Kymmenen vuotta on riittävän pitkä aika häivyttämään muistista asioit-ten yksityiskohtia huolimatta siitä, että itse päätapaus, varsinainen mie-leenpainuma, saattaa olla vaikka kuinka kiintoisa. Mutta sen kuitenkin muistan varmasti, että kevät saapui Herran vuonna 1927 Lappiin tuiki ta-valliseen aikaan, ei liiaksi kiiruhtaen, jos ei myöskään myöhästellen, Va-loa oli jo annettu uupumatta hamasta pääsiäisestä saakka, mutta vasta toukokuisina iltoina alkoivat tunturirivistöjen silhuetit saada määrätyn, sadunomaisen violetin värisointunsa, ja vasta samoihin aikoihin jää jois-sa muuttui uhkaavan tummaksi. Kansa kuljeskeli jokirantamia aanustel-len, millaiseksi tänä keväänä muodostuisikaan jäitten lähtö ja millaiseksi tulva; lyötäisiinköhän Pitkän-Saulin ennätys, jolloin töyrämätalotkin olivat siirtyä vesivoimin jokisuuhun!

Yksi näistä aanustelijoista oli Janne Vuopala, jolle tulvan suuruus tai pienuus tänä keväänä merkitsi puhdasta afiiärikysymystä - niin oudolta kuin tämä ehkä kuulostaakin. Missä maantie, siellä auto. Tuo sääntö oli toteutunut napapiirin takaisillakin palkismailla jo siksi voimalliseksi, että Vuopala, joka johti ja isännöi matkustajaliikennettä Kemijokivarsilta Ro-vaniemelle, oli jo katsonut viisaimmaksi siirtyä höyrylaivoista linja-autoi-hin. No, sehän oli ymmärrettävää, eikä siinä mitään muuta punttia ollut kuin ne kaksi tyyristä laivaa, jotka joutilaina makasivat Lainaan rantamil-la Rovaniemen pohjoispuolella. "Vanttaus"oli tosin onnellisesti myyty Pit-käniemen sahalle hinaajaksi, mutta "Viiri" vielä rasitti yhtiön tilejä. Kaup-pa oli siitäkin tosin tehty; muuan simolainen liikemies oli sen ostanut; mutta kauppakirjassa oli pahana pykälänä määräys, että aluksen vas-taanotto tapahtuu Simossa.

Silmäys karttaan valaisee helposti tämän pykälän asettaman kiusan - n. 99 % rahvaasta sanoi vielä toukokuussa 1927: mahdottomuuden - sillä Rovaniemeltä mereen johtavassa ainoassa vesireitissä, Kemijoessa, oli tällä matkaosuudella sellaisia koskia, etteivät kuin harvat ja valitut olleet laskeneet niitä venheilläkään; höyrylaivasta sitten puhumattakaan! Lai-vat oli molemmat tuotu kappaleina Rovaniemelle ja siellä kootut; sama peli olisi kait nytkin muuten vedellyt, mutta se ei kannattanut, ainakaan myyjä ei sillä kaupalla olisi rikastunut. Mutta Janne Vuopalalla oli veli, Aapo, kapteeni miehiään ja ikänsä kuohuvissa koskissa möyrynyt. Tämä Aapo se sitten ilmoitti, että jos luoja vain antaa vettä kylliksi, niin kyllä hän puolestaan on valmis tekemään ennen tekemättömän tempun ja oh-jaamaan höyrylaivan Rovaniemeltä kautta kuohujen Kemiin. No, ol-kaamme lyhytsanaisia: vettä siunaantui runsaat neljä metriä yli normaa-lin, ja niin tuli allepainetusta matkustaja tälle ainutlaatuiselle matkalle - kuka lehtimies voisi tällaista kutsua välttää; jos vain pöksyt kestävät.

