Erkki Hynynen. / Suomen Kuvalehti 1935.

Uutisraivaajan taiteilijaurasta


Kun kittiläläisen taiteilijan Einari Junttilan nimi on nostettu suurten jouk-koon, ei liene mielenkiintoa vailla kertoa tämän yksin kehittyneen taitei-lijan nuoruusvuosista ja kehityksestä.

Einari Junttila on syntynyt Kittilässä 1901, joten ikävuosia on vasta 34. Hänen vanhempansa olivat lukkari Sammu Junttila ja vaimonsa Tilda, molemmat jo nyttemmin vainajia. Perheessä oli kolme lasta: Ilmari, Inga ja Einari, näin ikäjärjestyksessä mainiten. Isä oli leikkisä, oikein laatu-tuumainen vanhankansan lukkari, jolta hauskat jutut eivät koskaan kes-ken loppuneet, ja monenlaisiin seikkailuihin hän Lappia kinkerimatkoil-laan tai muuten kulkiessaan oli joutunut.

Mieleeni on jäänyt eräs hänen kertomansa hupaisa juttu ajoilta, jolloin hän toimi postinkuljettajana Kittilän - Rovaniemen välillä. Tämä 160 ki-lometrinen taival oli kuljettava tietenkin hevospelillä, sillä porot ovat kes-tämättömiä näin pitkään ajoon. Kerrankin oli ollut yli 40 asteen pakka-nen, ja kireässä, yksinäisessä yössä oli matkaa yksin tehtävä. Sammu sattui rekensä perässä suoraan sanoen nukahtamaan, ja kun hän herä-si, niin hän näki rekensä sevillä postipussien päällä jonkin tumman olla törröttävän. Sammu, luullen jonkun roikaleen tulleen arvopostin kimp-puun, vetäisi vyöllään roikkuneesta kotelosta esille rullarevolverin (sel-lainen kuului postinkuljettajan pakollisiin varusteisiin) ja hevostaan varo-en viistosti pamautti. Mutta- silloin hän heräsi lopullisesti ja havaitsi, että siinä kuskinpaikalla olla törröttikin - hänen oma jalkansa, johon hän pak-kasen suojaksi oli vetänyt mahdottoman suuren kallokkaan (poron kallo-nahkasta valmistetun karvakengän). Onneksi laukaus ei ollut kovin tark-ka, joten jalka säästyi. Tämä nyt vain eräällä onkimatkalla kuultuna muistona laatuisasta isävainajasta.

Kansakoulussa ei Einari Junttila liene vielä osoittanut erityistä etevyyttä piirustustunneilla, eikäpä sitä siihen aikaan paljon kansakoulussa värejä nähtykään. Piirrettiin vain vihkoon viereen painetun mallin mukaisia matemaattisen tarkkoja lieriöitä ym., joita sitten "varjostettiin". Mutta jo heti kansakoulusta päästyään noin 15 vuotiaana Einari Junttila ryhtyy maalailemaan tauluja. Niitä oli pari kolme muutakin kittiläläistä poikaa, joihin kaikkiin ties' mistä syystä oli tarttunut maalailuharrastus, mutta Ei-nari oli pian yliveto. Hänen siveltimestään syntyi tauluja jos minkälaisia. Useimmissa niistä oli tunturiaihe - Kittilässähän saa ikkunasta katsella monia komeita tuntureita ja vaaroja - mutta aiheeksi sopi muutkin, kuten kuivettunut honka, ränsistynyt mökki tai laukkaava poro.

