E. N. Manninen. / HS. 1933.

Utsjokilaisia


Ohoh, jopa tuli sotkeuduttua politiikkaan siinä määrin, että häätyy ruveta teitittelemään itseään, kuten sanomalehtimiehet ja keisarit. Kyllähän meille ei edellisestä kunnian kukko laula, mutta toisekseen me vakuu-tamme, että se oli ensimmäinen ja lupaamme että viimeinen kerta. Koko tänä aikana me olemme edenneetkin vain 6 kilometriä, tullen autiolta kirkkopaikalta Utsjokisuulle, josta on jo aikaisemmin puhuttu.

Nyt istutaan Galkujoen isännän yksityishuoneessa, vaikka talossa on kievaripuolikin. Isäntä itse, Keskitalo eli Alper, kuten täällä keskuudessa häntä nimitetään, nukkuu, sillä kello on vasta 18. Tässä tapauksessa se vastaa 6:tta, sillä Alper on Apielin kanssa ollut viime yön lohta urkkimas-sa, mistä kuuluu kotiudutun vasta aamupäivällä.
- Ei sieltä tietenkään mitään tullut? ehättää vieras kalamiehiä halventa-maan, mutta talon emäntä, lita-rouva, vastaa pienoisin äänin, että tuli kyllä, kaksikymmenkiloinen. Siinä tapauksessa sellaiset kalamiehet hää-tyy heti saada pystyyn asiaa tarkemmin selostamaan.

Sillä aikaa siis kun Alperia ja Apielia emännän voimin mennään ylös karpeamaan, käyttää Prahl, joka taloon myös onnellisesti on saapunut, tilaisuutta hyväkseen ja aukaisee matkaoppaansa, jona hän paremman puutteessa käyttää minua ja alkaa tentin: miten nyt olisi paras edelleen? kuinka sitten? mikä on norjan rahan kurssi? enkö haluaisi sanoa posti-miehelle, jonka venheeseen hän lupaa tulla Nuorgamiin asti, että voi maksaa koko välistä vain 50 markkaa. Haetaan postimies äkisti siihen ja sovitaan, että no - 50 markkaa. Niin saadaan siis Prahl taas kunnialla matkaan; häntä ei enää nähdä, mutta hänestä kuullaan vielä.

Jään siis yksinäni istumaan Alperin keikkutuoliin, lita-rouvan hossatessa pannuineen ja patoineen kyökin puolella. Me olemme vanhat tutut talon emännän kanssa, meillä on pikku salaisuuksiakin entisiltä ajoilta, niiltä kun nimismiehen puustellissa asuttiin. Ne koskevat enimmäkseen ruoanlaittoa; ja jotta ihmiset saataisiin oikealle tolalle niin kysyttäköön tässä vain, että tietääkö yksikään, miten riekkolinnusta lihapullat oikealla tavalla valmistetaan. Niin, me sen osaamme, mutta eipä sanota, muille. Joku voi yrittää arvailemaan, että samalla tavalla kuin Pikku-Jussi-vai-naalla oli tapana Oulun suomalaisella klubilla: riekko höyhenineen, suo-lineen, siipineen, varpaineen pää edellä lihamyllyyn ja siitä sitten tavalli-sessa järjestyksessä. Ei, me emme niin; toisella tavalla, paremmin. Ne syötiin myös ja makeat olivatkin. Kiitokset vieläkin.

Mutta nyt tömisee vinttikamarin portaikko,tulee Alper itse.
- On kuulemma tullut lohta?
- Yksi vain.
- Isokin? ei silti ettei uskottaisi lita-rouvaa, että kaksikymmenkiloinen, mutta kun ollaan Utsjoella, kysytään samaa asiaa mahdollisimman mo-nesti. Se on maan tapa. Voihan olla, että ensimmäiseltä kuuli asian vää-rin, joten tämäkin lohi voi painaa vain 10 kiloa.

Alper ei katso päällekään, sanoo vain:
- Ei kymmenen, ei kaksikymmentä, vaan kaksikymmentäkolme, reilusti.

