O. Kene. / Finlandia no 1. 01.01.1919.

Vähän Kemistä ja Kemijokilaaksosta


Sille, joka on matkaillut pitkin Savon järvimaisemia, tai katsellut maa-ilmaa Hämeen kauniilta kunnailta, tai huhuillut Satakunnan kukkuloilla, tuntuu Pohjanlahden pohjoisrannikko yksitoikkoiselta. Limingan ja Kem-peleen aavat pajukkoniitut eivät hänen silmäänsä miellytä, niinkuin ne vapauttarakastavan liminkalaisen silmää miellyttävät, hänen, joka on tottunut siihen, että hänen ympärillään on ilmaa. Oulun pohjoispuolella jo sentään alkavat pienet mäntyharjut vaihdella kuusikkonotkojen kans-sa.


Kellon ja Haukiputaan kohdalla jo näet jäkäläkankaita ja arvelet, jos ensi kertaa matkustat, että nyt sitä pian tullaan Lappiin. Mutta kun lähesty-tään Kemiä, niin taas ovat maisemat matalia: koivikkoa ja kuusikkoa vaan kahden puolen tietä, eikä mäkeä juuri nimeksikään. Kemi on sen-tään mielestäsi näppärä kaupunki. Jos lähestyt sitä junalla etelästäpäin, niin ensimäisenä silmääsi sattuu korkea kirkko, joka näyttää seisovan aivan keskellä metsää.

Ajattelet: onpa kumma paikka! Kirkko keskellä metsää, ja komea kirkko onkin ! Mutta kun paikalle pääset, niin näet, että kyllä ”kirkko on keskellä kylää." On vain niin uutta vielä tässä pienessä kaupungissa, ettei ole oi-kein ehditty metsän ja kaupungin välillä tekemään välejä selväksi, vaan männikkö ja kuusikko pistäytyvät tuosta kohden kaupungin sisälle, ja tuosta kohden taas kaupunki metsän sisälle. Mutta ihmekös tuo !


Vanhat hallavapartaiset kemiläiset, joissa kaikissa on vähän urheilijan vikaa, - mikä kalastaa, mikä metsästää, mikä tekee kumpaakin - muis-tavat aivan hyvin, kuinka he vielä tältä samalta paikalta, missä kirkko ja osa kaupunkia nyt sijaitsee, kolmisenkymmentä vuotta sitten jäneksiä metsästelivät ! Ja vieläkin kun kaksi Kemin ukkoa tapaa toisensa kadul-la, ja muistot kääntyvät entisiin jahti-aikoihin, saattaa toinen heistä py-sähtyä johonkin kohtaan keskellä katua, ja sanoa: ”muistatkos, kuinka minä tuohonkin yhden jänes-jussin kellistin, juuri tuohon, missä nyt on tuo lyhtytolppa ?" Ja toinen tietysti muistaa, tahtoopa vielä toisen muistia verestää: ”muistatkos, kun minä sen ison jäneksen, jota sinä viidesti sivu ammuit, paukautin nurin juuri tuossa, missä nyt on sakariston nurkkaus."

Palokuntalainen Rautiaisen ruumis kannetaan Yhteiskoululta Kemin kirkon luona olevaan sankarihautaan v. 1918. Kuva: H. Kärnä. / Museovirasto.

Jos siis joskus niin onnellinen olet, että Kemiin pääset, niin älä halveksi sen pienuutta, sillä nuori on aina pieni. Ajattele vaan: kunhan tämä kas-vaa suuremmaksi, niin — . Kunhan ne puistikkojen kauniit istutukset kasvavat suuremmiksi, niin Kemi on kaunis kaupunki, eikä kemiläinen turhaan kersku: ”Kemist' olen ja kehtaan sanoa". Eihän se Kemi vielä suuremmoinen halua ollakaan eikä noudattaa suuren maailman suuria tapoja; elää vain omaa pientä elämäänsä.

Sitä osoittaa m.m. se, että kun kerran muutamat kemiläiset - lienevätkö syntyperäisiä kemiläisiä olleetkaan - nostivat valtuustossa kysymyksen, että porolla-ajaminen kaupungin kaduilla kiellettäisiin, niin ”isät", juuri ne hallavapartaiset oikeat lohi- ja jänesurheilijat sanoivat, että mitäs sitä turhia, ajakaa pojat pois vain! Se vain varokaa, ettette sarvikkaillanne Lehdon isoja ikkunoita särje! - Ja niin se asia päättyi, niin että Kemin nuorison suurinta talvihuvia on vieläkin porolla-ajaminen, minkä saat itse nähdä, jos Kemissä pistäydyt.