Syntyi myös romanttisia, sinihohteisia kuutamotauluja vuoristomaise-masta, jonka etualalla välkehti vesi tai valkokuohuinen puro. Tällaisia tauluja Einari Junttila loi ilman malleja pelkän mielikuvituksensa perus-teella. Jo tällöin tauluissa oli joku vissi tunnelma, joka oli aikaansaatu valojen, varjojen sekä värien avulla. Taulut tehtiin vesiväreillä tavalliselle halvalle piirusluslehtiöpaperille, mutta öljy tvöt pahville, faneeri- tai läkki-levylle, myöhemmin jo "vakstuukin" nurjalle puolelle ja jopa öljytylle palt-tinallekin. Noin v. 1917 on syntynyt mm. allekirjoittaneen hallussa oleva 80 x 90 cm:n suuruinen öljyvärein ruskealle pahville maalattu Aakenus-tunturin kuva, jossa aiheen käsittely on perin vankkaa, näkemys oma-peräinen sekä mainioita yksityiskohtia. Mainittakoon, ettei nuori maalari taloudellisista syistä voinut käyttää edes taiteilijain halpoja harjoitusvä-rejä, vaan paikkakunnan kaupasta ostettuja tavallisen lattiamaalarin värejä, joista hän valmisteli ja hieroi öljyvärinsä vernissaan.

Taiteilija Einari Junttila perheensä keskellä.

Onkos piippu tukossa? Taiteilija työmaalla.

Lukkari Junttilan koti sijaitsi keskellä Kittilän "narikkaa", noin 300 metrin matkalle maantien kahta puolta ryhmittynyttä tiheää asutuskeskusta. Perheen asunto käsitti pirtin, kamarin ja salin. Junttilan sali ansaitsee erikoisen maininnan. Se oli tilava huone, ja täytyy sanoa, että siinä huo-neessa oli sitä "jotakin", jonka taide ihmismielessä vain voi synnyttää. Einari järjesteli suuret seinäpinta-alat melkein lattiasta kattoon saakka täyteen kehystämättömiä taulujaan, joita me tutut kävimme ihailemassa ja "arvostelemassakin". Salin suurin kapine muuten oli urkuharmoni, jota varsinkin veli Ilmari soitteli käsityksemme mukaan aivan mestarillisesti. Siihen aikaan pidimme yllä eräänlaisia yhteissoittoharjoituksiakin, puhal-telimme torvia (Einari soitti tenoria, Ilmari bassoa, isä alttoa ja me mui-ta), ja laulukuoro kokoontui siellä usein harjoituksiin. Ilmarilla oli ja on vieläkin turkasen tarkka sävelkorva - ilmankos hän onkin isänsä viranpe-rijä Kittilän lukkari.

Einari puuhaili kuitenkin omissa ajatuksissaan taulujensa parissa, mutta säveleet eivät ole hänelle vieraita, istuutuipa hän urkujen tai pianon eteen, ottipa torven tai hätätilassa käsiharmonikan. Usein onkin Einari Junttila myöhemmin esittänyt pianokappaleita Kittilän suojeluskunnan ym. juhlissa. -Niin, tässä hämyisessä salissa, monien kymmenien tau-lujen seinillä väri-iloin loistaessa, sävelten soidessa ja tarinoidessa tunsi olevansa kosketuksissa kauniiden maailmojen kanssa. Vanhempi väki
ei pitänyt lainkaan pahana harrasteluamme, vaan isäkin oli mukana ja ensimmäisenä ymmärtämässä poikansa maalaushalua.Hän valitteli vain sitä, että kun saisi tuolle pojalle oikean opin, niin kyllä siitä voisi jonkun-lainen maalari tulla, kun into vain tuommoisena säilyisi.

Taiteilijan viehkeä äiti (nuoruudenkuva).

Taiteilijan isä, kanttori Samuel Junttila.

Keväthankia. Taiteilija: Junttila Einari, 1944.

Ja tuo into ei ainoastaan säilynyt, vaan nuoruuden kuohumavuosina kiihtyi pakottavaksi luomisen tuskaksi. Ikä varttuu ja näemme Einarin jo kovissa maatöissä, heinäniityllä viikateen varressa, toisinaan tukkitöis-säkin ja uittopuroilla. Päivät menivät näin, mutta iltaisin ja sunnuntaisin hän yhä maalaili. Junttilalle alkaa kehittyä jo oma koristeellinen, vahvasti romanttisuuden voittoinen tyyli, ja tauluja alkaa mennä jo jokunen kau-paksikin. Kauppiaat, kauppamatkustajat, virkamiehet ym. ostavat Junt-tilassa käydessään muistoksi aina jonkin taulun, ja tilaapa niitä joku en-tinen kittiläläinen kauemmaksikin. Leiville tämä kuitenkaan ei lyö, sillä värit ja vehkeet maksavat. Einari ei kuitenkaan hellitä. Tulee sitten Kitti-lään tamperelainen taidemaalari Engberg, jonka oppaaksi, toveriksi ja oppilaaksi nuorukainen pääsee tuntureille.

