Maaherra Ragnar Lassinantti, Ruotsi. / Torniolaakson vuosikirja 1969.

Välähdyksiä evakuoimisajoilta.



Varsinaisena evakuoimisaikana olin juuri muutaman kuukauden kursseil-la Tukholmassa enkä siis henkilökohtaisesti joutunut kokemaan Tornion-laakson tapahtumia. Lehdistön ja radion välityksellä kykenin kuitenkin seuramaan kehitystä melko tarkasti. Eräänä iltapäivänä näin suurin kir-jaimin painetun otsikon "Pello palaa!"

Tämä teki minuun hyvin syvän vaikutuksen ja minut valtasi samanlainen tunne kuin Pajalan pommituksessa helmikuussa 1940, jolloin aivan sat-tumalta jouduin pommisateen keskelle. Perheeni asui silloin Ruotsin Yli-torniolla ja soitin usein vaimolleni. Eräänä päivänä hän kertoi päättä-neensä evakuoida molemmat tyttäremme sukulaisten luo Korpilompo-loon.

Itse hän jäisi kotiin jatkamaan opetustyötään. Hänen arvelujensa mu-kaan oli Tengeliöjoen silta räjäytetty ja Aavasaksan saha poltettu edelli-senä yönä ja siksi hän ei halunnut lasten jäävän rajan läheisyyteen. Yli-tornion koulujen evakuoimissuunnitelmat olivat myös valmiit ja voitaisiin siis tarpeen vaatiessa panna käyntiin millä hetkellä hyvänsä.

Lehdistä sain lukea Ruotsin hallituksen pitävän tilannetta niin kriittisenä, että se sijoitti erityisen yhdysmiehen Haaparannalle. Siksi valittiin hovi-oikeuden asessori Eije Mossberg, joka sen jälkeen on toiminut sekä si-säministerinä että maaherrana ja on nykyään Svenska Cellulosa AB:n toimitusjohtaja.

Suomi järjesti Haaparannalle jonkinlaisen pienoislähetystön nimittämällä oikean ammattidiplomaatin lähetystöneuvos Vartiovaaran rajakaupungin konsulaatin johtajaksi. Tukholmassa tarkkailtiin tilannetta Tornionlaak-sossa erittäin jännittyneesti evakuoinnin alkaessa. Moskovan aselepo-neuvottelujen alettua tarkkailua yhä terästettiin.

Heti neuvottelujen alussa sattunut Antti Hackzellin halvaustapaus enteili monen mielestä pahaa neuvottelujen tuloksista sekä Suomelle että sa-malla myös Ruotsille ja koko Pohjolalle.

Koko Ruotsin kansa oli syvästi järkytetty Lapin ja Tornionlaakson tapah-tumista. Itse olin jo saanut jonkinlaisen aavistuksen tulevaisuudesta toi-miessani kesällä 1944 syyskuun ensimmäiseen päivään saakka poliisi-na Ylitorniolla.

Suomesta saapuneiden pakolaisten lukumäärä kasvoi jatkuvasti, ja siviili asukkaat suomen puoleisessa Tornionlaaksossa tunsivat suurta epävar-muutta tulevaisuudesta. Kansallinen yhtenäisyydentunne oli kuitenkin yleensä erittäin ihailtava. Oli hyvin vaikuttavaa kuulla tavallisten yksin-kertaisten ihmisten vakuuttavan, että isänimaata ei petetä vaaran hetkel-lä.

Kun radiosta elokuun alussa 1944 saatiin kuulla, että presidentti Ryti oli päättänyt erota ja että marsalkka Mannerheimistä tulisi tasavallan uusi presidentti, oivallettiin tämän olevan todisteena Suomen pyrkimyksistä rauhaan suuren itäisen naapurinsa kanssa.

Eräs Ylitorniolla tarkastusmatkalla oleva korkea sosiaaliviranomainen hämmästyi kovin, kun sanoin marsalkka Mannerheimin varmaankin ole-van sopivimman miehen estämään kaaoksen ja anarkian puhkeamista maassa ja säilyttämään kansainvälisen arvonannon Suomea kohtaan. Kuulijallani oli sellainen käsitys, että Mannerheim oli saksalaismielinen. Hän tunsi ilmeistä helpotusta kerrottuani tämän olevan väärän käsityk-sen.