Tulee jo Apielikin unisilmässä, tukka pystyssä. Mitä nyt?
- Sinut valokuvataan lohen kanssa, jotta Suomessakin näkevät, millaisia poikasetkin Utsjoella ovat.
- Apielin onkeen tämä oikeastaan turttuikin, selittää Alper, eikä näytä ole-van saaliista juuri millänsäkään, vaikka siinä on jo kerrassa lohi.

Lappalaiskauppias Laitin talo.

Ovia Kaldoivin laiteel-ta.

Se iltakappale ja seuraava päivä paasataan sitten entisistä asioista; mi-ten silloin oli lohta Tenossa, kettua, riekkoa tunturissa ja mitä nyt enti-seen verraten ei mitään. Kun minä sitten illalla vuoteeseeni väännyn, muistuu mieleen kerrallinen ketunpyyntimatka:

Kehumisien ja neuvottelujen jälkeen päätettiin, että ratkaistaanpa ker-rankin, kumpi meistä on parempi pyytömies. Ajettiin yhdessä tunturiin, Kaldoiviin; Alper omalla, minä omalla sarvipää-ajokkaallani. Tultiin niin puolisovinnossa Ovlan kammille Kaldoivin laiteelle. Lapissa häätyy koet-taa olla sovinnossa, vaikka sisuksissa karvastelisikin toisen mahdotto-muus. Sillä jos kaverin kovin suututat, saat jutella itseksesi viikkokau-palla. Se taas on melkoisen ikävää. Oli siis koetettava nieleskellä, vaikka Alper koko matkan kehui ajokastaan niin, ettei koko Lapissa, siitä päätel-len, ollut ainoaakaan samanlaista.

Tulimme siis perille pyytöpaikalle. Kettuja oli kuin sopuleita syksyisin Te-non rannalla. Aamupäivä laitettiin syöttejä ja iltapäivällä oli ne tarkoitus viedä ulos kumpikin tietysti omansa. - Niin. Tuli puolipäivä ja niin lähdet-tiin iltaan päin. Oli tuisku pahanlainen. Kammin, turvekodän, akkunasta ei erottanut edes läheisiä koivunvarpujakaan, jotka kinoksissa harottivat. Sen verran vain saattoi nähdä, että puukasa ja ahkiomme siinä vielä tal-lella olivat tuvan edessä puoleksi juoksulumeen hautautuneina.

No. Sattuu Ovia, kammin asukas, syöntihommissa ulos vilkaisemaan. Sanoo, että kettupa siellä nytkin roskakasalla, aivan ahkioitten vieressä kävelee. Törmäämme akkunaan - on pakana! Se pitäisi saada pois hen-giltä, mutta millä konstilla? Aprikoin;

- Kettu on tuulen päällä, ei siis saa hajua meistä. Jos raottaisi oviremua sen verran, että pyssynpiipun ulos saisi —? Sanon Alperille, että pysy-hän nyt alallasi, jos mies olet. Alper sanoo olevan samies; ei tietenkään usko, että minä muka mauseripistoolilla tuiskussa ketunlaiseen elävään osaisin. Työnnän siis ovea auki, hiljaa hengittämättä...arvasinhan! ovi narisee kuin piru; sanonkin sen puoliääneen.

- Narisee ko pirukin? kuulen Ovlan kysyvän. Hän on uskossa, ei salli kammissaan kiroiltavan.

Saan oven kuitenkin sen verran auki,että pääsen kyykkysiltäni tähtää-mään. Kelvoton tämä ase tällaisissa ilmastosuhteissa, lyhyt liiaksi ja täh-täin kuin poron saparo. Minun silmissäni kyllä ei mitään vikaa ole, ajatte-len, eikä kädessäkään pitäisi olla moittimista mikä pyytömies minä muu-ten; eihän tässä vain ole tullut kehuttua liian suuressa mittakaavassa ? Koetan tähdätä ...käsi heiluu vietävästi... ei tule mitään. Pitäisihän minun ainakin periaatteessa osata jotenkuten ampua. Kettu kaivelee kaikessa rauhassa, liikkeiltään joustavana, pehmeänä; myrsky jakaa sen karvaa kuin kirjanlehtiä selaillen. Odatahan —!

