E.N. Manninen. / HS. 1933.

Työtä ja romantiikkaa.



Maantie Kirkkoniemestä Svanvikiin, Norjan rantaan Patsjokivarressa, kulkee paikoin aivan kamalaa maastoa. Vasemmalla on tunturi pystyä kuin seinä, oikealla näkyy vesi, Utsajärvi, niin alhaalla että hirvittää. Sii-nä tapauksessa, että tästäkin kuitenkin selvitään, on Virkkusen määrä matkustaa suorinta tietä Salmijärvelle, hälyyttää sieltä moottori Kontio-järven eli Bjömrvandin Kärnään minua noutamaan, sillä tämä on talo, josta minä ilman muuta en pääse sivu.

Per Gerner eli selvimmin sanottuna Pekka Kärnä on suomalainen tie-tenkin. Häntä on sanottu hulluksi silloin, kun hän Varangin Annijoesta on muuttanet tänne sydänmaahan. Mutta vaikka tuosta teosta on jo kym-meniä vuosia, niin Kärnässä ei vielä tänäänkään voi havaita mitään läm-mähtämisen merkkejä. Päinvastoin, sen jälkeen kun hän lääkärin kuole-mantuomiosta huolimatta rupesi kahvin sijasta juomaan kiehutettua vet-tä, sokerin kanssa, on hän vuosi vuodelta vain kovennut. Vai voiko sitä muuksi kutsua, kun mies tänä kesänäkin aivan yksin raivasi puolitoista hehtaaria Ruijan korpea täyteen viljelyskuntoon, nukkuen vuorokaudes-sa vain kaksi tiimaa.

Kun minä siis selkäreppuineni, mutta ilman kufferttia, marssin Kärnän talon pihalle, on Pekka vaihteen vuoksi lautoja pinkkaamassa. Tunteepa tietenkin heti, lyö työhommat äkkiä lossiksi, lähtee vierasta sisään tukki-maan. Emäntä, jota ei ole nähty kymmeneen vuoteen, tuntee myös tuli-jan, mutta niin, Vilpreeni? "Oikein sanottu, Vilpreenipä tietenkin."
- Älkää! vasta äänestä hoksasin: Manninen, kotka.

- Tet kai oletta nyt ainaki viikon meillä? usuttaa emäntä.
- Hauska ja sopiva olisi olla, mutta ei kävele. Hyvä jos kerkeän syödä siksi kun moottori tulee.
- Herra varjelkoon! lennäpä Mimmi viiliä ja leipää ja kalaa ja voita pöy-tään. Onko tuo nyt tänne käsin, että tulee ja heti lähtee. Sikstoiseksi, mi-tä muthuureita siihen tarvitaan; oltaisiinhan meiltäkin voitu mies venheel-lä Salmijärvelle saattaa.

Kamariin laitetaan vieras syömään. Isäntä, jolla on kymmen vuoden - niin pitkään aikaan ei ole tavattu - asiat sydämellään, tekee seuraa ja antaa puheen luistaa. Tullaan sairauksiin ja vikoihin ihmisissä ja eläimis-sä. Niistähän jokainen vähänkin iäkkäämpi Pohjolan mies mielellään keskustelee. Ja tullaan siihen, että Pekka Kärnä on itsekin isosti lääkärin sekainen.
- Moni sanoo, että minun taitoni ovat vain poppakonsteja, mutta ereh-dys, Pekka selittää.
- Millaisen pitää olla taudin tai vian, jotta te sen parannatte?
- Sanotaan, että ostat vaikkapa hevosen ja se ei ala talossa pysyä. Minä osaan sen uuteen kotiinsa suosittaa,sanoo Pekka.
- No miten?
- Ettehän muille sitä kerro, jos selitän?
- Varmasti en..
- Sinulla on siis uusi hevonen tai lehmä tai lammas, joka ei ota kotona pysyäkseen, menee laitumelta entiseen kotitaloonsa. Ei muuta kuin viet aidan taakse elukan, panet leipäpalan maakiven päälle, kävelytät hevos-ta, tai mikä se nyt sattuu olemaan, kolme kertaa kiven ympäri myötäpäi-vään ja saman verran vastapäivään. Syötät sille sitten sen leipäkappa-leen: et tarvitse pelätä, että enää pois menee. Ja se ei ole mikään pop-pakonsti.

