T. Itkonen. / Uusi Suometar 26.11.1915.

Uno Holmberg: Lappalaisten uskonto. W. Söderströmin kustantama,110 siv. (Kuuluu sarjateokseen "Suomensukuisten kansain uskonne")

Tutkimus lappalaisten uskonnosta.


Jo kauan aikaa on kipeästi kaivattu suomalais-ugrilaisten kansojen my-tologiaa koskevia tieteellisesti päteviä tutkimuksia. Tarjona on tältä alal-ta ollut tosin lukuisa joukko luotettavuudeltaan monenarvoisia kuvauksia ja slontkoja, mutta niiden kaaoksesta on ollut mahdotonta saada min-käännäköistä tosioloihin perustuvaa yleiskuvaa. Sitä suuremmalla syyllä on tervehdittävä suurisuuntaista alotetta, johon uskontotieteilijämme ovat ajassa ryhtyneet ja jonka tuloksia on esiteltävämme kirja.

Tekijän, yliopistomme vertailevan uskontotutkimuksen dosentin, suoritta--ma työ on ollut erittäin vaivaloinen; mosaiikkiteoksen tapaan on täytynyt koota aines sieltä toinen täältä, valaa kuiviin faktoihin elämä ja henki ja liittää kirjava materiaali yhtenäisyydeksi, jossa, ei pihtien pitämät tuntui-si. Mutta näinoä on syntynytkin esitys, jonka pätevyys on aivan toisena rvoinen kuin entisten fantastisten alaa käsittelevien kuvausten, joissa kreikkalais-roomalaisen mytologian mukaan koeteltiin lanpalaisillekin luoda moninainen, ehyt jumaluusjärjestelmä ensimäisen, toisen ja kol-mannen luokan jumalineen.

Lappalaisten mytologiasta on säilynyt hajanaisia tietoja jo 1200 luvulta asti, mutta runsaammin vasta 300 vuotta myöhemmin, varsinkin Kaspar Peucerilla. Tärkeitä aineksia ovat koonneet 1600-1700 luvun lähetys-saarnaajat. Ruotsissa Samuel Rheen, Olaus Oraan, Nicolaus Iundius y.m., joilta Schefferus sai tietoja kuuluisaan 1673 ilmestyneeseen teok-seensa "Lapponia"; edelleen on mainittava Pehr Högström ja Pehr Fjel-lström. Suomenlappia edustavat nimet Johannes Tornaeus ja Gabriel Tuderus, Ruijaa Thomas von Westen, Sigvard Kildal, Knut Leem ja Jes-sen Etenkin juuri norjalaiset lähetyssaarnaajat omistivat huomiota lappa-laisten pakanalliselle uskonnolle.

Lappalaisten, kuten muidenkin suomalais-ugrilaisten kansojen uskon-nossa on vainajain palvonta vanhimpia ja tärkeimpiä käsityksiä. Lappa-laiset ollen liikkuvaa heimoa hautasivat kuolleensa minne sattui ja pani-vat hautaan kaikenlaista kalua tulevassa elämässä käytettäväksi. Peijai-siin kuuluivat monet menot, joista kuultaa esiin varsinkin kuoleman kam-mo; se pakotti hyvittämään vainajaa kaikin tavoin, jottei tämä kääntyisi tuottamaan pahaa omaisille, vaan päinvastoin tekisi palveluksia. Niinpä poro, jolla ruumis oli vedätetty kalmistoon, oli uhrattava ja edelleen oli vainajaa muistettava kaikissa pidoissa. Kuolleiden uskottiin jatkavan maan alla samantapaista elämää kuin ennenkin, mutta paljon täydelli-sempää ja ihanampaa, ja heidän luultiin voivan sekaantua elävien toi-miin hyvin vaikuttavalla tavalla.

Erikoinen suhde heipä oli äsken syntyneisiin, joissa he muka saattoivat syntyä uudestaan eloon. Siksipä lapsi kastettiin jonkun vainajan kaimak-si ja hän sai tästä suojelushenkensä. Kuoreiden henget liikkuivat maan päällä etenkin jouluna, jolloin he saivat uhreja puuhun ripustetussa ve-nemäisessä astiassa. Tämä käsitys lienee saatu skandinaaveilta; suo-malaiset pitivät kekriä henkeen aikana vainajien arveltiin vanhimpina ai-koina asuvan haudoissaan, mutta sittemmin vuorissa (lp. passevaarre - pyhävaara ja saivo).


