Olli-Pekka. / Lapin Kansa 1936.

Utsjoen maantiekysymys.




Ensimmäinen huomattavampi pysähdyspaikka Utsjoen matkalla oli Kari-gasniemi. Kokousselostuksessa tässä lehdessä oli painovirhepaholai-nen vääntänyt nimen Kangasniemeksi, vieläpä sijoittanut sen Inarin puolelle, vaikka Kangasniemestä on matkaa Inarin rajalle tuollainen ta-vallista parempi huikonen, jota ei mitata kilometreissä, vaan penikulmis-sa. Mutta sattuuhan sitä.

Kangasniemessä on puolikymmentä taloa, joissa kaikissa muissa on isännän sukunimi Niittyvuopio, paitsi yhdessä, jossa isännöi Niiles Pies-ki. Ja tämä Niiles Pieski kuuluu varmaan niihin koko maassa yhden kä-den sormilla luettaviin miehiin, joka ei välitä maantiestä.
- Mitä täällä maantiellä tehdään! sanoi Pieski, kun kaikki muut kylän mie-het aivan kuin yhdestä suusta toivoivat maantien rakentamista Kaama-sesta Karigasniemeen ja sieltä edelleen Joensuuhun, Inari- ja Karasjo-kien yhtymäkohtaan, jota myös Uulas-Uulaksi kutsutaan.

Niin, sillä kannalla se vain oli tämä Niiles Pieski, mutta kyllä meidän täy-tyy sanoa, että jos asuisimme Karigasniemessä, niin maantien puolesta mekin äänestäisimme. Mielestämme puhui kauppias Jouni Niittyvuopio tästä niinkuin monesta muustakin asiasta varsin viisaasti tuodessaan esille ne monet seikat, joilla maantien välttämättömyyttä voidaan perus-tella. Nyt ollaan jokseenkin täydellisesti Norjan varassa, kun omaan maahan ei ole tieyhteyttä. Ja mitä muksu maksaa, sen tietää vain se, jo-ka esim. elintarvepulan aikana joutui norjalaisille maksamaan 30 mark-kaa jauhokilosta, jos edes silläkään hinnalla kaikin ajoin leipäjauhoja sai. Maksoihan se vilja siihen aikaan muuallakin maassa, mutta kyllä 30 markkaa jauhokilosta on aivan kaamea hinta.

Mutta visainen kysymys se on tämä Utsjoen maantiekysymys. Omasta puolestamme vakiinnuimme siinä käsityksessä, ettei sitä voida ratkaista tyydyttävästi vain yhden maantien avulla. On tarpeetonta pitää vireillä Outakosken ja kirkonkylän välistä suuntariitaa, silla molemmille on maantie yhtä välttämätön. Jos vain toinen näistä seuduista pääsee tie-yhteyteen, jää toinen jatkuvasti roikkumaan tiettömän taipaleen taakse. Molemmilla tahoilla tarvitaan maantie. Sen seikan puolesta puhuu jo yk-sistään metsäkysymyskin, joka väkiluvun kasvaessa kiristyy jatkuvasti. Utsjokelaisten metsäntarve on järjestettävissä tyydyttävästi vain Inarissa olevien valtion haltuun jäävien metsien avulla. Sellainen peli ei jatkuvasti vetele, että Inarin metsiä myydään Norjaan, jalostetaan siellä (Patsjoki-suulla) ja myydään sitten myöskin utsjokelaisille sitä mukaa kuin he sahattua puutavaraa tarvitsevat.

Kun tähän asiaan syventyy, avautuu eteen mielenkiintoisia näköaloja. Emme pyri esiintymään metsäkysymyksissä minään asiantuntijana, mut-ta eiköhän ole niin, että Pohjois-Norjassa, on tämä asia paljon kiperämpi kuin Suomen pohjoisilla rajaseuduilla. Puuttomien ja paljaiden vuonojen kainaloissa asuu siellä huomattavasti enemmän väkeä kuin Suomen puolella. Norjan puolella Patsjokisuulla toimiva puunjalostusteollisuus on syntynyt yksinomaan Suomen metsien varaan. Siellä sahataan Inarin metsiä ja myydään sahatavaraa Ruijan rannikon vuonokylien asukkaille, myydään myös utsjokelaisille. Mutta pitääkö aina olla näin? Eikö Suo-men kannalta olisi asianmukaisempaa koettaa pyrkiä päinvastaiseen jär-jestykseen? Ainakin näin maallikkoa miellyttää kovasti sellainen ajatus, että Inarin metsät jalostettaisiin omassa maassa ja myytäisiin norjalai-sille valmiina tavarana. Utsjoen maantiekysymystä pohdittaessa ei siis ainoana tekijänä kotitarvepuun saantiin nähden ole vain utsjokelaisten oma tarve, joka sekin on jo riittävän painava peruste, vaan sen oikea ratkaisu avaa myös mahdollisuudet myydä jalostettua puutavaraa norja-laisille.