Auto- ia moottorivenhematkoista ei kannata puhua, siis ei siitäkään mi-ten Salmijärvelle tultiin, miten siitä maantietä päästiin Nautsiin, joka on viimeinen asumus Petsamon alueen puolella ennen Inarin pitäjää ja vanhaa valtakunnan rajaa. Nautsista ei myöskään tällä kertaa sen enempää kuin, että siinä täytyy nousta pois postiautosta ja ryhtyä haistelemaan, miten parhaiten päästä Suven kämpälle, entiseen Sireeniin. Ensimmäinen kysymys tietenkin, että mahtaako Suvi olla kotona. Ei kannata nimittäin summamutikassa lähteä taivaltamaan kahdeksaa kilometriä läpi korven taloon, jonne johtaa vain Suven ja porojen yhteinen polku ja jonka ovet hyvinkin saattavat olla kiinni. Mitenkä tästä siis päästäisiin selvyyteen, kysytään Nautsin isännältä, Jokiaiselta. On kuulemma paras soittaa Virtaniemeen, että onko miestä näkynyt sillä kantilla; täällä häntä ei ainakaan ole vuottunut. Saadaan selville, että vastikään on Suvi sivuuttanut Virtaniemen matkalla kotiinsa, johon päästään parhaiten Maisjärven tai Raakkujärven maantiekämpiltä lähtevää kinttupolkua. Raakkujärvi on Nautsin ja Virtaniemen puolivälissä. Mutta sinne ei ole puhelimia; täytyy siis nousta uuteen autoon ja ajaa Raakkujärvelle.

Annetaanpa siis auton seisahtaa ja kurkistetaan kartanolle. Siellä näkyy vain Esteri-rouva. Esteri oli ennen neiti-ihmisenä nätti, on vieläkin haus-kannäköinen, ehkä entistä hiukan täytéläisempi. Mutta mitä tekee Esteri-rouva täällä puserossa, housuissa ja puukko vyöllä? sillä tämän talon emäntä hän ainakaan ei ole. Kysele sinä, joka olet eteläläinen, etkä tie-dä mitä käsitteeseen Lappi sisältyy. Täällä suurissa metsissä, suurien tuntureiden vaiheilla tapahtuu suuria ja pieniä asioita, joista ei puhuta ja joita ei ensimmäiselle lantalaiselle selosteta. Ja toisekseen, tarvitaanko aina asioita? Tuntemukset ja ihmisluonne, toisella toiset kuin toisella, panevat lapissaeläjän hakemaan vaihtelua, yrittämään pikku seikkailua, etsimään onnea, joka jäi löytämättä, sillä täällä on kultaa maassa; se vaikuttaa vereen. Onko Esteri-rouvakin kullankaivajia? Ei ystävät, hän heiluttaa lapiota maantiemontussa, heittää soraa tuntipalkalla kuopasta autoon, josta sitä sitten levitetään maantielle loistoautojen pyörien alle.
- Lähtisittekö kulkurin mukaan, jos pyydettäisi?
- Ei kenen hyvänsä, vastaa Esteri-rouva ja kääntyy pois.

Siinäpä vihdoin on Suvikin, Maisjärven maantiekämpällä.
- Salam alekum, hän tervehtii.
- Alekum salam, osaan minä vastata.

Se on tervehdyksemme siltä ajalta kun oltiin S/S Möwen kirjoissa. Se ei ole lappia, vaan hindustania, urdua.
- Tum kidarse aiga? mistä tulet.
- Ham Norwayse, tulen Norjasta.

