Kirj. ja valok. maisteri H. Roivainen. / Pellervo 1939.

Tuttustutaampa vähän Tunturilap-piinkin!


Koska nyt arvoisat pellervolaiset ovat päättäneet perehtyä Lapin asioihin oikein erikoisnumeron turvin, niin nuuskitaanpa vähän jylhintä Tunturi-lappiakin, Suomi-neidon luoteista käsivartta, joka kuuluu Enontekiön pi-täjään. Matkustetaan sinne "hengessä" näin kesäiseen aikaan ja ko-koonnutaan aluksi vaikkapa Tornioon, jonne esim. seinäjokelaisilla on rautateitse 466 km, kuopiolaisilla 492 km, mutta helsinkiläisillä 885 km ja terijokelaisillä kokonaista 958 km matka. Mennään sitten yhtä matkaa kaikki "-laiset" ja "läiset" vielä 75 km Ylitornion Kaulirantaan, jossa kisko-tiestä tulee loppu, mutta hyväkuntoinen valtion maantie jatkuu ja tiptop-linjurit tarjoavat palvelustaan.

Nyt ollaankin jo isossa autossa ja olo tuntuu kovin kotoiselta, sillä vaunu on vähintään yhtä täynnä kuin muuallakin. Vieri vieressä, osaksi sylik-käinkin istutaan, mutta ei valiteta; näyttääpä joku sievää Perä-Pohjolan tyttöä polvillaan pitelevä ritari olevan päinvastoin ylen onnellinen osas-taan. Turtolan Juoksengissa sivuutetaan napapiiri. Se on kyllä puhdas uskon asia, sillä emme näe napaa enempää kuin piiriäkään; parhaassa tapauksessa vain tekstikilven tien varrella. Jokatapauksessa meidän pi-täisi sillä paikalla olla ellei muisti petä - noin 7,333 km päässä päivän-tasaajalta. Paljon lähempänä ja sitäpaitsi edessäpäin on meillä sensi-jaan Turtolan lottien kaivatta kahvikioski, jossa ei tarjoilla mitään sump-pivesiä eikä tusina-nisuja, vaan totista laatutavaraa alusta loppuun.

Katselemme Turtolassa ympärillemme ja haemme Lappia, mutta siitä ei näy jälkeäkään. Oikeastaan taisimme aloittaa Lapin etsimisen jo kohta Torniosta lähdettyä: odotimme kohtaavamme lapinkotia, neljäntuulenlak-keja ja porokarjoja, mutta niiden asemesta tapaammekin hyvin viljellyn jokilaakson, joka varsinkin siisteydessä vetää vertoja mille maamme seudulle tahansa. Kookkaita,tyylikkäitä, maalattuja rakennuksia puhtaine pihoineen ja valkoisine lipputankoineen näemme kaikkialla. Laajat, hyvä laatuiset ojitetut suot kertovat suurisuuntaisesta uudisviljelystoiminnasta. Oman pellon ohrasta leivottu leipä on varsin makoisaa. Kotoinen Pohjo-lan nurmikka (Poa alpigena) muodostaa niin kauniita heinikolta, että melkein etelän miehen kateeksi käypi. Peruna kasvaa ihmeteltävän re-hevästi ja rikkaruohottomana. Ja ikäänkuin jokilaakson siisteyttä koros-taakseen on lehmäkin pukeutunut pääasiallisesti valkoisiin.

No, mutta meillähän on matka Tunturilappiin! Autoon siis jälleen ja eteenpäin 50 km keskinopeudella. Suhautamme vankkaan Pellon ky-lään, jossa ennen muuta teemme kunniaa Suomen pohjoisimmalle osuusmeijerille. On sillä kyllä kuulemma suruja tällä meijerillä, mutta on-han niitä monella paljon eteläisemmälläkin jalostamolla. Kiipeämme siitä Kolariin, jonka kirkolle ei taida ainakaan Temmeksen temppeli pienuu-dessa piisata. Sivuutamme Sieppijärven sekä etelän järviä muistuttavan kauniin Kangosjärven, jonka takaa siintävä Pallaksen tunturiryhmä kui-tenkin on varmana todisteena siitä, ettei enää vallan etelässä olla. En-nenpitkää kaasutetaan jo oikean Porolapin porstuaan, Muonion kirkolle, ja niin on rautatien päätepiste, Kauliranta, jäänyt 195 km päähän taaksemme.

Pihtsusjoen köngäs, Suomen Niagara.