Postiauto on saapunut Karigasniemeen v. 1948. Kuva: Hämäläinen Antti. / Museovirasto.

Karigasniemen uutta maantietä v. 1948. Kuva: Hämäläinen, Antti. / Mu-seovirasto.

Tästä asiasta voisi puhua pitlkältikin, mutta riittäköön tämä tällä kertaa. Palatkaamme vielä Nuorgamin kokoukseen, ennenkuin jatketaan mat-kaa Outakoskelle.

Siellä sukeusi matkan varrella ensikerran esille kysymys myös suomen-kielen asemasta lapinkielisen väestön kansakouluissa, mutta kun siitä puhuttiin vielä enemmän Outakosken kansakoululla pidetyssä kokouk-sessa, niin jätämme sen asian tuonnemmaksi. Sen sijaan kannattaa mainita, että karjanhoidon alalla on Nuorgamissa, kuten yleensä muual-lakin Utsjoella, vielä paljon korjattavaa. Utsjokelainen ei elä vain kalas-tuksen, metsästyksen ja poronhoidon varassa, vaan pitää myös lehmiä, mutta sonneista on monin paikoin kova puute. Niinpä mainittiin Nuorga-missa, että lähin sonni on 2-3 penikulman päässä! Ei ole ihme, jos ko-mitean puheenjohtaja jo teki leikillisen kysymyksen:

- Se sonniko se käy täällä, vai lehmätköon sinne saakka kuljetettava?

Tietysti on asia niin, että lehmän kanssa on kulkea riepoitettava, satoi tai paistoi.


Kummalta kuulosti myöskin se, ettei Utsjoelle kuljeteta kesällä kahta ki-loa painavampia paketteja. Kuljetetaan kyllä Kaamaseen ja Utsjokisuul-le, mutta sieltä on ne aivan eri maksusta kotiin keinoteltava. Tämän asian ainakin luulisi olevan jokseenkin helposti korjattavissa. Toivomus pakettien painon määräämisestä kesällä 5. ja talvella 10. kiloksi tuntuu varsin kohtuulliselta.

Nytpä siirrymme taas postimoottoriin ja annamme itsemme Ville Järven-sivun haltuun. Nuorgamin kylä jäi sunnuntaiseen rauhaansa, kun jono moottoriveneitä sen jätti. Näköalat toinen toistaan mahtavammat avau-tuivat eteen veneiden viilettäessä alas mahtavaa Tenoa. Sen varsille on koottu sanoin kuvaamaton määrä luonnon kauneutta. Tunturien ja vaa-rojen rinteet kohoavat joen kahta puolta korkeuksia kohti ja niitä riittää loppumattomiin. Siellä täällä on houkuttelevia rantahietikkoja väliin usei-den satojen metrien pituudelta, tai joku vehmas laakso, jota pikkuinen joki tai tunturipuro kostuttaa. llma oli lämmin ja leppoisa. Kaikkialla oli niin kovin juhlallista, että matkamiehen mieli aivan väkisin meni hiljaisek-si. Alkoi kyteä taas tuo pohjaton kaipuu päästä joskus vielä sinne takai-sin. Se on sitä "Lapin tautia", josta lääkärikirjat eivät kerro mitään. Saim-me sen ensi kerran pienenä pojantenavana kotiseudullamme Alatorniol-la kuunnellessamme monet iltakaudet naapuritorpan isännän, vanhan Ruijan-kävijän, kertomuksia Taka-Lapista ja Ruijan rannoilta. Siitä läh-tien on aina pohjoiseen käsin vetänyt. Ei tunnu kesä kesältä, ellei edes pientä lenkkiä ehdi jossain siellä päin tehdä.

No, mutta johan tässä herkesimme "runoilemaan", vaikka tämän alaker-ran tapaisen puitteisiin suunnittelimme hiukan yhtä ja toista vielä Rova-suvannosta ja Akukoskeltalkin. Sellaista se on, kun joutuu Tenolle. Mutta palataan taas asiaan seuraavassa.