Suvi on kulussa kotimökilleen. Minä lähden mukaan. Marssitaan ensin takaisin Raakkujärvelle; siitä sitten alkaa metsäinen polkutie Kumpusu-vantoon hänen asunnolleen Patsjokivarteen. Väli on toistakymmentä kilometriä ja vaatii toisinaan levähtämistä, kiven tai kannon nokkaan istumista, sillä Suvella on iso laukku selässään täynnä ruokatarpeita, sokeria, kahvia, jauhoja, ryyniä.

Tullaan Patsjokivarteen, istahdetaan siinäkin katselemaan korkean ran-tatörmän päältä Saarikosken vaahtoja. Suvi selittää asioita, toimittaa ta-pahtumia, kaikki ne ovat tärkeitä erämaan eläjälle; ja asuuhan hän täällä jo viidettätoista vuotta.
- Katsohan ympärillesi, sanoo hän ja painaa sammuttamansa tulitikun kannon päähän, jotta kulo jos sattuisi näillä main syttymään, ei ainakaan pystytä häntä siitä syyttämään: löytyyhän tikku tarvittaessa kannosta, - - Katsohan tuonne, siinäkin on minun maatani. Siihen saa hyvät heinä-niityt, kun vähän vain puita poistaa ja kuokkaa mättäiden kohdalla heilut-taa. Niinkuin näet, haapa ja paju tässä kasvavat. Se merkitsee, että kyllä maassa kasvuvoimaa on.

Suven alakämppä.

Pekka Kärnä.

Suvi itse.

Esteri-rouva.

Noustaan kävelemään, tullaan muutaman ison männyn luo. Sen kylkeen on lyöty kiiloja kahta puolta rappusiksi, sillä oksia kasvaa vain puun lat-vapuolessa.
- Mitä nämä kiilat tässä, kysäsen minä.
- Kuten näet, on tuolla oksien seassa telkän uuttu. Löysin tämän paikan kahdeksan vuotta sitten. Löin kiilat, kun en muuten puuhun päässyt; kii-pesin sitten ylös. Uutussa oli kaksitoista munaa. Ladoin ne lakkiini, panin lakin hampaisiini ja lähdin niin alas laskeutumaan. Yksi munista lipsahti välillä alas, mätkähti puun juureen ja levisi liisteriksi. Koira, joka alla vah-tasi, sen päälle heti piehtaroimaan. Kun tulin alas, huomasin, että munat olivatkin jo pilalle haudotut ja että niistä ei ollutkaan ihmisen syötäviksi. Koiran piehtaroimisesta minä rupesin ajattelemaan, että kettu niistä mahtaisi tykätä. Panin ne siis talteen talveksi. Ja hyviähän ne olivatkin: seuraavan lumen aikana sain yksitoista kettua siis muna ja kettu.

Tullaan taas muutamaan jokimutkaan. Siinä pälkähtää kylämiehen pää-hän, että mahtaakohan Patsjoesta talvellakin kalaa saada?
- Taimenet tässä joessa ovat, kuten tiedät, niin syöppöjä, että jos niille vain on jotakin antaa, kyllä maistuu,selittää Suvi. - Otan lankaa joitakin syltiä, sidon toiseen päähän kiven, kiinnitän lankaan neljä viisi koukkua tapseineen kivestä käteenpäin, panen syötiksi suolakalan kappaleita tai läskinokareita, haen joesta sopivan sulapaikan, heitän kiven poukamaan niin, että koukut ja selkäsiima juoksevat veteen. Siiman toisen pään si-don rannalle puuhun tai pensaaseen. Aamulla tavallisesti on jokaisessa koulussa kala.

