia. Kysyin suoraa päätä:
- Saanko tulla mukaan?
- Tulkaa vain, sanoi vilkas vaimo.

Moottoriveneellä ajoimme parisen tuntia, lainamoottorilla, tämä on erik-seen mainittava.
- Ottakaa minusta valokuva, sanoi vaimo.
- En ole rikas, sanoin, en omista valokuvauskonetta.
- Kyllä sinulla on, varmasti monta miljoonaa, sanoi viekas vainio.

Ja sitten hän kuvaili, kuinka kurjissa oloissa hänen poikansa elää ja pyy-si pojalleen minulta moottorivenettä, "sillä voisi ansaita".

Tänä kesänä en sanonut voivani pyyntöä täyttää, mutta ensi kesänä pyysin palaamaan asiaan. Saman tien lupasin tuoda vähintään viisi litraa viiniä, tynnörissä, "koska se on hyvää reumatisminlääkettä". Kun kodan erinomaisen likaisuuden takia en halunnut jäädä pitemmäksi aikaa ja kun tiesin Peijukin pian saapuvan Purnuun, opiskelin täällä lappia vain ehtoopäivän. Lähtiessäni vielä vainio kysyi osoitettani, nimeäni, isäni ni-men ja äitini nimen. "On hauska olla kirjeenvaihdossa ulkomaalaisen kanssa". Annoin tiedot.

Peijuk ei tullutkaan Jällivaaraan. Astuin siis autobussiin ja lähdin Vuod-dasiin, suureen lappalaiskylään. Autobussi oli täynnä lapinpukuisia, lap-pia puhuvia.

Yösija luvattiin vasta viimeisestä talosta. Ja sielläkin emäntä vahvasti epäili allekirjoittanutta vakoojaksi. Vaikka olenkin vakooja, niin harvoin syön ihmisiä, sanoin emännälle. Hän ymmärsi leikin ja rauhottui huo-mattavasti. Miesten kanssa otin vakavamman tyylin, näytin passini, se-litin kaikki leimat, lie uskoivat. Ja imarreltuina, että heiltä, miehiltä pyysin yösijaa, he suostuivat omin luvin yhdeksi yöksi. Sitten jo niin ystävys-tyimme, että kaikki halusivat jäämään. Ja kun olin kyllältäni ahertanut tässä kylässä, sivussa lordien ja muiden herrojen turistiteistä, (kuvaus Vuoddasin päiviltä kuuluu tietysti muuhun yhteyteen) ja kun lähdön hetki alkoi selvästi koittaa, huomasin, että rakkaat vuoddasilaiset vilpittömästi surivat lähtöäni. He olivat oikeita lappalaisia