Lappalainen toivoi kuoltuaan pääsevänsä siihen vuoreen, jossa hänen palvomansa suojelushenki asusti. Kristillisenä aikana tuli käsitys yhtei-sestä tuonelasta (jahmeaimo), joka katolisella kaudella oli kiirastulen kaltainen välitila; sieltä pääsivät hyvät ihmiset taivaaseen, mutta pahat hornaan, jossa vallitsi ilkeä Rota eli Rutu. Tätä tekijä vertaa Volgan kansojen keremeteissä palvomaan haltijaan.

Vanhinta perua on myös n.s. seitojen palvonta. Seidat, epäjumalankuvat olivat tav. luonnonkiviä, joko yksinäisiä tai ryhmiä ja kasoja, joskus koko-naisia, vaaroja ja tuntureita. Seitapaikat olivat hyvin pyhiä; kaikki arkitoi-met olivat niissä kielletyt ja naiset eivät saaneet niitä lähestyä. Seita oli määrätyn perheen tai suvun haltija, joka meni perintönä polvesta toi-seen. Seitapalvontaan liittyi läheisesti edellä mainittu saivousto. Ilmei-sesti olikin seita alkuaan vainaja, jonka vaikutus oli tärkeä jälkeläis-ten elämässä.

Venäjänlapissa seidan uskotaan tekevän ihmisen töitä, kalastavan, met-sästävän hoitavan poroja j.n.e. Vainaja itse jäi kuitenkin aikojen kuluessa syrjään ja jälelle jäi kivi, jonka ääressä häntä oli kunnioitettu. Seidalle, rukoiltiin apua kaikissa elämäntoimissa; jos sitä ei saatu, voitiin hänet hyljätäkin. Tavattiin myös puuseitoja. jotka olivat tilapäisempiä ja hal-vempia arvoltaan. Seidalle uhrattiin teuraan sarvet, kaula ja pään, luut ja sorkat. Edelleen voideltiin kiveä sen verellä ja rasvalla ja seitakiven ää-reen pystytettiin uhripuu. Venäjänlapissa uhrit olivat sangen suuria, jopa 24:kin poroa voihin teurastaa kerralla; niiden nahat täytettiin luonnollisen muotoisiksi ja jätettiin seisomaan riviin uhripaikalle.

Ominaista lappalaisten käsitystavalle oli, että metsänriistan ja vedensaa-liin katsottiin olevan pyhän. Saalis tuotiin kotaan erikoisesta peräovesta (varr-luops). Otuksista jaloin, karhu, oli yleensäkin kunnioituksen esi-neenä, mutta varsinkin pyynnin ja peijaisten aikana. Karhun tappo ta-pahtui määrätyn suunnitelman ja menojen mukaan, joita oli tarkoin nou-datettava. Kaadon jälkeen otsoa lepytettiin ja saalis vietiin kotia seuraa-vana päivänä. Naiset saivat katsoa kontiota vain vaskirenkaan läpi ja kummankin sukupuolen oli toistaiseksi oltava erillään toisistaan Teuras-tus suoritettiin erityisessä vartavasten rakennetussa kodassa ja atria nautittiin arvojärjestyksessä, monin menoin. Liittyipä ohjelmaan jos-kus näytelmäntapaista esityksiäkin, kuten ostjakeilla ja voguleilla. Kar-hunluut haudattiin kaikki järjestettyinä ja lopuksi oli pyyntimiesten puh-distettava ja pestävä itsensä.

Seita, Terbmisvaarri v. 1930. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Somasjärven seita ja kaivajia sen juurella v. 1937. Kuva: Itkonen, Ilmari. / Museovirasto.

Luonnonjumalat.

Lappalaiset personoivat jossakin määrin luontoa, esim. revontulia, joille ei kuitenkaan palvontaa omistettu. Jumaliaan lappalainen nimitti sanoil-la juhmel, ibmel. Ylijumalana oli Skandinavian lappalaisilla Radienatshe ("neuvo isä")ja paikoin Veraldenolmai ("maailman mies"), hedelmällisyy-den jumala, joista jommallakummalla oli myös toimenaan maailman tu-keminen kohdallaan.


