Orvo Öhman.


Vähän kovanlainen kosto.

Kouluaikanani oli Hetassa paljon oppilaita koulussa eri luokilla. Paikal-listen lisäksi oli myös asuntola kauempana asuvien lapsille. Lisäksihän lähes jokaisessa kylässä, jotka olivat maantien varrella, oli oma koulu.

Meidän koulussa oli yksi miesopettaja, sellainen vähän romuluisen oloi-nen ja meidän mielestä aika vapaat opettajaoikeudet omaava opetta-ja,joka jäi varmaankin moinelle mieleen. Hän oli keksinyt mm oman ka-malan rankaisukeinon, ilmeisesti pelastuakseen jälki-istunnon pitämisiltä - nimittäin ihan KAAMEAN LUUNAPIN.

No kai joskus tuli -etupäässä meillä pojilla- tehtyä jotain pikku rikettä, lintsaamista tai muuta vastaavaa. En muista mistä tempauksesta meitä poikia kerran taasen täytyi rankasta. Mutta meitä oli kuitenkin useampia tuomiolla luokan edessä. Tällä opettajalla oli reippaan kokoiset nyrkit ja jumalattoman kova luunappi. Otsaan tuli aina kamala kuhmu. kun hän napin jysäyttii. Itse hän sanoi sen seurausta sarveksi. Ja kyllä se enem-män sitä, kuin kuhmua muistutti.

No tällä kertaa hän sanoi, että saatte valita otattatteko sarven otsaan, vai jäättäkö tunniksi istumaan. Tuumailujen jälkeen muut pojat päättivät ottaa sen kamalan pommiin. Opettaja pani harthaasti kaksi luusormeaan otsaa vasten, se keskimmäinen sormi oli peukalon varassa valmiina vi-ritettynä mosahtamhaan kuin moukari ,kun peukalo sen vapauttaa. Ja hän ihan tahallaan, odotti,että saaja varmasti lopulta tärisi ja miettii, mitä taasen tuli tehtyä.

No kun muut oli käsitelty, hän esitti lopuksi minullekin, että ottaisin sen sarven. Sanoin että en ota,vaan istun sen tunnin. (olin niitä nimitäin jo muutaman aikaisemmin kokenut) Aikansa hän maanitteli ja maanitteli. Olisi joutunut yhden hullun kakaran takia kuulemma itsekin tunniksi val-vomaan.

Seisoin sisukaasti hänen vieressä ja sanoin, että en taatusti ota sarvea, minä istun sen tunnin. Mutta sitten aivan yllättäen hän otti ja losautti sen kamalan pommin keskelle ottaani. Hän huokasi ja sanoi, että nyt et tar-vitse sinunkaan ressukan yksin istua. Silloin toivoin, että kasvaisinpa äkkiä isommaksi. . . .

En ollut koulun ilkeimpiä, mutta kooltani pienimpiä luokassamme ja jos-tain syystä jouduin erikoisen usein tuon luunuijan uhriksi. Välillä tuntui, että ihan keksitylläkin syillä. No eihän siinä keritty hirveästi kasvaa. Ja senverran jävät rangaistukset minua korpeamaan, että päätin jollakin tavalla ne kostaa.

Hetan kansakoululaisia 1950-luvun alussa: Takarivi vas. Pentti Stoor, Erkki Vuontisjärvi, Timo Jolanki, Ole Öhman, Toivo Ylitalo, Jussi Keinovaara, Pirkko Riekkinen, Aarno Vuontisjärvi, Asta Riekkinen, Anneli Vuontisjärvi, Inga Niemelä. Keskiri vas. Eevi Muotkajärvi, Suoma Salmela, Mailis Kuru, Varpu Kumpulainen, Airi Kuru, ?, Sirkka Sorjonen, Anna-Liisa Isolahti, Orvokki Rova, Veera Kumpulainen, Vuokko Rova, Rauha Leppäjärvi os. Vieltojärvi, Sirkka Syväjärvi. Edessä vas. Einari Kultima, Orvo Öhman, Reino Sonkamuotka, Oiva Muotkajärvi.

