E. N. Manninen. / HS. 1933.

Utsjoen reitistä ja Eetu Viekonelos-ta.




Vielä kaksi kesää sitten ei Inarista Utsjoelle ollut maantien alkuakaan. Postit ja kaikki muutkin kuljetettavat tavarat vietiin ensin kirkonkylän rannasta venheellä yli Juutuajoen ja sitten miesjoukon selkään sälytetty-nä pitkin polkutietä siitä edelleen. Viimeisimpinä aikoina sentään joku talutti jo tavaroita polkupyöränkin päällä, ja kauppias Waennerberg, joka ison osan elämästään on viettänyt Inarin-Kaamasen väliä kulkien, keksi kärrylaitteet, joissa tynnyrin pohjan kokoiset puiset rattaat puisissa akse-leissa naukuivat. Siinä oli juhlallinen vetopeli, joka hevosen kiskomana ja kolmen neljän miehen tukemana, peräpuoli mättäikköjä pyyhkien, kal-lutteli yli suoporrastusten, ylös ja alas äkkijyrkkiä vaaranlaiteita.

Nyt sentään jo näkyy taivas selkenevän: Inarin kirkolta, pahimman pök-kelikön pääsee jo 8 kilometriä uutta maantietä. Ja uhka on vielä tänä ke-sänä ajaa autolla, jopa Kaatnaseenkin asti. Silloin on jäljellä Utsjoen kir-kolle vain 95 ja Utsjoen suuhun 100 kilometriä venhe- ja jalkapatikka-taivalta.

Seuraavana aamuna siis ensiksi tuo 8 kilometrin pätkä. Muddusjärven tässä päässä on postimoottori odottamassa. Siihen ladotaan postit, jau-hosäkit ja Prahlin sininen pyörä. Tuksutellaan pitkin tyventä järvensel-kää, luiskahdetaan läpi inarilaisten omatekoisesta kanavasta uusille ve-sille ja mennään puolimatkassa Korppilaan kahvistelemaan.

Aamulla Kaamasesta päinvastaiseen suuntaan tultaessa, oli moottorissa ollut lehmäkin; se oli tuotu Korppilaan kylästelemään. Nyt kai se siis vie-dään takaisin? Ei viedä, sitä on tällä välillä lähdetty maisin takaisin talut-tamaan. Jos se olisi moottoriin nyt otettu, olisi Manninen kirjoittanut leh-teen, että matkustajina Suomen valtion postimoottorissa oli vain kolme: Prahl, minä ja Mansikki, esiintyen viimeksimainittu matkalla perin navet-tamaisesti.

Kaamasen eli Thulen rannassa seisoo Eetu Etvartti Viekonelo vastassa. Hän on postimies Utsjoen-Kaamasen linjalla. Tulee siihen neiti Lindst-römkin, emäntä tässä Waennerbergien vanhassa kotitalossa. Entisen tavan mukaan täytyy häneltä heti kysyä sitä tärkeintä asiaa, että eikö vieläkään miestä
- Kun ei saa, nauraa tämä vain ja ilmoittaa, sotkeakseen asioita, että Mansikkikin on jo perille saapunut.

Posti Utsjoelle Kaamasesta lähtee heti puoleen. Kaksi miestä on valmii-na, toisella polkupyörä, toinen kävellen. Näiden mukaan työnnetään Prahl; häntähän aina sorretaan. Aikaa taivallus, puolet maamatkaa eri pätkissä, toinen puoli venhekulkua, järviä, jokia, pikku koskia. Mutta minulla kun on liikana kantamuksena matkalaukku eli kapsäkki eli kaik-kein oikeimmin sanottuna kuffertti, ja postimiehillä jo kummallakin täysi tarakka omine eväineen, täytyy luopua heistä ja puhutella Eetu Viekon-eloa. Parin tunnin päästä pääsemme me vasta matkaa alkamaan, Eetu omalla, minä talosta vuokratulla pyörällä.

7 kilometriä hyvin porrastettua ja pahimmissa paikoin lapiolla tasoitettua ratsutietä, joka kulkee yli jänkäpilkkojen,halki jäkäläkankaiden, saavu-taan pian Tuuruniemeen. Se on pienoinen lappaiskievari; täytyy sanoa siisti. Talonväki on jo ehtinyt levolle. Saara-Marja vain tuvassa hommaa, viilipunkkeja kantelee, laittaa vuoteet, sanoo hyvät-yöt. Ei niiaa enää, ku-ten ennen; mitäpä hän, iso ihminen.