Laukaisen: kettu nostaa päätään, huomaa pahan olevan lähellä, näkee minut ja lähtee vihaiseen laukkaan myötätuuleen. Se venyy kuin paras kirkko-ajokas pitkin, vetävin loikkauksin, kuin riekon höyhen lumikiepiltä toisellé leiskuen. Otan hätäisen tähtäimen, laukaisen toisen kerran, ke-tun takapää tekee vihaisen kiepsauksen ilmassa, mutta meno vain pa-ranee. Katson ovi-aukossa seisten, eikö häjyläistä kulku sittenkin ala haitata, miksi se ruumistaan sillä lailla huiskasi paukauksen perään?

Ovia ja Alper vahtaavat akkunassa silmät pakuralla.

- Eipä sattunut,sanoo Alper voitonriemuisesti. Ja siellä painelee kettu, kohta sitä ei enää erota tuiskun seasta. Mutta älkäähän, jo löi maata! - Näettekö äijät, huudan sisään,- osaan minä muutenkin ampua kuin peri-aatteessa.

- Löi kuin löikin, harmittelee Alper.

Lähdemme miehissä raatoa korjaamaan. Mutta kettu on vielä siksi voi-missa, että kun lähestyä alamme, ylös kömpii ja pakoon hiipii. Yritämme saavuttaa sitä juoksemalla; silloin sekin juutas parantaa vauhtia, sillä on siksi voimia vielä, että jätättää meidät kilpajuoksussa.

Alper hakee pistoolin, joka on tupaan jätetty varmaa saalista korjaamaan lähdettäessä. Nyt ampuukin Alper ei osaa, onneksi! Toisen kerran, ei satu nytkään. Menee yli, ali, kuonon editse, hännän alitse satu vain ei.

- On jo liiaksi pimeä, sanoo Alper.

- Menee se, lisää Ovia.

Mutta minä olen saanut uuden ajatuksen: jätetään huomiseen. Koska sillä näkyy olevan takajalka poikki ja se haluaisi vain maata, annetaan maata. Tuskin se minnekään siitä aamuun menee; jäätyhään jalka kuitenkin yönmittaan. Näin me, ihmispedot, kylmästi suunnittelemme. Päätetään siis, että otetaan aamulla.

Yö on pitkä, tuntureiden yö; että se jaksaakin olla niin pitkä! Pääseehän päivä kuitenkin alulle kymmenen maissa vihdoinkin. Alper sanoo, ettei tästä mitään tule, ellei hän itse ota johtoa käsiinsä täydessä mittakaa-vassa. No. Alper hakee ajokkaan -tunturin laidasta, valjastaa sen ahkion eteen, panee pistoolin kaulaansa ja katoaa tuiskuun, joka yhäti alastonta tunturistoa nuolee. Me Ovlan kanssa jäämme odottamaan, mitä tuleman pitää. Nyt pitäisi siis olla Alperin vuoro näyttää, mitä mies taitaa jos tai-taa.

Kuluu puolisen tuntia. Jo karauttaa Alper kartanolle, nousee ahkiosta, sitoo ajokkaansa - minusta näyttää, tahallisesti aikaillen - pudistelee lumia peskistään; kumartuu sitten ahkionkeulan yli - nostaa ketun ahki-osta, lähtee sitä perässään vetäen lähestymään kammia. Ei silmäse-kään akkunaruutuun, jonka takana meidän arvaa vahtaavan, tulee ta-hallisesti aivan akkunan kohdalle, katsahtaa räystäälle päin heittää sitten rennolla liikkeellä ketun katolle kohmettumaan.