Paljon olisi nähtävää mallikelpoisen puhdaskasvoisessa Muonion kirkon-kylässä, joka kilometrien pituisena reunustaa samannimistä jokea, mutta jos sitä vähänkään perusteellisemmin ryhtyisimme tarkastelemaan, niin varsinainen "käsivarsilappi" ei lainkaan mahtuisi näille neljälle sivulle. Mennään siis oikopäätä takaisin autoon ja "ajoa suhutellaan" viiden pe-ninkulman päässä sijaitsevaan Palojoensuuhun. Tällä välillä tapahtuu huomattava muutos luonnossa. Joudumme sanomaan hyvästit kuusi-metsille ja yksin tein myös ohranviljelykselle. Palojoensuussa, joka on jo reilusti Enontekiön aluetta, kasvaa ainoastaan peruna ja edellämainittu Pohjolan nurmikka rehevännäköisenä. Huomattava osa taloista on ns. Lapin tyyliä, harmaita, maalaamattomia,vaikka niiden tilalle on ilmeisesti etelän tyyli paraikaa tunkeutumassa.

Palojoensuussa olemme tienhaarassa. Vanha maantie käännähtää suo-rassa kulmassa oikealle ja vie Enontekiön kirkolle sekä sieltä edelleen Vuontisjärven ja Peltovuoman kyliin. Olisi kyllä Tunturilappia silläkin suunnalla, mutta koska päämääränämme on varsinainen "käsivarsi", niin meidän on painuttava uudelle maantielle, joka Muonionjoen suuntaa seuraillen on ajokelpoisena parin peninkulman päässä olevaan Kuttasen kylään saakka. Siellä on terijokelainen kokonaista 1,300 km pituisen ikä-vän päässä mailtaan ja mannuiltaan.

Toivottavasti ei kuitenkaan ole ikävä, sillä nyt saamme ensi töiksi tutus-tua vanhaan suomalaiseen matkantekotapaan, jokivenekyytiin, joka "kä-sivarressa" esiintyy jatkuvasti täydessä kukoistuksessaan. Tosin ei sillä kyydillä vallan mahdottomia tuntinopeuksia saavuteta: vastavirtaan ede-tään noin neljä peninkulmaa päivässä, kun oikein tiukkaa tehdään, ja myötävirtaan päästään suunnilleen seitsemän peninkulman tulokseen. Sitä vaihtelevampaa ja jännittävämpää on matka sekä vaikeita koskia sauvoen tai nuorilla vetäen noustessa että myös vihaisia ja kivisiä pyör-teitä laskiessa. Muonionjoen toista latvahaaraa, Konkämäenoa, joka yh-tyy pääjokeen noin päivänmatkan päässä Kuttasesta ylöspäin, päästään venekyydillä aina Kilpisjärvelle saakka eli suunnilleen15 peninkulmaa pitkälti. Toinen latvahaara, Lätäseno, ja sen yläjuoksu, Poroeno, on run-saan veden aikoina "purjehduskelpoinen" Porojärville asti, jotka puoles-taan ovat enää vain päivän patikoinnin päässä tasavallan korkeimmasta tunturista, Haitista.

Jokivenekyyti on hauskaa, mutta kallista. Se nhinnaksi tulee 5-10 mk kilometriltä. Siihen verraten oli linjurimatka Kaulirannasta Muonioon ai-van lapsellisen halpa: vain 25 penniä kilometriltä. Pari "koiranhaukku-maa" (1 koiranhaukkuma= 10 km) Kuttasesta ylöspäin on "käsivarren" suurin kylä, Kaaresuvanto, suuren papin ja tunnetun luonnontutkijan Laestadiuksen toimintakeskus sata vuotta sitten. Kaikki kansa siellä samoinkuin muuallakin "käsivarressa", sekä lapinväki että suomalaiset, tervehtivät toisiaan poikkeuksetta laestadiolaistyyliin, ja saattaapa joku välitön kansalainen "puuristaa" siten meitäkin.

Stuora Heaika (Henrik Bals.

Lapintyttö poropaimenena.

Aslak Juuson poro-elo Toskaljau-rin tuntureilla

Kaaresuvannon asutus, joka erityisesti Ruotsin puolella on vankka, on sijoittunut laajalle, suorikkaalle muinaiselle tulvamaalle, jossa jokivesi lepäilee hiljaisena, saarisena suvantona ja kasvattelee niin runsaita vita- (ahvenheinä-) kasvustoja, että taitavia olemme, jos uistimemme koko peninkulmaisen suvannon päästä päähän niistä puhtaana pidämme. Uistimen kalattomana pitäminen on täällä tuiki mahdotonta. Jos sitä haluamme, niin paras on silloin jättää vehkeet kotiin tai ainakin piiloittaa ne hyvin veneen pohjalle.