Oli mitä ihanin toukokuun päivä, kun matka kansan hurratessa aloitettiin Rovaniemen ''värirannasta". Matkassa meitä oli tasan 13 miestä (vai-monpuolista ei pahasti välitetty), joku virkansa puolesta, toiset muuten vain hulluja. Rannalla oli muitten mukana huiskuttamassa merenkulun-tarkastaja, kapteeni Ahtikin, joka aina hamasta Vaasasta oli saapunut meitä mielettömiä katsomaan. Ruoria hoiteli Aapo Vuopala. Väyläluotsi-na oli uittopäälikkö Eemil Peteri. Monien nimet aika on häivyttänyt mie-lestä, mutta vanhan kemiläisen Ulénin muistan mainiosti: hänen kone-pajallaan "Viiri" oli aikoinaan tehty, ja ukko halusi olla mukana "lapsensa" "viimeisellä matkailu". Janne Vuopala oli tietysti myöskin mukana, ja ko-netta hoiteli sen mestari, koneenkäyttäjä Lindholm, mutta lämmittäjänä hikoili tohtori Hailuotoja, joka tosin vielä silloin oli vailla nykyistä korkeata oppi arvoaan.

Alkumatkasta ei liene syytä suuriakaan jutella; me teimme etupäässä pahaa, katkomalla siellä ja täällä yli Kemijoen johtavat puhelinlangat. Kansaa oli jokirantamille keräytynyt runsaasti menoamme katsomaan, ja huimaa vauhtia me huljutimmekln kohti etelää sydän syrjällään. Pari ker-taa se oli jo hypätä kurkuunkin: Narkauskosken niskalla laivan kalarauta iski kiviin; ja Petäjäkosken pahimpien möyryjen ollessa menollaan ko-neen kampiakselien levyt olivat hitsaantua, mutta Lindholm pelasti äm-pärillisellä kylmää vettä tilanteen ja laivan. Niille, jotka eivät tällaisesta hommasta ole perillä, lienee syytä muistuttaa, että menestyminen kos-kessa, olipa sitten kyseessä venhe tai höyrylaiva, vaatii että alus menee eteenpäin parasta vauhtiaan. Ilman sitä se on ohjauskyvytön, ja silloin ottaa paha. Ikäväkseni en tiedä solmuvälejä, mutta Halmetojan Pentti vakuutti jälkeenpäin, että manometri oli koko ajan punaisessa ja putket niin auki kuin hanoista sai.

Höyrylaiva Vanttaus, jolla matkailijat kuljetetaan toisella puolla olevalle Ounasvaaralle.

Kemijoen Taivalkoski v. 1899. Kuva: E. T. Nyholm. / GTK.

Niin saavuimme illan suussa Taivalkosken niskalle, kosken, joka suu-ruudeltaan ja voimaltaan on ihan Imatran vierimmäisiä. Mutta jos on Taivalkoskessa mahtia normaali aikanakin, niin nyt oli voimaa ja vettä yli neljä metriä niskassa. Kemin joutilaat olivat keräytyneet katselemaan tuhatlukuisina tätä loistavasti ennakolta mainostettua matkaa, mutta tur-haan pyysimme lisäseuraa koskeen seisoimme näet tovin kosken ran-nassa. Ei edes peloton pankinjohtaja Einar Sahlstein-vainaja ollut halu-kas "kuolemaan sillä tavalla". Vuopala puolestaan ilmoitti, että jokainen, joka haluaa, saa kävellä koskiosuden, laiva odottaa alapuolella kyllä matkustajiaan, mutta kukaan ei lähtenyt. Minun teki mieleni, mutta en kehdannut, en tiedä sitten toisista. Erikoisen ylösrakentavaista oli nähdä pilkallisten tukkimiesten auliutta. He varasivat kosken alle venheet ja naarauskoukut valmiiksi... mutta kukaan heistä ei suostunut lähtemään väyläluotsiksi. En kernaasti sanoisi, että Lapin jätkä pelkää, mutta oudol-ta tukkimiesten varovaisuus hieman tuntui, enkä vastaavaa tapausta ole itse kokenut enkä kuullut tuolta armottomasta maasta.