Erään läheisen tutun kaverini kanssa keskustelimme noista vääristä rangaistuksista pitkään ja päädyimme siihen, että ne kostetaan. Pää-timme lopulta tehdä sellaisen tempun, että kun hän iltapimeällä tullee Kurunpäästä perinteiseltä maidonhaulta, sillon me iskemme.

Sihen aikaan haethiin jostakin lehmätalosta tinkimaitoa sellaisella pelti-sellä henttarilla. Ja me tiesimme tarkkaan. mistä portista hän iltapimeällä tapaa kulkea. Ja kun hän eräänä pimeänä syysiltana maitohenttari kä-dessään vauhdikaasti lontsi tulemaan portista pihalle, kiristyi polun yli portinpylvään ympäsi kierretty naru suurehkon kiven takaa kiskaistuna tiukalle.

Ensin lensi maitohenttari korkealle ilmhaan ja sen jälkeen rojahti opet-taja nurin. Pikaisesti toinen päästi sovitusti toisen pään narusta irti ja toi-nen veti sen mukaan kaameaa vauhtia paetessamme. Ja kaiken varalta hämäyksenä suoraan tien yli.

Kenellekään emme sanallakaan koskaan vihjanneet tuosta teosta. Siinä kyllä jututettiin opettajien toimesta muutamia, ja muistaakseni kaikki "sarven" saaneet pojat. No eiväthän muut tienneet mitään koko tapauk-sesta. Ja me olimme vannoneet, että vaikka nenä irti väännettäsiin, niin ikinä ei varmasti tapausta tunnusteta. Ja se piti.

Säälitti vain, kun opettajan iso lapsiperhe jäi sinä iltana ilman maitoa. Ja onni, ettei opettajalta luita katkennut. Mutta siihen vain kummallisesti loppuivät sitten ne kamalat sarvejakotuomiotkin ja turvalliset jälki-istun-not otettiin käytöön.

Mutta taisi se opettaja jotakin aavistella kun minulle ja muutamille muil-lekkin tuli todistukseen yllättäen ehot. Ja minulle ja veljelleni ehdot tuli-vat sellaisesta aineesta kun KAUNOKIRJOTUS. Ja kun me sittemmin kysyimme, että kuinka ja koska tällaiset ehdot suoritethaan ,hän sanoi että ei niitä tarvitse suorittaa, ja että tämä on vain enempi niinkuin eräänlainen varoitus kaiken varalta… Ikinä tuo juttu ei selvinnyt, ei edes
kotikuulusteluissa.

Lopuksi täytyy kertoa, että useita vuosia myöhemmin, kun olin jo muut-tanut pois Hetasta ja tuo opettajakin oli jo eläkkeellä päätin ottaa häneen yh-teyttä. Olimme parin illan soittokeikalla Peurakuopalla, niin päätin käydä tervehtimässä häntä. Ihailin tavattomasti mm. hänen tekemäänsä, omintakeista upeaa taidetta. Sen lisäksi, että hän oli mahtava piirtäjä, hän oli myös erinomainen puunveiston taitaja ja varsinkin juttujen ker-toja.

Erikoisesti ihastuin etenkin hänen vestämiinsä lintuihin. Useita tunteja vietin hänen luonaan, kuuntelin persoonallista kerrontaa ja käynnistä jäi meille kummallekin lämmin hyvä mieli. No kouluajoista emme keskus-telleet. Tuskin meistä kumpikaan tuona iltana edes muisti tapausta.

En kerro kuka oli tuo toinen vaikenija, näin olimme silloin sopineet. Ja nyt kun tuo ystäväni on jo poistunut täältä kavereiden joukosta, jatkan yksin vaikenemista