Aamulla sitten isännältä, että kuinka potut näyttävät kasvavan, kuolivat-ko kovasti kermikät, poronvasat, viime keväänä, millainen on hänellä it-sellä nyt terveyden kohta; emännältä, että lypsethäänkö lehmät mink-hään vertaa näin kovilla paistheilla, kasvethaanko kenkäheinät vähän vähhääkhään ja että Akseli ja Anni net menthiin kuitenki lopultaki naimis-hiin.

Eetu Vickonell kokkaa Piarruämmärissä.

Postiauto lähdössä Kaamasen ky-lästä Inarissa v. 1935. Kuva: Pie-tinen Aarne. / Museovirasto.

Kauppias Waenerbergin auto v. 1928., jolla kuljetettiin myös postia. Kuva: Postimuseo.

Perum-Ämmirin vanha autiotupa (postitupa) Kaamasen-Utsjoen postipolun varressa v. 1978. Kuva: Linkola Martti. / Museovirasto.

Mudokurjärven postivene Korppi-lan rannasta kuvattuna v. 1927. Kuva: Suominen Eero. / Museovi-rasto.

Utsjoen maantiellä v. 1934.

Tuuriniemen majatalo v. 1934.

Päästään siitä sentään melko pian pyöränselkään ja veivataan 13 kilo-metriä Syysjärvelle, Inarin ja koko maailman alakuloisimpaan paikkaan. Järven eteläranta vielä kasvaa petäjikköä, mutta tuolla puolen ja sivuilla on vain alastonta, latteaa jänkämaisemaa. Käväistään tuonnimmaisessa lapintalossa, jossa postimiehet ja Prahl kuuluvat olleen edellistä yötä. Työnnymme silten veneeseen pyörinemme, kaikkinemme. Tuulee poh-joisesta, on aivan nokkavastanen, kylmä niin, että häätyy soutamisesta ja melomisestä lämpimät ottaa. Etelän kuumuuksista ei ole enää jälkeä-kään. Jauhetaan niin kolmet ja puolet kilometrit airopelissä; noustaan taas maalle, vedetään venhe kuiville ja pyöräillään sitten puoli peninkul-maa jotenkuten kuljettavaa polkua Syys- ja Säytsjärven välinen kannas. Maat ovat yhä alavia, jänkäsekaisia, käykkäräkoivikkoa kasvavia, viimei-siä ihmisen asua, kiireesti läpikuljettavia.

Säytsjärvellä tuulee kahta kauheammin. Siksipä sen puolivälissä pistäy-dytään paksumaalaisten kesäpaikkaan haukikalaa takkatulella paista-maan ja kahvit ryyppäämään. Abram Alkion kanssa puhutaan vähän po-roista, vähän muistakin kulmakunnan asioista. Esimerkiksi siitä, miten ovat mahtaneet taas tänä kesänä Suomen porot Norjaan painua, josta niitä kaikkia ei koskaan takaisin saa. Aita pitäisi panna Norjan rajalle, muuten ei kestä kauaa ennenkuin joka ukko on poroton tällä kantilla Lappia.

Kävellään taas venheelle. Soudetaan kivien ja karien lomissa, luovitaan louhuniemien sivuitse, tapellaan vastatuulen kanssa. Maisemat ympäril-lä ovat samaa latteutta, samaa koivutarria, - sammalen, jänkäturpeen, suopursun henkeä, kuovin viimeisen mäntykarhakan latvaan tuijausta ja siinä keinuvassa puussa pitkin säärin, särisevin nokin aution yksinäisyy-den valitusta. Säytsjärvi oli 9, luulisi 19 kilometriä. Siitä sitten, jumalan kiitos, alkaakin Petsikkotunturi.

Piärruämmär, Inarin puolen autiotupa Patsikkotunturin etelälaiteella. Niin kai sen nimi on lappalaisten suussa, mutta Eetu, joka on suomalainen, puhuu - kuten hän sanoo - jotta itsekin ymmärtäisi, Perämerituvasta. Taitaa olla hänen mielivaltainen käännöksensä.