Sitten "Viiri" lähti, tuhatpäisen väkijoukon pidätellessä henkeään. Alus vetäytyi hiljaa rannasta, käänsi keulansa koskeen, ja samassa voimakas imu otti sen valtoihinsa, ennen kuin kone taasen antoi laivalle vissin va-kavuuden. Purevan kylmä tuuli puhalsi idästä, ja me yläkannella olijat katsoimme toisiimme. Janne Vuopala. tunsi vastuunsa, ja haudanvaka-vana — hän sanoi:
- Täällähän on kuuma!
Sanoi ja riisui päällystakin yltään. Me teimme samoin. Seuraavat silmän-räpäykset ovat vaikeat kuvata. Ensimmäinen kuohu tarttui tuohon suu-reen alukseen kuin rautakoura, vesipärskeet himmensivät katsettamme, ne löivät savupiipun huippuun saakka, ja vain luja ote reelingistä piti miehet pystyssä, niin voimakas oli keinunta. Seisoin siten, että saatoin koko ajan nähdä ruorimiehen kasvot; niiden raudanluja tyyneys vakuutti, että kaikki kävisi hyvin.

Näin kuuluisan Mustankiven, lukemattomien surman, tuon tuostakin pal-jastelevan mustanilkeätä, kosteata pintaansa, ja näin Taivalkosken län-tisen seinämän huimaavalla vauhdilla juoksevan alustamme vastaan; mutta juuri viimeisessä silmänräpäyksessä, ainoalla oikealla, "Viiri" kääntyi, teki vielä yhden käänteen ja solui synkästi poreilevaan, mutta kuitenkin leppoisampaan alajuoksuun. Kuohujen takia emme kuulleet rannalta kajahtanutta huikeata eläköön-huutoa, mutta nyt jo tiesimme, että Taivalkoski oli onnellisesti ohi. Mieleeni välähti kapteeni Vuopolan vastaus, jonka hän lähdettäessä oli Rovaniemen rannassa antanut eräälle uteliaalle tämän tiedustellessa, tiesikö Vuopala jokaisen kiven paikan näissä yli kymmenessä koskessa, jotka matkalla oli "lävistettä-vä".
- En, mutta tiedän paljon tärkeämmän, tiedän missä ne eivät ole.

Nyt tulemme siihen, joka oikeuttaa tämän juttusen saamaan painomus-teen pyhityksen juuri tässä lehdessä. Taivalkoski oli viimeinen ''hengen-uhka", ja sen ohitettuamme kokoonnuimme laivan salonkiin, jossa Vuo-pala avasi konjakkipullon ja me joimme tämän tuikean maljan omaksi onneksemme. Sitä pulloa, selitti Vuopala, en tahtonut avata aikaisem-min. Jos olisi käynyt huonosti, olisi syytetty alkoholia.

Oikein! Mutta jos olisi käynyt huonosti, niin mitä olisi sanottu avaamatto-mista pelastusvyölaatikoista? En muista, kuka tämän sanoi, mutta sen muistan, että me kaikki häpesimme lapsellista "rohkeuttamme", joka ei sallinut muuta varokeinoa kuin "kuuman takia" riisutut päällystakit - niin- kuin vähäinen vaatetus olisi meidät pelastanut Taivalkosken ärjyistä.

Matka kuuluu jo historiaan, eikä sitä enää toisteta. Mutta jos meistä kol-mestatoista vielä joku joutuisi vastaavaan tilanteeseen, olisi varauksem-me tuohon Ihmistä alati uhkaavan ehtoon huikeasti toinen. Minä luulen, että tämä opetus oli matkan positiivisista tuloksista merkittävämpi kuin se aineellinen hyöty, jonka tuo yltiöpäiseksi leimattu teko tuotti.