Seura 1935.

Sinä vuonna saapui kevät Lappiin aikaisin. Jo pääsiäisen jälkeen näkyi Pohjolan hangilla ruskeita pälviä. Talven rautaiset jääkahleet herpaantui-vat. Joet aukoivat pauhaten uomiaan, purot kuhisivat valkoisina ryöppyi-nä tunturienrinteitä alas ja kevät tuuli puhalsi iloisesti koko luomakunnan yli. Tunturien sakeat lumipyryt olivat enää muistoja; pakkanen uskalsi vain öillä hiipiä salakavalasti tunturien rinteitä ylös; sen valtakausi oli Pohjolassa kohta päättyvä. Uusi elämä hengitti kevättuulen lauhkeassa suojeluksessa hankien alla.

Ivalokin lauloi uomassaan kevättä. Puhuri, joka syöksyi louhikkotunlurien rinteitä alas joelle, tuntui Ikäänkuin hyväilevän sitä. Aurinko helolttl kiveliöiden yllä lempeänä ja silloin tällöin pudota mujahti jossain jyrkkäseinäisen kurunpohjalla naavaisesta kuusesta nuoskea lumiverho alas huokoiseen kinokseen.
- Hyi helkkari, sanoi Nili Järvi, joka istui kämppänsä oven kynnyksellä Abbisjoen suulla ja imi piippuaan.
- Hyi helkkari, toisti hän hetken kuluttua, tähän aikaan ovat koivut jo ete-lässä hiirenkorvalla.

Nili Järvi ei erikoisemmin ollut ihastunut tähän Pohjolan kevään tuloon. Hän oli nähnyt sen jo kolme kertaa aikaisemmin ja hänestä olivat nuo mahtavat näyt: jääkahleista irtautuva Ivalo, kohisevat tunturipurot, kevät-auringon kimmellys tunturien kristallisila lumikentillä jo ennen nähtyä ja siis menettänyt uutuudentehonsa. Hän ei ollut mikään haaveellinen luon-non ihailija. Hän oli suurkaupungin lapsi, joka oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa kaupungin takapihoilla ja puistoissa ja joka kerran eräänä
heikkona hetkeenään oli sullonut varusteet reppuunsa ja lähtenyt Pohjolan kultaiselle joelle.

Muka onneansa koettelemaan, niin, ja naista pakoon, myhähti Nili Järvi ja sylkäisi pitkän tupakkasyljen hangelle.— Mitä on onni, jatkoi hän miet-teitään, se liihotttelee sinne sun tänne, mutta on hylännyt ainakin minut, Nili Järven. Nainen ja kulta ovat minut pettäneet. Ensiksi nainen, sitten tämän kirotun lätäkön kulta. Hoh, hoh, on siinäkin mies, antaa naisen pettää itseään. Kyllä maar, jos tänne Appisjoen suulle nainen jostain tai-vaan tuulista sinkoutuu, niin — p— kele — se nainen ei täällä kauan viihdy.

Nili Järvi nousi kynnykseltä ja astui kämppäänsä. Kämpän kiukaaseen hän viritti tulen ja pani vipuun kaurapadan. Sitten hän palasi takaisin kynnykselle ja silmäili joen toisella puolen seinäjyrkkinä kohoavia tuntu-reita.

Niin, tässä nuokkuu Nili Järvi erämaan kämpän kynnyksellä, lähin naa-puri noin viiden peninkulman päässä, Purnumukan lappalaiskylän laita-puolen asukas. Ja naisen tähden mies on kestänyt kolme loputtoman pitkää vuotta Lapin suunnattomien kiveliöiden kätkössä. Ja millaisen naisen! Lopen kevytkenkäisen heilakan, joka muutamien joutavien sete-lien takia oli hylännyt ja kääntänyt hänelle selkänsä. Kolme pitkää vuot-ta, huokasi Nili Järvi, kolme loputtoman pitkää vuotta, joista jokainen vuorokausi olisi voinut tehdä miehen raivoksi.