Vesien latvoillepäin kalarikkaus vain lisääntyy. Hauki ei siellä enää ole tavallisen miehen kalaa, vaan se on pelkkää roskaa, joka vatkataan ve-teen, jos se röyhkeyksissään julkeaa paistiksi tarjoutua. Eikä sellainen asiaintila ole ihmeellinen, koska parempaa kalaa, harria, siikaa ja erilai-sia lohikaloja,on viljalti pyydyksiin puuttumassa. Ryssät veivät muinoin keisarilleen Petsamon hilloja eli lakkoja ja arvelivat keksineensä Suo-men parhaan herkun. Ja kun Turkin sulttaani Konstantinopolissa Kuo-pion mesimarjaa maisteli, niin hän luuli maailman hienoimman tuotteen tavoittaneensa. Meitä neljän sivun Tunturilapin kävijöitä hymyilyttävät sekä keisarit että sulttaanit, sillä meillä on nyt tilaisuus pistellä vaikka mahamäärin Taatsajärven hirmuherkullista siikaa tai tunturipurojen mu-reaa rautua, joka todella "tahtoo viedä kielen mennessään".

Mutta sitä mukaa kuin kala tuntureita kohti mennessä lihoo ja paisuu sitä mukaa metsät kutistuvat. Kuusi jätti meidät jo ennen Palojoensuuta. Könkämäenon Maunussa ja Lätäsenon Isossa-kurkkiossa jäävät-taak-semme männyn uloimmat etuvartiot. Koivunkin on jo monin paikoin pai-nuttava kumaraiseksi ja mutkaiseksi, mutta jokilaaksojen turvin se sen-tään selviytyy Kilpisjärvelleja Porojärville asti, joten ainoastaan varsi-naiset tunturit jäävät sille saavuttamattomaksi unelmaksi.

Koivuvyöhykkeen tasaiset maat ovat moreenia, hiekkaa tai suota, rinteet taas enimmäkseen kivirikkaitaja jopa louhikkoisiakin. Sadattelevia met-säkanaparvia pyrähtää lentoon tuontuostakin ja soiden laiteilla saamme tutustua runsaaseen kahlaajalinnustoon. Vesilinnusto on kuitenkin ver-rattomasti runsain. Hanhia, sotkia, haapanoita, kuikkia, kaakkureita ja koskelolta ynnä lukuisia etelän ihmiselle outoja lajeja lentää, pulikoi ja sukeltaa kaikkialla. Vain hanhet ovat kaikonneet valtaväyliltä vähän kau-emmaksi.

Isoista imettäväisistä on hirvi harvinainen, mesikämmen aivan satunnai-nen. Susi taas pesii muutamin paikoin, mutta meillä ei ole juuri toivoa (tai pelkoa) sen kohtaamisesta, sillä se on varovainen ja viisas eläin. Ketun pesiä ja ehkäpä naalinkin sitävastoin tulemme kyllä tapaamaan paikoitellen hiekkatievoista. Mitä taas pikkueläimiin tulee, niin esimerkik-si "liiskon", so. tavallisen sisiliskon, tapaamme vielä Saanatunturin juu-relta Kilpisjärvellä, ja sammakko muljauttelee silmiään aina Porojärvien tienoilla asti. Selvää on, että pahansisuinen tunturisopuli saattaa sähistä meille koska hyvänsä, mutta louhikäärmettä on meidän runsaista louhi-koista huolimatta turha odottaa. Paarmoista ja nimenomaan sääskistä ei kannata puhua: niitä saamme joka hetki kourakaupalla kaikista ns. pal-jaista paikoista sekä hartioista ja hatusta, joihin ne kovin kernaasti aset-tautuvat vapaarnatkustajiksi.

Siilastupa.

Asuntoryhmiä, jotka ansaitsevat kylän nimen,on Kaaresuvannon ylä-puolella vielä kolme, nimittäin Markkina, Maunu ja Kelottijärvi. Muutoin on Könkämäenon yläjuoksun varsilla vain yksinäisiä taloja ja hyvin har-vassa niitäkin. Kilpisjärvellä, Suomen tunturijärvien helmellä, on kaksi suomalaisperhettä: tusinainen Valde Viikin perhe Siilastuvalla ja kaksi henkinen Tuomas Harjun perhe Salmivaaran niemessä. Suomalaista asutusta on kautta koko Könkämän ja Muonionjoen väylän. Lätäsenon varrella sitävastoin ovat ainoastaan Hirvasvuopion ja Nierijärven lappa-laistalot. Useita "lapintaloja" näemme myös jo Kaaresuvannossa, mutta aidoimpana on lappalaisten omalaatuisuus säilynyt väylistä syrjässä sijaitsevissa asutuksissa, joita tosin on hyvin niukasti: Suolojaurilla, Too-risvuomassa ja Rommajaurilla.