Ehkä kaunein paikka kaupungissa on n.s. Paviljongin mäki, joka on pieni puistikko kaupungin ja meren välillä. Se on kaunis paikka, ja tosiaankin, tulevaisuudessa lupaavat puistikot Kemille paljon kauneutta. - Samoin saaristo Kemin edustalla on houkutteleva kesämatkailijoille. ”Tornio"-laivalla viilettäessä Tornioon päin saatat silmilläsi sitä seurailla, Mutta jos oikein tahdot nauttia perä-pohjolaisesta saaristoelämästä, niin lyöttäydy jonkun kemiläisen purjeseurueeseen ja laskettele saaristoon kalamajoil-le, missä lohenpyytäjät häärivät jättiläisrysineen ja vääntelevät lohen-vonkaleita rysistään veneittensä pohjalle.

Emil Nervander, Axel Wikström, Armas Lindgren Kemin vanhassa kirkossa sen ollessa heinälatona, Suomen Muinaismuistoyhdistyksen VI taidehistoriallinen retkikunta 1896. / Museovirasto.

Hervan lohipato v. 1920. Kuva: Museovirasto.

Mutta ehkä nyt jätämme pienen Kemin kesäiseen rauhaansa ja jatkam-me matkaamme Kemin maaseurakuntaan, eli siihen aikaan vanhaan Kemiin, joka kahtapuolta Kemijokea sijaitsee. Paras lienee silloin ajaa junalla pienen matkan - m.m. yli Kemijoen kuulun sillan - Laurilan ase-malle ja lähteä jalan, polkupyörin tai rattain pitkin maantietä joen poh-joispuolista rantaa ylöspäin. Jos olet historiaan mieltynyt ja mielelläsi muinaisia muistelet, niin antaa vanha Kemin kirkonkylä, noin 2 km. Lau-rilasta ylöspäin, sinulle muistojen aiheita.

Siinä, missä uusi jykevä kirkko seisoo, on leveässä Kemijoessa kaksi saarta, joista alempi, Haminasaari, on vanha kauppapaikka, johon suu-ret laivat ennen kulkivat ja jossa Oulun porvari kohtasi Lapin turkiskaup-piaan. Tuo pieni saari oli ennen, pari kolmesataa vuotta sitten, täynnä kauppakojuja, joista Lapin mies helposti morsiamelleen kihlat löysi ja muuta pientä ja suurempaa sekä tarve- että korutavaraa kotiin vietäväk-si. Nyt ei saarella ole muita rakennuksentapaisia kuin yksinäinen heinä-lato.


Keväällä kun jäät sen törmää uurtavat, kuuluvat poikaset kokoilevan sieltä monenkokoisia ja näköisiä Ruotsin mynttejä muinaisten markki-noitten jätteinä. Enemmän huomiotasi nykyään kiinnittää kuitenkin Ke-min vanha kirkko, joka huolimatta ehkä puolen tuhannen vuoden painos-ta hartioillaan kohottaa kivimuurinsa terävän harjansa ja viirinsä taivasta kohti. (Kirkko on luultavasti rakennettu 1400 luvulla.)

Jykevänä se vielä seisoo keskellä vanhaa kirkkopuistikkoa. Ja tuossa juhannuksen aikaan, jolloin tuomet ja pihlajat sen ympärillä käyvät val-keaan kukkaan, on kuin lapset olisivat vanhan vanhuksen kukkasilla seppelöineet, ja niin vanhuuden kokemus ja vakavuus ja nuoruuden kauneus ja iloisuus sopusointuun sulaisivat.

Näkymä Kemijoelle Laurilasta joen länsipuolelta v. 1899. Kuva: Hugo Berghel. / GTK.

Topparoikka Törmän pysäkillä, 12 km Laurilasta pohjoiseen, rataosalla Laurila - Kelloselkä v. 1915. Kuva: Suomen Rautatiemuseo. / finna.fi

Jatkat matkaa jokivartta ylöspäin, ja jos tähän saakka olet muinaistutki-jana kuunnellut, mitä vanha kirkko ja vanha markkinapaikka kertoelevat, niin rupeat nyt urheilijaksi. Ajettuasi noin 6 kilom., näet keskellä jokea suuren laitoksen, jonka saat kuulla olevan n.s. Korvan lohipadon. Näitä laitoksia saat sitten tuon tuostakin nähdä pitkin Kemijokivartta kulkeissa-si. Ja jos olet siihen halukas, niin voit nähdä, kuinka tuosta Korvan pa-dosta, - suurimmasta Kemijoessa - nostetaan päivittäin 70 - 80 lohta.