Eräs erityisesti mieleeni jäänyt pakolainen on rovasti Lauri Lanjala Kemi-järveltä. Hän oli aikaisemmin Laitinen-nimisenä toiminut pappina Tor-nionlaakson Turtolassa. Rovastilla oli mukanaan yhtä paljon arkkuja kuin amerikan miljonäärillä, mutta poliittisesti hän oli tunnettu hyvin radikaa-liseksi.

Sen tähden olikin melko hämmästyttävää nähdä, millä huolella hän hoiti pakkauksissaan olevia ehtoollisastioita. Koska rovasti Lanjala kärsi sy-västä masennustilasta, yritimme vaimoni kanssa piristää häntä seurus-telemalla hänen kanssaan mahdollisimman paljon.

Näin hän saisi tilaisuuden purkaa sydäntään jollekin kanssaihmiselleen. Hän oli leskimies, ja eräs hänen tyttäristään oli solminut suhteen saksa-laisen kanssa. Ei kai hän siitä juuri iloinnutkaan, mutta ei hän sitä tuo-minnutkaan. Tämä jälkimmäinen suhtautumistapa näytti johtuvan hänen pitkällisestä kokemuksestaan ihmisluonnon heikkoudesta tällä maan ka-maralla.

Hän kertoi että Kemijärven pastoraatti oli ainoa pastoraatti Suomessa, missä kymmenysjärjestelmä vielä oli voimassa. Hänen ajatuksensa as-kartelivatkin usein ongelmassa, kuinka hän voisi organisoida kymme-nyksien perimisen pastoraatissaan pakolaisaikanaan Ruotsissa.

Minusta hän vaikutti silloin hyvin epäkäytännölliseltä mieheltä, joka ei vielä tajunnut ottamansa askeleen täyttä merkitystä. Kun sitten muuta-mia vuosia myöhemmin luin lehdistä hänen väittäneen Jeesuksen olleen ensimmäisen metsäkaartilaisen ymmärsin, ettei hänen sanontansa joh-tunut mistään poliittisesta laskelmoinnista vaan että hän todella tarkoitti sitä.

Sain siis hyvin sympaattisen käsityksen Lanjalasta ja säälin häntä kuten niin usein muitakin pakolaisia kysymättä kummallako puolella rintamaa he olivat taistelleet. Onhan yksityinen pakolainen aina kuin kaarnavene myrskyävälIä merellä. Olin draaman katselija, mutta ystäväni Suomesta olivat sen näyttelijöitä.

Tämä ilmeni selvästi, kun kerroin tulliviskaali K. W. PlantingilIe rovasti Lanjalankin tulleen tänne pakolaisena ja sanoin sääliväni häntä. Vanha arvostettu ystäväni, joka tavallisesti hyvin herkästi näki lähimmäistensä hyvät puolet, oli kuitenkin kriitillinen ja arveli muistavansa, että kirkkoher-ra Laitinen Turtola-aikoinaan oli salakuljettanut nuuskaa Svansteinistä ja myynyt tätä sitten järvikylien kinkeriväelle.

Henkilökohtaisesti jouduin kosketuksiin Tornionlaakson hävityksen ja evakuoitujen ongelmien kanssa viettäessäni samana vuonna joululomaa Tornionlaaksossa. Ajaessani toisena joulupäivänä linja-autolla Ylitorniol-ta Pelloon näin väylän toisella rannalla Turtolan ja Pellon kylien paikalla vain aukeita lumikenttiä, josta ainoastaan yksinäiset savupiiput kohosi-vat sodanjumalan muistomerkkeinä.

Vanhempieni kodissa asui 18 Suomen Pellon evakkoa. Kaikki olivat kuin yhtä suurta perhettä, ja evakkotalven jälkeen Välimaan perhe ja van-hempani katsoivatkin olevansa kuin sukulaisia. Äitini ja emäntä Ida Vä-limaa hoitivat yhdessä lehmät, ja heillä tuntui olevan navetassa hyvin rattoisaa.

Vanha rouva Välimaa, joka silloin oli luullakseni 75 vuotta, oli paikka-kunnalla käymässä. Hän kertoi vilkkaasti kokemuksistaan evakkojen oloista Etelä-Ruotsissa. Tiedusteltuani häneltä kuinka etelässä hän oli ollut, hän vastasi olleensa aina Långnäsissä asti - 20 km Nederluleån Gammelstadista etelään.

Mikäli oikein muistan, hoiti myös Pellon kunnanhallituksen puheenjohta-ja J. E. Niku kuntansa asioita Ruotsin Pellosta. Minua ihmetytti kovin, et-tä niin paljon pakolaisia oli sijoitettu Tornionlaaksoon. Vasta viisitoista vuotta myöhemmin sain tähän selityksen. Tilallinen Elof Simu kertoi muutamien käytännöllisten miesten estäneen tarpeettomat kuljetukset etäämmälle Ruotsiin.