Kuinkahan ne vuodet olivat vierineetkään, ajatteli hän. Mitä hän oli täällä tehnyt ja mitä saanut aikaan. Eipä paljon muuta kuin Alibisen suussa olevat syvät montut ja masentavat sorakasat, joista piti muka saada maailman rikkaudet ja joilla olisi voinut turvata vanhat päivänsä jossain idyllisessä etelän kaupungissa tai kauniissa sireenien ympäröimässä huvilassa, mutta joilla juuri ja juuri oli pysytty hengissä - niukoissa hen-gissä - täällä synkän Pohjolan kirotuilla perillä revontulten pudottaessa kylmää valoaan tuntureille, susien ulvoessa kämpän ulkopuolella hänen vertansa tai sääskien ja paarmojen elävänä syötävänä. Ja se kirottu kulta... Siitäkin olivat vieneet muut enemmän kuin osansa. Ovelasti oli-vat häntä osanneet pettää. Sekin Norjan mies - voi saakeli - ja entä se Kittilän äijä, joka vei viime talvena varkain lähes puolen kilon yhteisen saaliin ja hävisi. - Voi tuhannen turkasta, kyllä tämä on ollut koiran elä-mää.

Masentavan selvästi hän muisti menneen talven, joka oli toden teolla viedä häneltä järjen. Joulun-ajan oli Nili Järvi maannut kuumeessa, nähnyt kummia - milloin viekoittelevan kiihoittavia, milloin selkäpiitä karmivan kaameita näkyjä kämpän veistämättömillä seinillä. Kuumehoureissaan oli hän heilunut öillä kuun valaisemassa kämpässään, kironnut maan ja taivaan ja oman elämänsä. Mutta ei voimakas mies kiroamalla saa henkeä itsestänsä irti vaikka tahtoisikin, kun ei sitä kerran saanut ankara kuumekaan. Jo uudenvuoden päivänä hän hiihteli Viipusturien louhikkorinteillä ja viritteli kärpänlautoja. - Oli kestetty - piru vie - ja Nili Järvi kesti ..

Silloin kantautui jostain Hammastuntureilta päin surkea huuto.

- Aa-pu-aaaa! Autta- - kaaa...

Ja sitten ei enää kuulunut kerrassaan mitään. Kuka vähäjärkinen on läh-tenyt kelirikon aikana tuntureille, ajatteli Nili Järvi. Hän viittasi suunnan pohjoiseen.- Tuolta noin, tuolta se kuului, eikä kovin kaukaa. Hän sutaisi ukko-mauserin hihnasta olalleen ja lähti Appisjoen rantoja seuraten pyr-kimään äskeistä avun huutoa kohden.
- Tuki sen suu nopeasti, äyskäsi pitkäkoipinen, partainen jätkä, jonka kulmien alta vilahteli ilkeä, musta silmäpari, toverilleen:
. Tehdään hullulle Nilille kepponen, jatkoi hän:
- Jätetään tyttö tähän, viedään rahat ja varusteet. Nili saa hoitaa hem-pukkansa.

Toinen roistoista, pienenläntä, lihavahkomies, jonka korvan nipukasta lähti ilkeän näköinen arpi päättyen leuan alakulmaan, sutaisi maassa havuvuoteella lojuvan ja nuoritetun vangin suun eteen arveluttavan likai-sen nenäliinansa.

Oli tosiaankin uskallettua ottaa Inarin kirkolta tuntematon opas ja lähteä pyrkimään kuusipeninkulmaisten kairojen, jänkien ja tunlurien yli Appis-joensuulla olevalle Nili Järven kämpälle. Se olisi ollut uskallettua vaikka kenelle etelän miehellekln, mutta vielä hämmästyltävämpää oli se, kun tämä Appisjoen suulle pyrkijä oli nainen.

Poro- ja hevoskyydillä, suksilla ja jalkaisin oli hän itsepäisesti pyrkinyt Rovaniemeltä pohjoista kohden. Rahaa hänellä näytti olevan tarpeeksi; hän maksoi kyytimiehille ja oppaille hyvin ja matka eteni näin ollen var-masti, mutta tosin hitaasti. Kukaan ei tiennyt, minkä takia nainen kiersi Ivalon kautta Inarin kirkolle ja lähti sieltä pyrkimään kohti kaukaista Ap-pisjoen tiettömien kiveliöiden halki. Inarin kirkolta oli hän palkannut tuon pitkäkoipisen mustasilmäisen oppaan, joka väitti tuntevansa nämä erä-maat niinkuin viisi sormeansa. Vaikka nainen tunsikin vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan, oli hän palkannut hänet oppaakseen, sillä kukaan toinen ei ollut suostunut lähtemään kelirikkoisiin kiveliöihin.