Muuten he eivät paljonkaan sekaantuneet ihmisten puuhiin, olivatpa suuressa osassa Lappia tuntemattomiakin. Molemmissa on skandinaa-visia piirteitä; jälkimäistä on syystä verrattu Freyrjumalaan. Palvonnan esineiksi joutuivat myös aurinko, jolla noitarummun kuvissa on keskei-nen sija, kuu ja tähdetkin.

Tunnetuin luonnonjumala oli Tiermes, ukko, ukkonen, jolla oli vasara aseenaan ja sateenkaari jousena. Skandinaavien Thorista tuli lisäpiirtei-tä, m.m. nimitys Horagalles. Ukon puolisoa Raudnaa (suomal. Rauni) kunnioitettiin vuorenluolissa ja rotkoissa; äänelle olivat pihlajanmarjat pyhitetyt. Edelleen tunnettiin Bieggolma’, tuulimies, kesäjumala, joka hallitsi ilmaa, tuulta ja vettä ja vastasi skandinaavien Njordria; heidän uhreissaankin havaitsee samoja piirteitä.

Naisväen palvomia olivat asianlaadun vuoksi synnytyksen jumalattaret, joita oli neljä, nim. Madderakka. ("heimo-emo") ja hänen tyttärensä Si-vakka, Jusakka ja Uksakka. Ensinmainittu oleskeli kodan lattian alla. Sa-rakka varsinkin auttoi synnytyksiä, jopa, tuntien äidin kipuja. Juksakan päätoimi oli, omituista kyllä, tehdä äidin kohdussa olevasta tyttölapsesta poika, jota katsottiin tärkeämmäksi vanhempien vastaisena elättäjänä. Uksakka asui kynnyksen alla, otti vastaan maailmaan tulevan lapsen ja suojeli häntä myöhemmin. Näille jumalattarille uhrattiin eläimet hautaa-malla ne elävinä.

Paitsi varsinaisia, jumalia tunsivat lappalaiset muiden kansojen tapaan suuren joukon kaikenlaisia haltijoita. Niinpä kodanhaltija, posso-akka asui kodan perällä maassa. Metsästyksen jumala oli nimeltään Leib-olmai; lisäksi oli muitakin metsänhaltijoita ja -peikkoja. Vedenhaltija, Ahti oli nimeltään Tshats-olmai, jonka sijasta Kuolanniemellä paikoin tunne-taan Vedenemo: häntä kuvaillaan alastomaksi pitkätukkaiseksi naiseksi venäläisen Rusalkan tapaan. Meressä kuviteltiin lisäksi olevan Vella-monneitoja ja raukke-nimisiä aaveita, hukkuneiden henkiä, skandinaa-vien tapaan.

Keskeinen asema oli lappalaisten uskonnollisissa käsityksissä ja me-noissa noidalla, jopa siihen määrään, että heidän uskontoaan on nimitet-ty noitauskonnoksi. Noidan toimi meni usein perintönä isältä pojalle; tai-pumukset siihen osoittautuivat jo lapsena tai myöhemmin ankaran tau-din jälkeen. Määättynä aikana tarjosivat "maanalaiset" kokelaalle palve-lustaan ja vanhat noidat hyväksyivät hänet jonkinlaisessa tutkinnossa. Noidalla oli apunaan saivoväki ja kaikenlaisia taikaeläimiä. Hän saattoi kulkea kaukaisilla mailla tuulispäänä ja tulena sekä loveen langettuaan lähettää sielunsa manalaan syntyjä syviä saamaan. Hurmiollaan pääsi hän noitarummun (kobdas) avulla, joka tavataan myös siperialaisilla kansoilla.


Myöhemmin ruvettiin rumpua käyttämään myös arpomiseen siten, että vasaralla lyöden kuljeteltiin vaskirengasta pitkin tärynahkaan piirrettyjä kuvioita. Noidan herätti horroksesta erityinen apuri. Muuten oli noita kyläkunnan ylipappi, neuvonantaja ja uhrintoimiltaja.

Mielenkiintoinen aihe on viekottanut meitä esittämään laveammalta tri Holmbergin kirjan sisällystä, antaaksemme käsityksen sen kokoonpa-nosta ja ryhmityksestä. Toivottavaa on, että mahdollisimman monet käy-vät siihen tutustumaan. Erikseen ei teosta ole saatavissa, vaan ainoas-taan sarjan yhteydessä.