On syönnin aika jo. Tehdään tulet suurisyliseen, suulleen kaatumaisil-laan olevaan kivitakkaan, turuutetaan kahvia - mitä muuta Lapissa - ja käristetään läskiä, keppikiiseliä; katsellaan välipaloiksi seinäkuvia ja kir-joituksia. Suomalaiset ovat tunnetuita hieroglyfeistään. Kuvista ei puhu-ta, mutta esimerkiksi; "Olen niinä kulkenut maata ja merta, mutta En ole nähnyt tällaista myrskyä", johon toinen on alle vastannut: "Mistä Minä tijän koska sinä olet kulukenut kun ei ole päivän Määrää. Mutta nyt ei ole myrsky."


Leikataan välillä Inarijärven taimenta, katsotaan sitten mitä akkunapieleen on kirjoitettu: "Terveisiä sille kivalle postimiehelle, jonka kanssa aijoin mennä kesälomalle Ouluun . Ester K."
- Se on Eetulle, sanon.
- Vielä h-vetti, kivahtaa toinen.

Kuljettanut postia kesät talvet Kaamasen ja Utsjoen väliä kerran viikossa kaksikymmentäkuusi vuotta. Siinä on sanottu sen verran, että jos rupeaa laskemaan, niin saapi lukuja, jotka komeasti ylittävät Valkoisen Ruusun mitaliin.

Vaikka Viekonelo onkin kulkenut reittiään ainutlaatuisen ahkerasti ja säännöllisesti, mitä minäkin olen todistanut kahdeksan vuotta, niin vä-hennetään kuitenkin tuosta ajasta käymättä jääneiden kertojen osalle 6 vuotta. Se ei ole ainakaan liian vähän. Jos lasketaan siis, että mies on 20 vuoden aikana käynyt Utsjoella 52 kertaa vuodessa, saadaan yh-teensä 1040 kertaa.Väli postipaikasta toiseen on jotensakin tarkkaan 100 kilometriä. On otettava se kaksi kertaa, meno ja tulo,siis reisu 200 kilometriä. Kuljettu matka kaikenkaikkiaan tekee 208.000 kilometriä. Kaamasesta Utsjoelle kuljetaan jalan 4 kuukautta vuodessa, loput 8 kuukautta poroilla ajaen. Vasta parina kolmena viime vuotena on Eetu ajanut väliä polkupyörällä.

Päästään siis siihen, että Viekonelo on kantanut selässään Suomen val-tion postisäkkiä lähes 70,000 kilometriä ja porolla ajaen vajaan 140,000 kilometriä. Summa tähän asti: mies marssi 17 kilon painon kanssa, mi-hin aina on laskettava eväslaukku lisäksi, kohtapa 2 kertaa maapallon ympäri ja ajeli saman matkan porolla 4,5 kertaa. Alkuaikoina oli postin-kantajan kuljetettava 22 kiloa kerrallaan postia ja tietenkin eväänsä, jo-ten senkin huomioon ottaen lopullista kilolukua voitaisi koroittaa. Mutta eipä olla siinäkään turhan nuukia; joku voi nähkääs sanoa, että toiselta puolen aina ei ole ollut edes 17 kiloakaan. Jos siis sovitaan 17 kilon kes-kipainosta ja jätetään kokonaan huomioonottamatta, että Eetu kaiken tä-män lisäksi kuljetti 1,5 vuotta postia Inarista Kittilään näitä ennen, teh-den siis lähes 500 kilometriä reisuja, niin tullaan siihen, että mies on selässään vienyt Kaamasesta Utsjoelle postia lähes 6000 kiloa ja, kuten sanottu aina siihen omat eväät ja lukemattomat postin ulkopuolella kul-keneet paketit. Kuinka monta maailmanennätystä siinä jo onkaan ?

Sanottiinko, että Viekonelolla on Valkoisen Ruusun mitali? Ei, ei sitä ku-kaan ole sanonut. Antakaa hänelle kolmen neljän vuoden päästä, kun hän tulee yli-ikäiseksi, ylimääräinen eläke. Ja miksei myöskin nyt jo jokin mitali.

Petsikolla sitten, 17 kiloa selässä, sen päällä eväslaukku, päällimmäi-senä musta kahvipannu, astahdella mitalit rinnuksissa, kun kukaan ei ole vahtaamassa olisi se komeaa.