Menee aikaa, ennenkuin mies sieltä sisälle pääsee. Tuleehan kuitenkin; ei puhu mitään on totisesti mahtava, ajattelen minä. Meinaa tietenkin, että ruvetkaapa nyt kyselemään, että mitenkä -. Mutta erehtyy Alper ainakin minuun nähden. Ovia sensijaan ei malta pitää suutaan kiinni, tiedustaa, että mi....

AIper ajaa.

Iita-rouva.

Se on lohi.

Eero Niilo (Iisu) Manninen ent. Thonberg. Kuva: Wikipedia.

Kauppias Laiti. Kuva: Hämä-läinen Antti. / Museovirasto.

Alper sytyttää piippunsa, puhelee sitten seinille sisuksissaan mahtava-na, päällepäin yhtäkaikkisena:

- Laukkaan lähti, kun havaitsi uudelleen tultavan. Ei sitä olisi mies nyt-kään pelkillä periaatteilla kiinni ottanut, jotta turhaa sellainen unelma ei-len oli. Mutta kun päästin ajokkaalla perään, niin hävisi kilpa-ajot pitkä-häntä. Härkä kun näki mistä kysymys, suoraan päälle laukkasi, mutta sen verran vielä oli kettu voimissaan, että ahkion alle ei jäänyt - aina väisti ja syrjään kiepsahti. Ei auttanut muu kuin ampua sitä kahtapuolta likaavasta ahkiosta. Sattui juuri sydämeen; siihen lenksahti, siitä otin. Tiedätte kyllä, missä hän nyt lepää.

Osasi olla mahtava, Alper. Mutta minä ajattelin, että mitenkähän oikeas-taan mahtaa olla tämän asian laita. Menin ulos, otin ketun katolta, hain ampumareiän ja tarkastin: - arvasinhan! Ahkiolla päälleajettu niin, että kuollut kolhiutumisesta ... millä liekin sitä hakannut? Vissiin mauserin kotelolla. Mistäkö sen saattoi päätellä? Siitä,, että ampumahaavasta ei ollut veripisaraakaan tipahtanut. Oli siis paukauttanut kuollutta raatoa.

Kumpiko siinä sitten parempi oli ?

Alper kuulua sanoneen asiaa ymmärtämättömille, että hänettä se kettu vielä tänä päivänäkin nuuskisi Ovlan kammin roskaläjää. - Mutta saan kai minäkin sen verran sanoa, että minun saalista kettu oli ainakin peri-aatteessa.

Kolmantena päivänä Alperin taloon tulon jälkeen on taas lähdön vuoro. Pikku-Hansi, Utsjoen suurkauppiaan poika, kiidättää matkamiehen alas utsjoensuukoskesta ja vilauksessa ollaan hänen kotirannassaan, Hans Laitin kauppatalon kartanolla, tenojokitörmällä.

- Mitenkä täällä on asiat?

- Huonosti, sanoo ukko-Laiti, lappalaiskauppias, jolla on emäntä Norjan porolappalaista lähtöä, neljä koreaa tytärtä ja tämä poika, Pikku-Hansi, joka sen jälkeen kun viimeksi tavattiin, on ottanut akan. Hänen joukko-aan on nyt neljä yhteensä. Siihen vielä talon pari renkiä ja piikaa siinä on väkeä, jos on tavaraakin. Taloon ulkoa päin komistettu ponttilaudoituksin, päälle on vedetty kolminkertainen vaalea öljymaali. Siihen kahdet hevoset, lypsäviä lehmiä puolet tusinat, lampaita, joiden lukua ei osaa arvatakaan, poroja satainen tokka, kaksi radiota ja kaksi Johnson-moottoria, joilla pääsee milloin vain ja minne vain, paitsi tietenkään ei tunturiin, - olla nämä kaikki yhdessä talossa Utsjoella on uljavaa.