Yllättävintä ehkä oli suomalaisten rauhallisuus ja tasaisuus sekä luja päätös siitä, että he vielä kerran rakentaisivat sodan hävittämät alueet. Kuinka tämä tehtäisiin, siitä ei vielä ollut tietoa. Mutta he olivat aivan var-moja, että hetken tullen kyllä keinotkin keksittäisiin. Jotkut pellolaiset oli-vat jo alkaneet ajaa tukkeja entisille asuinsijoilleen.

Seuraavan kerran palasin Tornionlaaksoon huhtikuussa 1945. Aurinko heloitti jo lämpimästi ja evakkojen kaipuu Suomeen oli voimakas ja in-tensiivinen. Pellon koulupihalla tapasin ryhmän evakkoleiriltä etelästä palanneita ihmisiä.

Hankikantoa hyväkseen käyttäen he palasivat kotimaahan vetäen tava-roitaan kelkassa. Kotien uudelleen rakentaminen alkaisi. Heillä oli tuskin vasaraa tai sahaa nauloista puhumattakaan. Mutta heillä oli jotain arvok-kaampaa: Luja luottamus tulevaisuuteen ja usko omiin kykyihinsä.

Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina kävin Muonion kirkonkylässä. Ko-ko Alamuonion kylä oli poltettu kirkkoa ja joitakin harvoja rakennuksia lu-kuunottamatta. Lennätinlaitoksen kuorma-auto oli juuri kuljettamassa paikalle puhelinpylväitä. Kenttäpuhelimen tilalle, jonka toiminta paikoi-tellen oli vain yksinäisen langan varassa, rakennettaisiin oikea linja.

Näkymä Muonion kirkontornista v. 1944. SA-kuvat.

Yöllä istuimme virkaveljeni nykyisen komissario Stefan Mattilan kanssa ajuri Paavo Pietikäisen ja kauppias Hjalmar Ollin seurassa Pietikäisen tilapäisasunnossa lohta syömässä. Suomalaiset ystävämme eivät suin-kaan olleet allapäin, vaikka olivatkin menettäneet niin paljon.

Saman vuoden elo- ja syyskuussa oleskelin lähes kuukauden Palojoen-suun ja Enontekiön seuduilla. Ruotsin siviilipuolustushallinnon toimesta kuljetettiin Muonion ja Enontekiön pitäjiin suuri määrä parakkeja. Näiden seutujen sanottiin nyt joutuneen kolmannen kerran miehitetyiksi yhden vuoden kuluessa.

Sota-aikainen kuva tietyömaasta Palojoesta Kilpisjärvelle Vikkurin kohalta.

Ensin siellä olivat olleet vallassa saksalaiset, sitten Suomen armeija ja nyt oli kuningas alkoholin vuoro. Tällaisissa oloissa hävisi eräs ruotsa-lainen kuorma-auton kuljettaja kerrassaan jäljettömiin. Hänen autonsa löydettiin muutamia kilometrejä Palojoen suusta etelään pahoin pala-neena.

Toiset autonkuljettajat olettivat luulajalaisen toverinsa joutuneen ryöstö-murhan uhriksi ja uhkasivat lakolla, jollei rikollisia nopeasti passitettaisi telkien taakse. Lapin läänin rikospoliisi valitsi kokeneen etsivän ylikons-taapeli Vilho Tarvaisen selvittämään katoamistapausta.

Hyvänä psykologina hän ymmärsi, että jos tapaus jäisi selvittämättä, voisivat ruotsalaiset kuljettajat väittää Suomen poliisin tahallisesti pimit-täneen koko jutun. Sen tähden hän halusikin, että myös Ruotsista tulisi mukaan suomea puhuva poliisi jo heti jutun alkuvaiheessa. Eräänä sun-nuntaiaamuna kello 11 soitettiinkin asuntooni määräys, jonka mukaan minun piti olla 15 minuutin kuluttua valmis lähtemään Palojoensuuhun.

Saavuin sinne illalla, ja ensimmäisen yöni nukuin torexlevyllä ohut pop-liinitakki peittonani. Mutta vielä huonompi oli ruokapuoli. Nuorena ja ko-kemattomana en ollut älynnyt ottaa evästä mukaani Ruotsista. Satakun-ta rakennustyöläistä oli kuitenkin parhaillaan pystyttämässä parakkileiriä Palojoensuuhun, ja he sallivat hyväntahtoisesti minun syödä heidän kenttäkeittiössään.