Sellaisia ohjeita, sellaisia elämisen temppuja selittelee Suvi, kun me mil-loin istumme tai kävelemme alaspäin Patsjoen rantoja. Polku polveilee joen mutkien mukaan; astumme jäkäläkangasta, kiertelemme kiviä ja kallion nokkia, laskeudumme notkoon ja täkyttelemme poikki lirisevistä vesipainanteista. Koko ajan Suvi puhuu, selittää ja selostaa. Tullaan vih-doin jokirantaan kivirakkaniemekkeeseen. Siinä on venhe, ja tuolla puo-len suurissa häränsilmissä pyörivän virran, Kumpusuvannon rakennuk-set. Aurinko loistaa, kello lie kaksi. Se meidän täytyy panna arvaamalla, sillä minun kelloni on Alakönkäässä, Suven mielestä sellainen on vain häiriöksi ja eteläläisiä varten.

Kumpusuvanto on autio ihmisistä, kun isäntä on poissa. Peni-koira kyllä on kotona, ei vapaaehtoisesti, vaan pakosta. Suvi vakuuttaa, ettei sillä mitään hätää ole ollut. Irti päästyään se kuitenkin ensiksi latkii puoli pe-suvadillista vettä, ryhtyy sitten tiiviisti ruokaa vaatimaan.
- Onko talossa muita elukoita?
- Ei muita kuin poro, ajohärkä tallissa.

Mennään katsomaan senkin vointia. Sääsket ja parmat sitä ainakaan eivät ole hätyyttäneet. Kaksi vuorokautta sitten, minkä ajan isäntä on poissa viipynyt, jäi evääksi lehtikerppuja. Ne se kyllä on kaikki syönyt, varvut vain ovat jäljellä. Tuodaan äijä ulos jaloittelemaa, sidotaan vesi-perämaahan lehtiä ja heiniä nupomaan.
- Onko sinulla viljelystä?
- Viime viikolla, kun menin Virtaniemeen, kysyivät akat, että olenko kyl-vänyt pottuja, kertoo Suvi. - Sanoin, että ei pottuja, mutta on muita istu-tuksia, sipuleita eli löökejä. - Kasvavatko sipulit hyvinkin Kumpusuvan-nossa? akat tiedustamaan. - Kaksi kasvaa hyvin, mutta kolmas ei kehut-tavasti aluksi, sanoin. Rupesivat silloin vannottamaan, että eikö enem-pää ole kylvettykään. Ilmoitin, että kevät kiireissä ei ollut aikaa. Otin muutamana iltana kuokan, kävelin tallin taakse, löin kuokalla kerran maahan; se tietenkin leikkasi viilloksen turpeeseen. Kiskaisin kuokan-varresta niin, että maasta repesi palanen turvetta ja multaa. Syntyi kol-mikolkkainen kuoppa. Otin lantaa vanhasta tukkitalven aikuisesta tun-kiosta, löin sitä kuoppaan ja hämmensin siihen isolla lapinveitsellä. Jo-kaiseen kolkkaan istutin sitten sipulin. Kaksi niistä lähti kasvamaan oi-kein hyvin, mutta se, joka jäi turpeen varjoon, huonommin. Repäsin nyt turpeen kokonaan irti ja viikon päästä oli kolmaskin sipuli toisten veroi-nen.

Täytyy katsella vähän taloakin. Se on rakennettu silloin, kun Sireeni täs-sä asui, siis noin vuonna 1900. Sireeni oli mies, joka ei milloinkaan kauaa aikaa samassa paikassa pysynyt. Ennen tähän paikkaan asettu-mistaan hän lie hommaillut m.m. Pietarissakin hevosenkenkätehtaineen. Sodan jälkeisenä aikana hän hääräsi Muurmannilla ostaen kaikki tyhjät läkkipurkit englantilaisilta; lähti taas sieltä bolshevikien valtaan päästyä. Joka välissä hän käväisi vähin Kumpusuvantoakin asumassa. Nyt hän on kokonaan, tai ainakin toistaiseksi, hävinnyt taivaanrannan taakse. Talo oli silloin torppa. Suvi otti haltuunsa Sireenin perinnön ja sai paikan metsähallitukselta asutus- ja viljelystilaksi. Siitäkin on jo kymmenenvuot-ta.

