E. N. Manninen. / Kansan kuvalehti 1932.

Tuttua taivalta - tuntematon kylä


Tämän paikan nimi on Nautsi. Tässä asuvat Toivo, Tauno,Timo ja Toini. Ei ole hyvä tietää, mistä he tänne ovat tulleet, sillä Isä ja Äiti tähän paik-kaan asettuessaan olivat vain kahden. Mutta Äiti on tullut Suomesta, eh-käpä Rovaniemen etelästä asti. Äiji on soma, Äiji osaa jutella satuja. Äi-jin pitäisi olla, jos häätyy uskoa puheisiin, vanhemman kuin Isä ja Äiti. Mutta kyllä Äiji varmaan on paljon nuorempi - Äiji osaa leikkiä, Äiji ha-luaa leikkiä. Isä ei, sanoo vain, että menkääpä kakarat siitä loitommalle, jotta ihmiset saavat silmänsä auki pidettyä.

Meille tuli toissa päivänä kaksi Setää, joista toisella oli housun takapuoli märkänä. Patsjoella sanoo Äiji housujen aina kastuvan, sillä siellä on sellaisia koskia, että vene menee toisinaan ihan pohjia myöten. Olisi so-ma joskus mennä pohjaan asti, näkisi kalojen uivan. Mutta siinä on yksi este, vedessä on paha hengittää. Ja kun ei saata hengittää, niin saattaa hukkua.

Ne sedät juttelivat Äijin kanssa ja kyselivät, etteikö Äiji tiedä, koska on partamies, milloin vastatuuli lakkaa. Setien piti lähteä Salmijärvelle, jon-ne Äiji sanoi olevan sata kilometriä. Mutta Äijikin muistaa toisinaan vää-rin, Salmijärvelle on ainakin tuhat eli viisituhatta kilometriä. - Äiji kertoi Sedille, että hän oli kerran erään toisen Äijin kanssa sauvomassa Ou-nasjokea ylös Kittilään. Koko ajan puhalsi kova vastatuuli, niin kova, että Äijien piti mennä rantaan ja panna maata. Makasivat siinä viikon Äijit, vai oliko se sata viikkoa - eikä vain lakannut tuuli. Mutta sitten yhtenä iltana tuli västäräkki veneen kaulaan kakkimaan. Se toinen Äiji oli sanonut meidän Äijille, että nyt tulee myötänen. Ja kun Äijit olivat nukkuneet vielä yön, jo oli myötätuuli, kauhean kova. Niin pääsivät Äijit heti Kittilään.

- Ja Äiji sanoi, että on ihan totta ja varmaa, estä jos vain västäräkki len-tää veneenkeulaan asialle, tulee aina myötätuuli. -Kun Äiji oli tämän ker-tonut, sanoi toinen niistä Sedistä, että menkää lapset kurkkaamaan, eikö västäräkki jo ole heidän veneensä keulassa.Ja me mentiin ja vahdattiin koko päivä vuoron perään. Ensin Toivo, joka on Isän poika, sitten Tauno, joka on Äidin poika ja sitten Toini, joka on tyttö. Timo, jonka Äiji on otta-nut pojakseen, ei mennytkään, sillä Äiji sanoi, että Timo on vielä liian pieni. - Mutta ei tullut västäräkki. Niin Setien piti läheä soutamaan vas-tatuulta.

Rovaniemi-Petsamo -linjan postilinja-auto vetämässä henkilöautoa ojasta Nautsin kylän kohdalla v. 1932. Kuva: Postimuseo.

Nautsi 2.4.1940. Kuva: SA-kuvat.

Jakolan muori, Kaisa, jonka selkä on suora, mutta eturuumis vuosien painosta etunojossa, tulee navetasta maitokiulu kädessä. Ei tahdo enää silmä ottaa etäisempiä esineitä - kuitenkaan ei voi erehtyä, vene tulee järvellä, ja kohti vielä tuleekin. Kaksihangassa siinä soudetaan, peränpi-täjää ei ollenkaan. Vene on vasta tehty, uudenpuun päälle vedetty terva välähtelee veden ja auringon läikkeessä.

Ei ole Martin Kaija, jonka vene pitäisi olla ilman harmaaksi leikkaama; ei kolttapaaski, teko mallista sen näkee; ei lita Kustaavakaan, joka miehi-neen tästä kotitalosta on tuohon niemen taa asumaan siirtynyt.- Mikä lie, ajattelee muori ja painuu harmajaseinäiseen tupaansa.

Vaari, Mikko, istuu takankupeella penkillä hievahtamatta, epämääräisen harmaa katse jonnekin keskiseinän seutuun saatettuna. Outo, joka ei Mikkoa tunne, saattaisi luulla häntä sokeaksi. Mutta erehdys, mies nä-kee kyllä, muuten vain ei ole sattunut sitä lajia, joka tyhjiä poukkoilee.
- Mikä sieltä soutaa, sanoo muori kamariin pistäytyen.