Ensimmäinen lounas oli samassa kattilassa keitettyäsuolasilliä ja peru-naa. Ainekset tosin olivat hyvin vanhaa mutta ei silti erikoisen hienoa vuosikertaa. Keitoksen jatkoksi sain palan leipää. Mitä jauhoja sen lei-pomiseen oli käytetty, jäi minulta selvittämättä.

Seuraavana päivänä kokeilin kenttäpuhelinta ja yllätyksekseni sainkin vastauksen Muoniosta. Tilasin puhelun kotiini Ylitorniolle. Tosin en kos-kaan uskonut pääseväni yhteyteen Ylitornion kanssa, mutta kun puhelu kuitenkin sitten tuli, pidimme kaikki sitä jonkinlaisena teknisenä ihmee-nä. Kuultuani vaimoni äänen kiirehdin tilaamaan ruokaa Palojoensuu-hun. Parin päivän kuluttua suuri ja ihana ruokapaketti saapuikin. Silloin alkoivat juhlat Kapernaumissa.

Tarvainen halusi meidän pelaavan korttia seuraavana yönä parakkeja pystyttämässä olevien etelän jätkien kanssa saadaksemme selville, oli-vatko nämä syyllisiä ruotsalaisen kuljettajan murhaan. Niin sitten teim-mekin, ja aamulla Tarvainen saattoi päätellä miesten olevan syyttömiä.

Olimme yöllä panneet merkille, että parakissa käyteltiin runsaasti viinaa. Aamulla syntyikin kahden yhteisen pullon ostaneen miehen välillä eri-mielisyyttä. Toinen miehistä oli maksanut pullon hinnasta 2/3 ja toinen 1/3. Mutta koska viimeksimainittu halusi silti ottaa yhtä pitkiä ryyppyjä kuin kaksi kertaa enemmän maksanut toverinsakin oli riita valmis.

Pullon pääasiallinen omistaja kätki sen tyynynsä alle ja lähti sitten ulos. Ikkunasta hän kuitenkin näki toverin juovan pullosta. Hän palasi takaisin sisälle ja antoi miestä korville. Sen jälkeen hän kääntyi aikoen mennä ulos, mutta sai samalla iskun jostain pienemmästä aseesta.

Kimpaantuneena hän vetäisi esille puukkonsa ja iski sillä riitakumppa-niaan vatsaan. Mies jäi henkiin, mutta selvää oli, että pitkään hän ei eläisi. Upseeriparakissa tuumittiin lentokoneen tilaamista Rovaniemeltä Ounasjärvelle, mutta ennen kuin mihinkään ehdittiin ryhtyä, tuli tieto miehen kuolemasta.

Tarvaisen mielestä ei tapon selvittäminen kuulunut meidän tehtäviimme ja hän ehdottikin, että jatkaisimme matkaamme pohjoiseen. Kaaresu-vannossa tapasimme nimismies Öhmannin, joka majaili eversti Oinosen entisessä komentoparakissa. Selostettuamme hänelle tehtäväämme kerroin myös samana aamuna Palojoensuussa sattuneesta taposta.

En luullut hänen vielä tietävän siitä mitään, mutta hän oli jo ilmeisesti kuullut asiasta. Hän totesi vain lakoonisesti tapauksen olevan niin sel-vän, että poliisi Baas saattaisi selvittääseen ilman apuakin. Tämän ly-hyen välihyppäyksen jälkeen jatkoimme alkuperäistä keskusteluamme.

Päätimme jatkaa tutkimuksiamme Norjan rajalla, jonne ajoimme suurella kuorma-autolla. Sen kuljettajana oli Haaparannan tienoilta kotoisin oleva Leppäniemi. Kaikki sillat oli räjäytetty, ja erikoisesti muistan Lätäsenon tilapäisen sillan vaikuttaneen peloittavan heikolta raskaalle ajoneuvol-lemme.

Selvisimme siitä kuitenkin onnellisesti ja syksyisen koleassa sateessa saavuimme illalla Naimakkaan. Siellä oli useita muitakin majoitettavia, ja rouva Siikavuopion kiihkeistä vastalauseista huolimatta nukuimme Tar-vaisen kanssa sen yön saunassa. Rouva olisi halunnut sijata meille vuo-teet asuinpuolelle.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme Kilpisjärvelle ja Siilastuval-Ie, jonka suomalaiset sotilaat olivat pystyttäneet ja luovuttaneet sitten Wiikin perheen käyttöön. Se oli pieni lautarakennus. Valde Wiik kertoi lentokoneen noutaneen Siilastuvan asukkaat syksyllä 1944 Kumma-vuopioon, Ruotsin pohjoisimpaan taloon, jota Olga ja Matti Raattamaa asuivat.