Paikalla on monta rakennuksen tapaista. Kahta niistä käyttää Suvi asun-tonaan. Toisinaan elelee hän alakämpässä, joka seisoo aivan veden ra-jassa lahden mutkassa, toisinaan, kuten nytkin, ylikämpässä, joka käsit-tää kaksi huonetta saman katon alla. Väliseinässä on oviaukko, mutta ei ovea. Toisessa huoneessa on kamiini, toisessa valtaava takka. Missä paistetaan esimerkiksi leipä? Alakämpässä, jossa on uuninsuu hirsises-sä seinässä. Itse uuni on kokonaan seinän takana hiekkatörmän sisäs-sä, piippu vain maanpinnan päällä näkyvissä. Kuka leipoo? Suvi itse, tuossa pöydällä on hänen omatekoista leipäänsä.
- Miltä maistuu, kysyy asianomainen.
- Ei ole pahaakaan; oikein mureaa.
- Onko Sireeni käynyt täällä sinun aikanasi?
- Kävi viisi vuotta sitten. Kun tuli joen yli, meni ensi töikseen katsele-maan paikkoja, tunkeusi saunaankin, entiseen kellariin. Työntyi tänne ylös sitten ja sanoi, että saunassa haisee viinalle. Minä vastasin, että niin minustakin. Sireeni tutkimaan, että kuka siellä on ollut kokkina, kun kaikki vehkeetkin on levälleen jätetty. Kuka kokkina on ollut, en osaa sanoa’, vastasin, mutta Kulta-Turunen tässä on ollut kotimiehenä kolme viikkoa. Tulin vasta eilen illalla itse kotiin. Sireeni sanoo sitten, että hän aikoo viedä täältä pois kaiken hänelle kuuluvan irtaimen omaisuuden. Minä myönnän, että sopii hyvinkin, mutta pitäisi ensin suorittaa kymme-nen vuoden vuokra ja paimennuskustannukset .Siihen ei Sireeni sano-nut enää mitään, käveli ovelle, asteli rantaan, souti yli, hävisi pehikköön - siellä on. Sanovat jotkut hänen menneen Ruotsiin.

Tämmöisiä me juttelemme. Sen kuluessa on Suvi laittanut ruokaa, keit-tänyt taimenta, jauhanut kahvinpavut puupurtilossa siihen tarkoin sopi-vaa puukaulia kiertäen, ja nyt turisee kahvipannu parastaikaa liedellä. Syödään, juodaan; siihen päättyy se päivä.

Huomenna, kun Suvi nousee yöpuulta, menee hän ensiksi pöydän luo, sanoo että kaksitoista.
- Kelloko?
- Kello. Kun aurinko paistaa pitkin tätä pöytää leikkaavaa poikkiviivaa, on vuorokausi juuri puolissa.

Kun matkamies sitten iltapäivällä tekee lähtöä, sanoo Suvi, että hänpä kanssa. Päästetään siis ajokas ensiksi irti kesälaitumelle, pestään kupit, lautaset ja kattilat, lakaistaan lattia huolellisesti, suljetaan ovet pönkillä ulkopuolelta, otetaan Peni mukaan, melotaan joen etelärannalle ja läh-detään kävelemään Nautsiin. Siellä kiivetään postiautoon, joka vie Iva-loon. Suvi jää sinne; minun täytyy kääntyä kohti ikävää etelää.

Vielä viime tingassa muistaa Suvi yhden asian. Hän tulee autonakkunan taa, osoittaa kädellään, että aukaisisin sen, sanoo sitten puoliääneen: - - Kun menet Helsinkiin, sano terveiset mammalleni.