Se ei ole kysymys, ainoastaan ilmoitus, uutinen.
- Soutipa kuka souti, vastaa vaari silmämunaakaan liikauttamatta.
- Nyt ne ovat jo rannassa, kaksi miestä, kertoo Kaisa uudelleen tupaan tullen.
- Anna vain tulla.

On se tuo äijä,ajattelee muori, painuu ulos.

Yhä istuu Mikko samassa asennossa, vaikka akka jo pihalla kuuluu sa-novan, että tutut naamat, mutta ei nyt heti muista. -Tulevat sisään. Kar-vakaan ei värähdä vaarin olemuksessa, vaikka tuvan ovi käy - ei nyt, ei-kä milloinkaan: tuli kuka tuli. Vasta kun vieraat aivan nokan alle pakkau-vat ja päivää tarkottavat, kääntyvät Mikon silmämunat; pieni ilonhäive käväisee kasvoillaan - tuntee, tuttuna pitää, mutta nimiä hänkään ei muista. Eivät kiirehdi tulijatkaan selittämään, käskevät vain muistella. Mutta kun selvitys alkaa viipyä, sanoo ukko, että eipä tuolla lie juuri vä-liäkään. Ja katse käännetään entiseen kohtaan vastakkaisella seinällä. Nyt on jo vieraiden aika antautua, sillä muuten taitavat tulla tympeät vastaanotot.

- No niin - johan minä, että sinä se olit, vaikka en uskaltanut sanoa -kahtena jouluna kortinkin olet lähettänyt. Nyt kyllä —.

Kahvitpa tietenkin ja syömiset siitä seuraavat, praatit kovat. Kun vieraat kummempia eivät tiedä, tietää Kaisa muori - Petsamon vuonolla on muudan fiskarinakka saanut neloset, kaikki poikia, paino yhteensä vä-hän päälle kuusi kiloa; vielä elossa. - Mutta Mikko, joka alunperin on Kaisoineen Suomesta tälle Höyhenjärven kiviniemelle tullut, muistaa vähän kummemman tapauksen sieltä. Saada kaksitoista kerrallaan, on vähän toinen asia. Siinä on eri urakka. Kaksitoista, ja kaikki niin pieniä, että sopivat yhdelle syvälle taltrikille eli lautaselle. - Miksi juuri lautaselle asetettiin? - Kätilö aikoi ne kantaa oikopäätä ulos, mutta isä tuli välikös-sä vastaan ja toppasi menon. Vei hänkin kuitenkin pojat pois kotoa, ja vasta, kun kaksitoista vuotta oli kulunut, sitten sanoi kerran vaimolleen, joka ei asioista tiennyt mitään, että laitahan ruoka neljälletoista hengelle, pitäisi tuleman vieraita. Ja kun akka sitten pääsi tietämään asian oikean laidan, pyörtyi, mutta virkosi.


- Eikös Mikko kertonut tätä juttua Lampenille, kun hän kymmenkunta vuotta sitten kävi täällä?
- Ei kertonut, sillä Lampen tuntui lähteneen vain akkoja praatauttamaan. - Multa missä on Lämpenin kuva tuosta seinältä, jonka hän käyntinsä jäl-keen tänne lähetti?
- lita Kustaava sen oli vienyt omaan taloonsa.
- Mitä tässä pitikään sanoa - onko se muuttanut nimensä, kun niin pu-hutaan?
- On kyllä, hän on nyt Iso-Keisari.
- Mikä —?
- Ernesti Iso-Keisari.
- Jaa-a, vai niin — taisi tehdä jotakin.

Lapin lapsia.

Jakolan Kaisa.

Näin istuu mies - Ja-kolan isäntä, Mikko.

"Trallapaanaa".

Höyhenjärvellä alaspäin Kolttakönkäälle asti on Patsjoen vesireitti järviä ja jyrkkiä, jyriseviä koskia. Järvet on soma soudella, jos ilma on tyyni tai tuuli myötäinen, mutta vastatuulella saa kyllä istua airoissa ikäviin asti. On ollut hyvää, jos huonoakin säätä, tuulta ja tyventä; satoi vuoron, pais-toi toisen. Kaikki saatiin kokea. Ja kun taas lähdetään Pitkäjärven ylä-päästä, on alkanut venematkamme viimeinen kolmenkymmenen kilo-metrin taival. On Ivalosta lähdön kahdeksas päivä. Soudamme siis yhä. Kaskamotunturin ja Kalkuoaivin laet kohoavat jo takana, metsät ympä-rillä harvenevat, pyrkivät muuttumaan koivikoiksi. Sivuutamme niemiä ja saariakin harvakseen, joille, sitä mukaa kenelle ne vuoden 1925 rajan-käynnin perusteella kuuluvat, on pystytetty tauluja. Toisissa on »Norge», vaakuna ja lisäkirjoituksin, toisissa vain »Suomi». Norja on ilmeisesti ollut rikkaampi, sen taulut ovat emaljoituja Suomi kai köyhempi, se on asetellut pylväisiin maalattuja peltikaistaleita omistusoikeutensa merkik-si. Näyttää siltä, että Suomen tauluja saadaan piakkoin korjata. Köyhyys ei ole ilo, vaikka se joskus naurattaakin, kirjoitti eräs.