Täällä hän vasta näkee, miten skitsi syntyy ja millaista maalaustekniik-kaa "oikea" taiteilija käyttää tauluja valmistaessaan. Matkan jälkeen syn-tyy oppaaltakin tauluja taas tusinoittain. Sitten tulee matka Helsinkiin, jossa Einari Junttila on muutaman ajan koristetaiteilija A. Rappin oppi-laana käyden samalla Ateneumin iltakursseilla. Vaikeaa on kuitenkin eteneminen, ja pian taloudelliset seikat yhdessä koti-ikävän kanssa pakottavat miehen takaisin Kittilään. Tulee oman kodin perustaminen, sairaus- ja kuolemantapauksia, ja kotitalokin palaa. Elämä näyttää nyt raudankovat kasvonsa tälle uneksija nuorukaiselle.

Kesäinen näköala Kittilän kirkonkyläsiä, taustatta Levitunturi, joka eri vuodenaikoina ja eri valaistuksissa on innoittanut Einari Junttilan maa-laamaan satoja harjoitelmia ja tauluja.

Junttilan lapsuuden koti Kittilässä. Nyttemmin palanut.

Viittatie. Taiteilija: Junttila Einari, 1944.

Mutta sisäinen tuli ei sammu. Suurimmat vaikeudet kovalla työllä sivuu-tetaan ja uusi talo rakennetaan. Tauluja tulee yhä vieläkin. Niitä jaetaan myytäviksi suurimpiin kyliin Lapissa, kirjakauppoihin, sekatavarapuotei-hin ja minne vain. Myös järjestetään näyttely rahamiesten liikepaikka-kunnalle Rovaniemelle, mutta julkisen sanan ja paikallisten arvostelijain "puhveista" huolimatta menestys on heikkoa, ts. tauluja ei mene monta-kaan kaupaksi, vaikka hinnat ovat mitättömiä. On kuitenkin niitä, jotka luottavat Einarin lahjoihin ja jo saavutettuun taitoon.

Iso taululähetys pakataan laatikkoon ja lähetetään viimeisenä yrityksenä eräälle pääkaupungin tunnetulle taidemesenaatille ynnä pitkä, selittelevä ja pyytelevä kirje. Tulokset tästäkään eivät ole paljon minkäänlaisia. Tau-lut tulevat takaisin ylimalkaisin, liikemiesmäisin arvosteluin. "Nimeä" ei saada, ja menestyksen maille johtavan polun portti näyttää nyt lopullisti sulkeutuvan yksinäisen, kauniitai kyjä näkevän tunturivaeltajan tiellä.

Mutta ei. Juuri kun hän itsekin on kadottamaisillaan uskonsa ja painu-massa massojen sekaan nimettömänä, tuntemattomana, tuleekin arvo-valtainen, rohkea löytäjä Saksasta asti, ja portit aukenevat ulkomailta kotimaahan päin. Einari Junttilan taulujen kohtalo tuo mieleen vanhan kauniin runon itäisen maan Amrun kauniista kivestä, joka sittemmin kek-sittiin timantiksi ja asetettiin kuninkaan kruunuun.

Einari Junttilalla on vielä miehuuden parhaat vuodet edessään, sillä pe-lastus tapahtui kuitenkin ajoissa. Hänellä on myös vielä kehittymisen mahdollisuudet. Ei liene väärin asettaa toivomusta, että Suomen kansa antaa nyt tälle tunturimaan hiljaiselle, vaatimattomalle miehelle tilaisuu-den aineellisista huolista vapaana, riittävän kauan kehittää taiteensa ulkonaisia keinoja vielä siinä mikä kehitystä ehkä kaipaa.