Ja tässä hän nyt virui jokitörmällä valtavan paaden suojassa nuoritettuna ja putipuhtaaksi ryöstettynä. Tuli nieleksi punaisella kielellään kelohongan kuvetta ja silloin tällöin riäskähti rakovalkeasta vihainen kipinä havuvuoteelle. Kevätaamun aurinko valaisi Lapin tylyjä maisemia, lumi säihkyi kuin ääretön timantti tuolla kaukana tunturin kupeella ja jossakin alempana louhikoiden takana kuului kosken yksitoikkoinen pauhina...

- Oho, äännähti pienempi roistoista, joka jollain töykeällä tavalla oli yh-tynyt matkaan tytön vastaväitteistä mitään piittaamatta kohta Inarin kir-kolta lähdettyä,

- Oho,tiliähän on rahaa enemmän kuin Iuulimmekaan, totesi roisto pen-koessaan vangin reppua.

- No, sehän on meidän onnemme, vastasi toinen. Me oikaisemme tästä Norjan puoleisiin kiveliöihin ja häviämme sinne. Mitäs kullankaivaja ra-halla tekee, kaivakoon kultaa, lisäsi hän nauraen ovelasti. Ja jäähän Ni-lille sitäpaitsi tyttö, ha - hahhaa...

- Ja sievä tyttö jääkin, virnisti toinen ilkeästi ja silmäili avutonta vankia. Eikö hän olisi mukavinta viedä tyttö muassa Norjaan ja jättää Nilille vain lappu kelon kylkeen ja - rakkaat terveiset...

- Hiiteen tytöt, ärähti toinen. Me saamme rahalla kyllä Norjassa akkoja tarpeeksi, ei niitä kiveliöiden takaa tarvitse kantaa. - Pane töpinäksi, jat-koi hän. Nili on saattanut kuulla kämpälleen avunhuudot ja painelee tie-tysti tänne mauseri kupeella ja silloin me - totta vie - olemme hukassa. - Rahat tänne vain äkkiä, ärjäisi hän raaasti toverilleen.

- Sinulle? Mikäs peijakkaan rahakirstu sinä olet. Voivat nämä setelit olla minunkin taskussani.Tai tasataan sitten.

- Vai tasataan, helvetti, kyllä niitä ei tasata, sanoi toinen ja hänen mustat silmänsä siristyivät kapeiksi uhkaaviksi viiruiksi. Hän otti pari hiipivää as-kelta toveriaan kohti...

Mutta tässä maailmassa saattaa parissa silmänräpäyksessä tapahtua sellaisia yllätyksiä, ettei niitä parhainkaan huomioitsija voi heti tajuta. Ne voidaan vain jälkeenpäin yksinkertaisesti todeta.

Ennen kuin arpinaamainen roisto oli ehtinyt irroittaa kirveen kelopölkys-tä, johon se oli lyöty, sai hän hirvittävän iskun takaraivoonsa ja suistui samassa hangelle jääden siihen makaamaan. Pitkäkoipinen roisto ehti vain nähdä toverinsa kohtalon, kun Nili Järven oikea nyrkki kumahti hä-nen leukaansa ja suisti hänet toverinsa viereen liikkumattomaksi.

Appisjoen suulla olevan kämpän takassa räiskyi valkea. Sen pienestä länteen antavasta ikkunasta kuvastuivat Ivalon yläjuoksun valkoiset tun-turit. Aurinko punasi lännen taivaanrannan niin ihmeen ihanaksi, ettei sit-ä sanoin voi kuvata. Mutta joen jäällä, alhaalla, kahlitsi jo lymyävä yö-pakkanen päivällä virranneen veden sakeaksi hyhmäksi...
- Mieheni kuoli viime jouluna, sanoi nainen ja katsoi takassa loimuavaa tulta. Hän jätti jälkeensä omaisuuden, joka ei suinkaan ole pieni. Et voi uskoa, kuinka minä olen sinua kaivannut. Päivin ja öin olet sinä yksin ollut minun ajatuksissani. Siitä lähtien, kun sinä hävisit tänne Pohjolaan, ei minulla ole ollut rauhaa. Nyt keväällä pakotti kärsivä sydän minun läh-temään luoksesi, etsimään sinut ja - hakemaan sinut etelään. Tietenkin sinä lähdet täältä pois, pois etelään, sivistyneeseen maailmaan, pois tästä kylmästä, tylystä maasta, joka ei ole sinulle mitään antanut, eikä koskaan tule sinulle mitään antamaan. Et suinkaan sinä tahdo kuolla täällä Pohjolan tähtitaivaan alla tuntemattomana, kyvyttömänä ja -unoh-dettuna.

