Aaro A. Nuutinen. / Etelä-Suomen Sanomat 1938.

Utsjoen Maarit



Alakuloisen harmaa, syyssateinen päivä. Yhdistetty matkustaja- ja kuor-ma-auto, niin sanotin sekajuna, pysähtyi Ivalon vanhan matkailumajan pihaan. Kuormalavalla peitteen alla näytti olevan paljon tavaraa, mutta matkustajien kuljettamiseksi laajennetussa ajajan ja apumiehen kopissa oli auton omien miesten lisäksi vain kolme henkeä myöhäiseltä kesä-matkaltaan etelään paluussa oleva pariskunta ja eräs valtion metsätyön-johtaja.

Vanhasta majasta tuli vaunuun kaksi matkustajaa lisää Virkapukuinen poliisikonstaapeli avasi auton oven ja keski-ikäinen naishenkilö, pukimis-taan päätellen sairaanhoitajatar, talutti Lapin vaatetuksellista nuorta tyt-töä, joka voihki hiljaisella äänellä ja värikkäästi koristellulla lapinkintaal-laan pyyhiskeli kyyneliä kauniista silmistään ja raikkaan punaisista pos-kistaan.
- No, Maarit, nousepa autoon, kehoitti hoivaaja lempeäsointuisella ää-nellä, - astu ensin tuohon portaalle.
- Voi, en minä pääse, valitti Maarit, mutta jos Te, hyvä herra, annatte minulle kätenne ja autatte minua, niin sitten minä kyllä pääsen.
Nuori nainen ojensi valkeakintaisen kätensä ovensuussa etupenkillä is-tuvaa matkailijaherraa kohti epätoivoisin ilmein, kuin hukkuva tarttues-saan oljenkorteen. Herran puristettua liikuttavan avuttomana ojennettua kättä ja vedettyä neitosen vaunun etusillalle, kirkasti onnellinen, hempeä hymynhäive hetkiseksi nuoren naisen kauniita kasvonpiirteitä, kuin muis-to nuoruuden kukkeudesta, menneistä elämänriemuisista päivistä, kuin auringonpaisteen pieni pilkahdus tunturin rinteeseen synkkien päivien lomasta, ja tyttö sanoi nöyrin, helein äänin:
- Kiitos, hyvä herra. Voi, kuinka olitte hyvä, kun annoitte minulle kätenne ja autoitte minua, vaikka minä olen tällainen kurja ihminen. Luulitte var-maan minua sairaaksi ja etten olisi jaksanut nousta autoon, jos ette olisi tarttunut käteeni, kun minä ojensin sen Teille, mutta en ole sairas enkä heikko, olisin kyllä jaksanut nousta autoon, minä olen vain hullu, raivo-hullu. Ojensin Teille käteni sentähden, että halusin tuntea jonkun pitele-vän kädestäni, se tuntui niin turvalliselta, ja kun Te näytitte niin hyvältä ja ystävälliseltä, ettekä yhtään ylpeältä, vaikka minä olen tällainen kurja, sanomattoman onneton ihminen...

- No, Maarit, mennään istumaan tuonne perälle, keskeytti sairaanhoita-jatar lempeästi.

Maarit meni, nojasi päänsä hoitajansa olkaa vasten ja jatkoi itkunsekaisesti:
- Eihän Jumalakaan ota taivaaseen tällaisia kurjaa ihmistä, kun minut nyt viedään Ouluun hullujenhuoneeseen, minähän olen hullu, minusta ainakin tulee täysi hullu, aivan raivohullu, meidän suvussahan on muitakin hulluja; sulhaseni siellä Utsjoella sanoi, että on vaarallista, että suvussa on hulluja, ja hän ei enää huoli minua, ja että ...
- Maarit, älä itke, kyllä Jumala voi vielä muuttaa kaikki hyväsi sitten, kun Maarit käy lepäämässä Oulussa, lohdutti onnettoman, syvästi säälittä-vän naisen saattaja.

Seka-auto lastissa Varastorakennuksen edessä kuvattu 1930-luvun lo-pulla. Kuva: Mobilia.