Kuinkas siellä sitten ihmiset elävät? - No,kesällä ainakaan ei hätää tule, koska kalaa ja vesilintua on niin viljalti. Kalaa saadaan niin runsaasti syksypyynnissä, että siitä riittää särvintä yli talven ja onpa huomattavasti vielä myytäväksikin. On perheitä, jotka saavat tuntuvat rahat kalastuk-sesta. Siika käy Ruotsin Kiirunassa hyvin kaupaksi ja samoin myös talvella pyydetty riekko eli metsäkana, josta maksetaan noin 10 mk kap-paleesta. Runsaasti paisuttaa kukkaroa tietenkin, jos onnistutaan saa-maan tähtäimeen kettu, naali tai saukko. Susi on jo paremmin onnen lahja ja hirveen ei ainakaan olisi lupa kajota. Kesäiset venekyydit ja ta-varankuljetukset tuottavat hyville väyläntuntijoille ja koskenlaskijoille niinikään sievoisia summia, ja viime vuosina, jolloin on ollut maantietöitä käynnissä sekä Suomen että Ruotsin puolella, ovat monet asukkaat saaneet niistä tärkeimmän tulolähteensä.

Mutta mainitunlaisia ansiomahdollisuuksia tarvitaankin, jos mieli kitu-matta elää, sillä pelto ja metsä eivät siellä anna juuri mitään. Pieni pe-runamaakappale on monella, mutta aniharvalla niin suuri, että siitä tal-ven tarve saataisiin ja seuraavan kesän siemeneksi varattaisiin. Leh-mällä on suomalaisten taloudessa huomattava merkitys. Kesällä kolua-vat nämä maidonantajat ravintonsa jokivarsilta, talvirehu niitetään niille pihakentiltä, tulvarannoilta, rantaniityiltä ja soilta.

Lappalaisilla on luonnollisesti oma erikoinen taloutensa. Suurten poro-laumojen omistajat ovat oikeastaan äveriästä väkeä, vaikka sitä ei suin-kaan päältä näe. Poro antaa heille lihaa, jota nautitaan tuoreena talvella ja ilmapalvattuna kesällä, ja antaapa se maitoakin sekä sitäpaitsi ainek-sia vaatetukseen, jalkineisiin ja moniin tarve-esineisiin. Teurasporojen raha-arvo vaihtelee eri vuosina, mutta lienee keskimäärin noin 400 mk. Kun suurimmilla pororuhtinailla on tuhatkin päätä karjassaan, niin ym-märrämme, etteivät he suinkaan napilla pelaa.

Vaikka lappalaisilla onkin nykyään hirsiasumukset, joutuvat ainakin po-rojen paimentajat asumaan kuukausimääriä pistekodassa, laavussa tai teltassa. Suuri porolauma tarvitsee laajat ruokamaat. Kun yksi seutu tyhjentyy, on lauma kuljetettava uusille laitumille. Nyt varhaintänä kevää-nä esimerkiksi on "käsivarren" suurimman poroherran Aslak Juuson "po-ro-elo" ehtinyt puhdistaa Munniharjun laajat jäkälämaat ja siirtynyt jo Harrikerolle. Varsinaisen kesän aikana on poron ravintona tunturiruoho. Sääskiaikana ei poro viihdykään metsävyöhykkeessä, missä tämä vihe-liäinen vitsaus on pahin. Heinäkuussa on Aslakin porolauma Toskaljaurin tienoilla ja kerkiää vielä ennen lyhyen tunturikesän päättymistä pyöräh-tää Ridnin, Haitin ja Urtasvanghin rinteillä painautuakseen senjälkeen Rommajärven suuntaan.

Tässä yhteydessä meidän on kuitenkin jätettävä Aslak, jätettävä Pien-niläiset, jätettävä Laapan Jouni, Piritan Niila ja monet muut mukavat po-romiehet, jätettävä koko "käsivarren" Tunturilappi!

Meidän on siis käynyt aivan kuin muidenkin Lapin kävijöiden: ohjelma on ollut liian laaja ja aika siihen verraten vallan liian lyhyt; on lennetty pai-kasta paikkaan, heitetty kerran uistinta, puraistu pala ilmapalvattua po-ronlihaa ja kurkistettu lapintaloon - mihinkään ei ole ehditty kunnolla syventyä!