- Mutta intventteeraus, sanoo ukko Laiti, - kun kauppavuoden pää tulee, ei ole pieni asia. Täytyy aina hakea. Kaavan Jussa, joka on itseoppinut mies ja kerran jo melkein itsekin konkurssin tehnyt kauppaliikkeineen. Se mies osaa kaikkea, pikakirjoitustakin, ja ennen kaikkea intventteera-ta. Jussa kyllä osaa kirjat laittaa, vaikka konstia se kysyy tällaisessa liikkeessä ja kun muistaa, että jokainen talossa hiipii puotikassalle, kun rahan tarve tulee, sieltä vain taskut täytheen kruunuja ja markkoja _— vaikka tiskikirjaan, siihen pitkään, jokainen äyri olisi kirjoitettava. Mutta Jussa näkyy tieitävän jokaisen lantin, laskee sieltä varastoista ja kirjoista jälestäpäin niin... että äyrilleen oikein sattuvat loppupäätelmät. Verotus-lautakunta kyllä pakkaa rätkimään veroja oman nokkansa mukaan, mut-ta kun ei viitsi valittaa, silloin ainakin kirjanpito sitä myöten on hyväksytty ja tietysti oikein......

- Jaa, että terveys, hoksaa Laiti äkkiä muuttaa puheenaihetta. -Fhuono, on ampunut sellainen tauti minuun, että kädet ajettuvat. Toisinaan pa-ranevat vähän, sitten taas fhuononevat. Olin vasta Vesisaaressa siuks-huusissa eli lasaretissa. Lääkäri tutki kovasti ja pani kääreet, mutta ne polttivat kuin tuli; otin ne pois heti, kun lääkäri jätti fhuoneen. Ei ymmär-tänyt hän tautia oikein. Tavallisesti, kun on lämmin ja aurinkoa paranevat taudit heti, tämä vain ei. Siitä sen juuri tietääkin, että minulla ei ole oikea tauti.

- Oikea?

- Niin, Siski-Joosepin tytär kerran kanssa sairasti samanlaista kättenajet-tumista, joka ei parantunut lääkäreillä. Yksi mies Tromsan ulkopuolella. Nyylynt nimeltä, parantaa tauteja koskettamalla.

- Mikähän tauti tämä sitten mahtaa olla?

- Se on sellainen, jonka fhuonot ihmiset toisiin panevat, vakuuttaa Laiti.
-Sinne Tromsaan siis Tekin?
-Sinne menen ensi viikolla. Niilesäsch-Jouni, joka on vähän tietäjän se-kainen, nukkui meillä viime viikolla yön alas mennessään ja sanoi, että tämä tauti on vihannesten saattama, eikä mitään muuta. Ja sanoi hänkin vielä, että ellei Nyylynt paranna, niin ei lääkärit koskaan, paitsi Jumala tietenkin, joka on lääkäreistä ensimmäinen.

Mutta sitten hoksaa Laiti taas uuden tärkeän asian: Enkö minä kirjoita hänen puolestaan linsenssi-anomusta valtioneuvostolle? Hän kyllä muu-ten itsekin kirjoittaisi, mutta niinkuin näkyy, ei näitä käsiä saata siihen hommaan käyttää. Syödessäkin täytyy toisten voi leivän päälle levittää.

Inka-Elli, Rauna, Maarit ja Risten, talon tyttäret, kuuluvat jotain hommaa-van toisessa huoneessa. Mennäämpä kysymään, mitä tärkeää heillä on sanottavana. Mennään ja istutaan Inka-Ellin viereen vintinrappusille, vä-hän syrjään muista. Kysytään kuiskaamalla, jotteivät muut kuule, että sinulta taisi Selma-Sofia viedä ystävän.

- Ei Ovia minun ollut, vaan Niiles-Ant, jonka linnaan lähettivät.

- Mistä?

-Syyttömästi.

-Syyttömästi?

-Kun ei ollut asiamiestä,ja itse aivan hiljaa vain oikeuden edessä seisoi.

- Itkitkö, kun Niiles-Ant pois vietiin?

-En minä juuri itkenytkään.

- Et yhtään?

- En ainakaan paljon.