- Voi, voi, en minä parane koskaan. Te vain narraatte minua, vain nar-raatte. Minähän olen jo raivohullu. Siellä Utsjoellahan minä jo raivosin, ja sitten kun minua lähdettiin tuomaan tänne, raivosin minä Nuorgamin ma-jatalossa, siinä maailman pohjoisimmassa kestikievarissa, tiedättehän, jossa on sikakin, hyvin suuri sika, minä kävin sitä sikaa katsomassa, täällä Lapissa kun ei ole juuri missään muualla sikoja, lappalaisethan eivät pidä sikoja, eivätkä paljon kanojakaan, mutta lampaita niillä kyllä on: mitä lappalaiset sioilla tekisivät, eivät ne tarvitse sianlihaa muuta kuin Ameriikan silavaa ne kyllä vain ostavat, ainakin ne, joilla ei ole po-roja tai jotka ovat niin köyhiä, että niillä on vain vähän poroja, joku sata vain tai pari, kolme sataa, siellä Utsjoella on muutamilla hyvin paljon poroja, kaksituhatta poroa ja laitaa olla enemmänkin, vaikka ne eivät ilmaise miten paljon poroja heillä on, pelkäävät verottamisia, palkisen poroisäntäkään ei tiedä tarkalleen kuinka monia poroa joillakin pororikkailla on, eivätkä ne jotkut äveriäimmät sano tietävänsä sitä itsekään, kukas ne porot tietää, nehän juoksevat pitkin tunturia, kuka niistä viimeisen päälle selvän saa. Onkohan miten paljon poroja siellä Oulussa, jonne minut viedään... minä kun olen hullu, minä kun raivosin eilisiltana tässä Ivalon vanhassa majassa niin, että oli kutsuttava poliisi ja sitten poliisiputkassa minä oikein raivosin ja itkin, itkin, ja sisar ei uskaltanut tuoda minua tähän autoonkaan muuten kuin piti pyytää poliisi mukaan, tuolla poliisi vielä seisoo rappujen luona ja katsoo tännepäin ja sitten - no, nythän tämä auto lähti, se vie minut ensin Rovaniemelle ja sitten sieltä Ouluun lepäämään, ja keväällä ...

- Nojaa vain pääsi siihen, Maarit,ja lepää, nuku Maarit.
- Voi, voi, en minä nuku enkä lepää enää koskaan, minä vain itken, itken aina. Jumalakaan ei anna minulle anteeksi, kun minä olen tällainen.
- Kyllä Jumala antaa anteeksi Maaritille.-
- Ihanko varmasti? Onko se totta?Ja pääsenkö minä keväällä takaisin Utsjoelle, sitten kun jäät ovat lähteneet Tenojoesta, sitten kun lunta ei ole enää muualla kuin Rastegaisella, ja Ailigaksen huipulla ja Petsikolla, sen palovartijan tuvan ympärillä. Jospa hyvä Jumala antaa anteeksi mi-nulle ja parantaa minut, kun minä veisaan virsiä. Olenhan minä veisanut virsiä Utsjoen kirkossa ja hartausseuroissa, joulunakin kirkossa, vaikka siellä oli niin hirveän kylmä, ei mitään lämmityslaitteita.

Sitten Maarit lauloi kauniilla, heleällä äänellään muutamia sydäntä liikut-tavia virsisäkeistöjä, mutta Sodankylän pysähdyspaikasta lähdettyä alkoi vedellä lappalaisjoiku, ja vuoroin suomeksi ja vuoroin saameksi - lapin-kielellä. Hän osasikin niitä suuren joukon sekä ilosointuisia että sävyl-tään uneliaita ja alakuloisia, kaikki alkukantaisen lapsellisia.

Sitten Maarit väsyi, asettui pitkälleen penkille, painoi päänsä luottavasti sairaanhoitajatarsisaren syliin ja nukahti.

Maarit nukkui kauan auton mennä hyristäessä pimeän metsämaaston ja suurten suoalueiden halki auton sähkölyhtyjen kirkkaaksi valaisemaa tietä. Vasta Vikajärven seutuvilla Maarit heräsi, nousi istualleen, puristi saattajansa kättä kuin turvaa, toivoa ja vahvistusta etsien ja virkkoi hil-jaa:
- Sisar on niin hyvä

Sitten Maarit istui kauan äänettömänä. Nukkuminen oli nähtävästi rau-hoittanut ja vahvistanut häntä, virkistänyt hänen mieltänsä ja antanut uutta toivoa. Auton kulkiessa Ounasjoen pitkällä, sähkötulin kirkkaaksi valaistulla sillalla Maarit sanoi:
- Nyt tulemme Rovaniemeen, Olen minä ollut täällä kerran ennenkin, kaksi vuotta takaperin talvimarkkinoilla.

Auton pysähdyttyä komean Hotelli Pohjanhovin leveän lasioven edus-talleja matkailijaherran astuttua alas autosta Maarit virkkoi vastaukseksi jäähyväisiin:

- Sepä on ikävää, että herra nyt menee, sillä te olitte minulle ystävälli-nen, tartuitte käteeni ja autoitte minua autoon. .Jos ette ole käynyt Uts-joella, niin tervetulon ensi kesänä sinne. Siellä Teno virtaa pitkät matkat, hirveän korkeiden tunturien välissä. Ei missään muualla varmaan ole sen komeampia maisemia