»Trallapaanoja» eli vetoratoja on niinikään kummankin maan alueella jyrkimpien koskien sivuilla täällä Patsjoen alajuoksulla. Siinä on oikein kiskotettu rata, jota myöten vene, isokin,kaikkine kamppeineen helposti liukuu kosken niskasta sen alustaan. Kulkea joskus niitäkin, on vaihtelua tällä kahdensadan kilometrin taipaleella. - Meillä on vielä edessämme Hakoköngäs ja Maitokoski tänään. Ja kun niistä on selviydytty vastapu-hutunlaista rataa myöten, ollaankin jo Salmijärvelle tulemassa.

Puolenpäivän jälkeen on sitten saavuttu Salmijärven yläpäähän, tavoitet-tu Möysärin Sandraa ja Aarnettia, joista jälkimmäinen vain on ollut koto-na, Sandra seuroissa pää-Petsamossa. Illansuussa nytkytellään vihdoin siis itse Salmijärven kylän kohdalla, salmen suulla. Pohjoinen on äkkiä äkämystynyt, tärskyttelee venettä - meinaa kai, että eipä anneta tätä vii-me pätkääkään aivan ilmaiseksi.

Heretään soutamasta; vene pysähtyy, liekkuu aallokossa poikittain. -Kat-sellaan kylää, jota Kopperi ei ole nähnyt yhteentoista vuoteen. Hänelle, pari vuotta siinä asuneelle, oli joka kohta maisemassa, jokainen tönö, tarkasti mieleen jäänyt. Ennen pienoisia, harmaita ihmisasumuksia siellä täällä. Nyt - ei tämä ole Salmijärveä, ei ainakaan Kopperin Salmijärveä - ehkä kaverin paremmin, joka silloin tällöin jälkeenkinpäin paikkakun-nalla sanoo pistäytyneensä.

- Onpa, onpa Suomi paikat muuttanut! Oikein sanoi Aarnetti, että kartta sinulla pitäisi olla, kun sinne menet.
- Mutta tuo kuitenkin on Hanhen talo.
- Ei ole, Niemi-Harju, sillä Hanhessa on nyt uusi asuinrakennus. Ja sitt-en Paananen, yhä oikealla.
- Mennäänkö siis Paanaseen?
- Ei taida sopia.Sylvia on naimisissa, asuu miehineen toisessa kamaris-sa, toisessa on maidot. Tupa taas on aina ollut kansotettu.
- Jospa änkeytyisi sitten vanhaan Harjuun, Ämmin luo?
- Voi veikkonen, Ämmihän on jo kuollut vuosia sitten. Etkö ole kuullut hautauspuhetta, lyhyttä mutta hyvää, joka Ämmille pidettiin?

'Petataanpa, pojat, Ämmi pehmeästi; hyvänähän se hänkin meitä piti, kun oltiin poikahulliaisia.
- Tässä ei siis päästä mihinkään yöksi —.Ja mikä tuo
- Jonne-Harju?
- Ei, tuolla se on etempänä; siinäkin on rustattu kovasti, kuten näet.
- Ja tuo- entäs tämä sitten?
- En minäkään niitä kaikkia tiedä; mutta tuo on Pelto-Jonnen murju - tuo, salmenrannalla, Tyrffaisen - siitä vähän vasempaan Jaskan entinen kauppapaikka - katso: osuuskauppa, ja tuolla perällä kievari -sen takana taas sairaala, jossa Sairasten Ystävä ja eläinten lääkäri Karhumainen asuvat. Het ollaan keskenhään naimisissa. Takakäteen näet Samppä Luoman kouluhotellin ja Kuoharin Hannan majalan. - Autokin tuolla me-nee maantietä myöten, jota ennen täällä ei tunnettu ja .
- Älä enää, ei tämä ole Salmijärveä, vieras paikkakunta; ja vieraalla paikkakunnalla mennään kievariin. Ei tänne olisi pitänyt tulla

Soudetaan siis kievarin rantaan.
- Kuka se tässä nyt ?
- Koskela - Onhan täällä siis joku tuttukin. Siinä on aina ollut höyli mies, ei näy vieläkään tapojaan muuttaneen, koska antaa vieraille ihmisille vieraalla paikkakunnalla herraskohtelun.
- Ja kuka tämä neiti? Tytär? Onpas siinä silmät ja silmissä ilme. - Katso-kaas kulkurit, ettette saa sydänvikaa.