Nili Järvi oli tovin vaiti. Hänen kasvonsa kuvastivat hyvin vähän sitä suurta taistelua, joka hänen sisässänsä riehui. Hän ei nähnyt räiskyvää tulta takassa, hän ei nähnyt hämärtyviä kämppänsä seiniä, hän kuuli vain naisen äänen, joka oli niin äärettömän viekoitteleva, niin suunnatto-man paljon lupaava. Mutta sitten hän ryhdistäytyi. Hänen silmänsä sai-vat niille niin tutun itsepäisen päättäväisyyden. Kuin joutavan tomun pyyhki hän mielestään äskeiset haaveet ja viekoitukset.
- Sinä olet liian varma asiastasi, sanoi hän katsomatta naista silmiin. - Minä kuulun tänne ja tänne minä jään. Kukaan ei minua voi pakottaa täältä lähtemään, et sinä enempää kuin muutkaan.

Nainen nousi ylös ja käveli edestakaisin pimenevässä kämpässä. Hänen poskensa kuumottivat, hänen silmänsä säihkyivät.
- Sinä lähdet täältä! Minä vien sinut pois! Minä tahdon sinut luokseni. Hän nyyhkytti. — Ajattele minua. Minä olen tehnyt taivalta sinun takiasi kaksi viikkoa junassa, hevosella, porolla,suksilla, kävellen. Ja kuinka paljon minä olenkaan saanut kärsiä. Minut ryöstettiin putipuhtaaksi, mi-nua häväistiin. Ja kaikki sinun takiasi. Voitko siiri tämän kaiken jälkeen kieltäytyä lähtemästä.— Ajattele toki minua ja ymmärrä minua, jatkoi nai nen. Minä tein kolme vuotta sitten rikoksen sinua kohtaan, mutta Jumala yksin tietää, kuinka paljon minä olen kärsinyt. Mina olen sovittanut rikok-seni, etkä sinä voi minua nyt näin hylätä, et voi, et voi...

- Minä voin, keskeytti Nili Järvi voimakkaan päättäväisesti. Mina voin, hän toisti, ja tiedätkö minkä tähden? Sen tähden, että täällä minusta ei koskaan enää voi tulla narria. Sinä olet minut kerran pettänyt ja hylännyt ja se kerta saa olla viimeinen. Nämä kirotut kiveliöt ja tuo manattu joki ovat kuitenkin opettaneet minulle erään seikan, ne ovat opettaneet mi-nulle sen, että luonto ei koskaan petä ihmistä, mutta ihminen kyllä luon-toa. — Huomenna ajaa eräs vanha poromies tästä ohitse Ivaloon, jatkoi hän. Sinä pääset hänen mukanaan ja voit jatkaa Ivalosta matkaasi ete-lään. Minä jään. Unohda minut.

Nainen lysähti kämpän lattialle ja voihki:
- Sinä et rakasta minua.
- Olkoon niin, vastasi Nili Järvi ja lähti ulos tähti-iltaan.

Porot ravasivat Appisen suusta Ivalonjoki-rantaa pitkin kohti koillista, kohti Ivalon kylää, asutuita seutuja. Joet ryskivät kevään kourissa. Mah-tavat jäälohkareet sinkoutuivat rantojen lumisia paasia vasten ja pirstou-tuivat. Ja pälvet tunturien rinteillä näyttivät eilisestä suurenneen...

Nili Järvi nojasi kämppänsä ovenpieleen ja katsoi alhaalla Ivalonlaak-sossa eteneviä poroja. Hänestä tuntui siltä kuin hänen entistä, omaa elämäänsä kiidätettäisiin tuolla kaukana kohti koillista ja sitten etelää ja uusi elämä, jonkinlainen karu, kova, säälimätön ja voimakas virtasi hänen suoniinsa.

Tämä uusi elämä ei ollut viekoitteleva, se ei ollut kauniskaan sanan ta-vallisessa merkityksessä, mutta se oli tinkimättömän rehellinen....