Ainakin sille, joka mainittua kalaa on vain nähnyt kaupungin kauppahal-leissa paloitettuna, korkeasta hinnasta myytävänä, on tämä näky melko herkullinen. Voit itsekin saada osasi näistä Kemijoen herkuista, jos var-sinkin tuolla elokuun loppupuolella tulet johonkin Liedakkalan kylän tai Taivalkosken taloon muutamaksi päiväksi ja sovit isännän kanssa lohen uistamisesta. Niin, Taivalkoski! Tuo Kemijoen ja Perä-Pohjolan mahtavin koski ! Sinne voit päästä joko näin Kemin kirkolta maantietä, jota sinne tulee pari penikulmaa ja jolla matkalla ihailet Kemijoen kauniita, korkeita rantatörmiä, tahi ajat rautatietä myöten suoraan Taivalkosken pysäkille.


Siellä saat oikean kosken nähdä! Ei niin kovin pitkää, mutta sitä mahta-vamman. Jos tuossa kesäkuun alkupäivinä saavut koskelle jonain ilta-myöhäisenä, niin tapaat miestä ja naista, poikaa ja tyttöä sataisen jou-kon kosken korkealla törmällä. Tukkilautta toisensa jälkeen viilettä alas putouksia, ja hiljaisessa, kuulaassa Pohjolan kesäyössä kuuluu vain kosken kohina ja aika ajoin reipas hurraahuuto tervehdyksenä uudelle alas laskevalle lautalle.

Väsymättä sitä näytelmää katselee, väsymättä katselevat paikkakunta-laisetkin yökaudet läpeensä näinä vuorokausina, jolloin lauttausaika on. On jotain suuremmoista ja juhlallista siinä kesäöisessä Taivalkosken lautanlaskussa. Hiljaa liukuu suuri lautta suvannolla, mutta sitten sen vauhti kiihtyy kiihtymistään, ja jo alkaa sitä virta niellä. Näyttää kuin se syöksyisi suoraa keskellä koskea olevalle kalliolle. On vain pari kolme syltä sen ja kallion väliä.

Mutta juuri silloin se kääntyy ja sukeltaa kuohuun, niin ettei hetkeksi näy muuta kuin vesisuihku ja jotain epämääräisiä esineitä sieltä seasta. Mut-ta taas se on näkyvissä, yhtä varmana kuin ennen seisoo laskumies etu-päässä, yhtä varmoina soutajat airoissa taas - vaikka kuohussa saattoi-vat aallon iskusta saada kuperkeikankin - ja taas painutaan kuohuun ja lopuksi onnellisesti rauhalliselle suvannolle.

Panoraama Kemistä: Taivalkosken niska v. 1930. Kuva: Mikkola, Erkki. / Museovirasto.

Taivalkosken koski, kirkko ja vanhan sahan sillalta kuvattuna v. 1906. Kuva: Hugo Berghell. / GTK.

Enpä tiedä mitään niin hauskaa kesäkuista urheilua kuin laskea lautalla Taivalkoskea. Tosin siinä saappaat kastuvat ja kasvoille asti kuohu räis-kyy, mutta välipä sillä! On vain kuin jonkun suuren urotyön olisi tehnyt, ja onpa saanut tehdä kosken kanssa lähempää tuttavuutta ja sen voimaa ja mahtavuutta oikein ruumiissaan tuntea. En koskaan kadu Taivalkos-ken-laskujani. Jos sattuisi, että matkasi joskus Kemin Taivalkoskelle osuisi kesäkuisena tukinlaskuyönä, niin älä lähde sieltä ennenkuin itse olet kosken laskenut. Kyllä kelpo lauttamiehet ottavat mielellään mu-kaansa. Mutta jos et uskalla sitä tehdä, niin olet kehnompi Kemin neito-sia, joitten huvittavin kesäurheilu on saapasjalassa Taivalkoskea laskea.

Mutta kun sen kosken olet laskenut, niin jo verevämpänä ja reippaampa-na jatkat matkaasi Tervolaan päin ihaillaksesi yhä tuon valtavan joen ylväitä rantoja ja kuohuvia koskia, tai etsiäksesi syksyä varten valmiiksi hyviä suvantoja lohien ja taimenten uistamista varten. Yhä jylhemmäksi käy luonto, mitä ylemmäs jokivartta samoat. Vaara vaaran perästä ko-hoaa näköpiiriin. Kivalot jäävät jo taakse; tuolla nostaa Pisavaara pään-sä, ja Rovaniemen puolelle päästessäsi saat pian silmiisi Ounasvaaran, jonne sinäkin kulkusi suuntaat yhtyäksesi Pohjolan nuorison kanssa juhlimaan keskiyön kuningasta, Lapin laskematonta aurinkoa.