Arvid Ponsi. / Metsästys ja kalastus 1.6.1921.

Ukkometso.

Lapin saalista tavoittemassa pyssyin ja ongin.


Niin, olihan sitä yritetty viime kesänäkin siellä ylhäällä Ivalojoen Ritakos-kella "toinen nälkäinen toista nälkäistä narrata". Sitä varten oli Helsingis-tä lähtiessä varattu matkaan rullavapa perhoineen ja uistimineen, joilla oli saatukin yksi ja toinen harri ja tammukka. Mutta oikeata Lapin saalis-ta ei saatu kertaakaan, eipä edes Palsinojan kalaiselta suultakaan lop-pumattoman sateen tähden, joka ylläpiti alituista tulvaa aivan samalla-lailla kuin viimekerrallakin, 18 vuotta takaperin samoilla kalavesillä vie-railtaessa.

Sitä suuremmalla ikävällä odottelimmekin metsästysajan alkua, jotta sai-simme nähdä, mitä Tapion tarhoista alkaisi herua. Sitäkin varten olimme varustautuneet ostamalla maantienvarrelta Sodankylän Könkäältä Topi-nimisen lintukoiran, jonka maine oli laajalti tunnettu aina Ivaloon asti.

Ja tulihan se viimein sekin aika. Topi osottautui maineensa veroiseksi, vaikka oravain runsaus tahtoi toisinaan häiritä sen säännöllistä toimin-taa. Oli jo tuotu kotiin toinenkin kantamus pyitä ja koppeloita, mutta kum-mallekaan meistä ei oltu suotu onnea tipahuttaa oikeata ukkometsoa.

Toverini, joka tätä ennen oli metsästellyt monet vuodet Suuren Lännen luoteiskulmassa Alaskan Kajakukissa karhujakin, oli ollut pari kertaa on-nistumaisillaan, mutta minä en ollut saanut vielä nähdäksenikään korpi-kukkoa. Aloimme olla jo aivan kyllästyneitä pyihin ja koppeloihin. Kumpi-kin hautoi mielessään samaa ajatusta: Kumpikohan meistä kaataa en-simäisen ukkometson?

Näissä mietteissä oli päästy syyskuun puoliväliin. Silloin eräänä päivänä täytyi miesten päästä pistäytymään poromailta ihmisten ilmoille, sillä var-sinkin tupakkavarastot olivat joka mieheltä joko loppuneet tyystin tai käy-neet kovin vähiin. "Poroiksi" jäi meitä vain kolme miestä toisten lähdet-tyä. Kahdella meistä oli työntouhua, mutta minulla ei ollut muuta teke-mistä kuin lähteä Topin kanssa metsälle.

Aamu oli mitä herttaisin, auringonpaisteinen, joka tuntui sitäkin suloi-semmalta, kun koko edellisen päivän olimme saaneet tehdä työtä her-keämättömässä sateessa. Läksimme painaltamaan Ivalon vasenta ran-taa alaspäin. Kuljimme virroille asti Topin tapaamatta muuta kuin parisen oravaa. Istuuduin kankaalle, kaatuneelle kelohongalle, ja sytytin piippu-ni.


Nautin kauniista luonnosta ja häiritsemättömästä erämaan hiljaisuu-desta. Kun sitten taas lähdin astelemaan kangasta eteenpäin, aloin kot-van kuluttua erottaa koiran haukunnan tapaista. Kiirehdin askeleitani sii-hen suuntaan. Saavun kankaan laitaan. Silloin kuulen jo selvemmin hau-kuntaa jängältä. Painallan haukkua kohti, kun yhtäkkiä on joki vastassa.

Ei muuta neuvoa kuin vetää lapikkaitten varret suoriksi ja kahlata yli. Kohta kuulen Topin äänestä, että sillä on joku arvokkaampi haukuttava. Jängän laidassa tulee metsä vastaan ja pian erotankorkean, jyrkkäpiir-teisen vierinkiviharjun. Kiipeän varovasti harjun rinnettä ylöspäin hauk-kua kohti. Päästyäni niin ylös, että saatan esteettä tarkastella ympäris-töä, näen Topin haukkuvan harjun selällä kasvavaan petäjään. Se huo-masi minut ja jatkoi haukkumistaan petäjän vastaisella puolella tiukasti puuhun katsoen.

Rungon puolivälissä olevalla isolla oksalla huomaan samalla mitä ko-meimman ukkometson. joka kurkotteli kaulaansa koiralle samalla kun sen röyhelöiset vihreät kaulahöyhenet ihanasti välkkyivät kirkkaassa au-ringonpaisteessa. Siinä se nyt on minun ensimäinen ukkometsoni!

- Mutta mitä tehdä?

En voi siirtyä paikaltani mihinkään. Metson ja minun välilläni on siksi vahvat ja tiheät petäjän oksat, että ei voi ajatellakaan ampumista, mutta jos metso lähtee lentoon puusta, niin saa siihen lennossa selvän lau-kauksen. Tein päätöksen: ensin oikealla piipulla pelotan sen lentoon ja sitten vasemmalla sen pudotan. Tähtään, liipaisen, - naks! Mitä hittoa! Hana uudelleen vireeseen. Tähtään, liipaisen, - pamaus! Metso lähtee lentoon, tarjoten mitä helpoimman sivulaukauksen. Liipaisen, naks!

Tuhannen tulimmaista! Mitä tämä merkitsee? Koira hyökkää metson jäl-keen. Minä jään miettimään sokeaa sattumaa. Miten saattaa sattua sa-malla kertaa kumpaankin piippuun laukeamaton panos. Olin niin varma siitä, että tämän ukkometson vien kotiin, mutta sen elonlanka ei ollut-kaan vielä määrätty katkeamaan. Samalla muistan, ja manaan maan al-le kaikki sotaajan patruunat.

Näitä miettiessäni palasi Topikin. Täytin piippuni ja sen sytytettyäni läk-simme yhdessä astelemaan eteenpäin harjua pitkin. Topi laukkasi harjun juurelle, ja sieltä pyrähti pyyparvi ylös. Laskeusin sinne minäkin. Kaksi pyytä istui kumpikin puussaan. Ammuin ne piippu hampaissa ja kun kor-jasin ammuttuja reppuuni, istuutui vielä kolmaskin, etempää tullut, puu-hun, ja sekin joutui reppuun.

Palsitunturi Lapissa, valokuvattuna Ritakosken alapuolelta. Näköala kertomuksen tapahtumapaikoilta.

Nyt alkoi taivas synketä. Ei siis muuta kuin kääntyä kotiin päin. Kuljimme jängän yli ja kahlasimme joen poikki. Kankaalla meidät jo sade saavutti ja kohta kaatoi vettä taivaan täydeltä.

Eräänä sateisena sunnuntaina heti tämän jälkeen palasi toverini koko-päiväiseltä metsäretkeltä illansuussa. Hän riisui märät vaatteet yltään ja otti esille pullean selkäreppunsa. Sieltä purki hän permannolle kymmen-kunta pyytä, koppelon ja lopuksi komean ukkometson. Kovin sanoi re-pun painaneen olkapäitä, sillä heti asuntomme lähellä oli hän ampunut korpikukon sekä sitte kantanut sitä koko päivän repun painon yhä lisään-tyessä.

Hänellä, Kajakukin karhunkaatajalla, oli onni mukanaan täälläkin ja hä-nelle jäi kunnia ensimäisestä ukkometsostammekin.