Uuden Siilastuvan luovutustilaisuus v. 1945. Kuva: Orvo Öhmanin albumista.

Wiik itse kertoi syntyneensä kaukana Etelä-Suomessa, Runebergin ru-noudesta tunnetussa Karstulassa. Siilastuvan seinällä oli lasikehyksissä marsalkka Mannerheimin allekirjoittama dokumentti, missä perheen so-dassa kaatuneen pojan ansiomitali luovutettiin Walde Wiikille.

Wiik ja hänen ystävällinen vaimonsa kertoivat mm. jo ensimmäisen maa-ilmansodan aikuisista, vuonna 1917 Siilastuvan läheisyydessä sijain-neista englantilaisten varastojen valtavista räjäytyksistä.(* Oivalsin sil-loin, ettei edes erämaa enää kykene suojaamaan sen yksinäisyyteen vetäytynyttä ihmistä.

Kilpisjärven matkalla saimme melkoisella varmuudella selville, ettei ole-tettu ryöstömurhaaja ollut paennut Siilastuvan kautta Norjaan. Paluu-matkalla totesimme konstaapeli Juho Baasin saaneen valmiiksi tappo-jutun selvityspaperit. Eräälle sivulle hän oli lyijykynällä kirjoittanut - niin kuin hän itse sanoi - kaikki raskauttavat asianhaarat.

Lieventävät asianhaarat saisi surmatyöntekijä entisenä rikollisena itse esittää oikeudelle. Mies kertoi jo aikaisemmin istuneensa murhasta tuo-mittuna 10 vuotta kuritushuoneessa "Kakolassa" Turussa. Hän oli juo-vuspäissään riitaantunut naisista. Kakolassa oli ollut helppo järjestää hieman ajanvietettä. Alkoholiakin voitiin hankkia, vaikka maassa vallitsi silloin kieltolaki. Kuudetta käskyä rikottiin myös hänen kertomansa mu-kaan varsin usein.

Hänen ainoana mielenkiintonaan olikin nyt tulla tuomituksi taposta pääs-täkseen aloittamaan rangaistuksen kärsimisen mahdollisimman pian. Hän kaipasi kovasti tupakkaa ja tarjottuani hänelle ruotsalaista piipputu-pakkaa hän veteli henkosia hyvin himokkaasti. Konstaapeli Baas ja pi-dätetty seurasivat kuorma-autossamme Palojoensuusta Tornioon.

Ruotsalaisen kuljettajan kohtalo oli jatkuvasti hämärän peitossa. Hänen työtoveriensa lupaamasta 400 kruunun suuruisesta palkkiostakaan ei ollut minkäänlaista apua. Asioiden tässä vaiheessa saapui Tornion polii-siasemalta tieto, että eräs siellä pidätetty mies oli sanonut tietävänsä, keitä kuljettajan murhanneet miehet olivat.

Hän ei kuitenkaan suostunut paljastamaan tietojaan suomalaiselle polii-sille. Mutta jos hänet vietäisiin Ruotsiin, selvittäisi hän tapauksen mielel-lään. Mies siirrettiinkin Haaparannan poliisiasemalle. Hän kertoi elokuun alkupäivinä vuonna 1944 kuulleensa kahden suomalaisen ammattirikol-lisen suunnittelevan ruotsalaisen autonkuljettajan ryöstöä. Hän jopa il-moiti miesten nimetkin ja kertoi tuntevansa heidät hyvin ulkonäöltä.

Helsingin rikostutkimuskeskuksen kanssa alkoi nyt vilkas kirjeenvaihto. Valokuva toisensa jälkeen hankittiin, mutta niitä oikeita ei vain löytynyt. Suomalainen "murhanselvitysekspertti" oli tutkimuksen kestäessä Haa-parannan poliisilaitoksen kunnioitettuna vieraana, josta huolehdittiin mitä parhaiten.

Ilmeistä oli, että miehen toiveet asian pikaisesta ratkeamisesta olivat ai-van päinvastaiset kuin poliisin. Tiesihän hän tarpeettomaksi tultuaan jou-tuvansa palaamaan Tornioon vastaamaan lukuisista petoksistaan.

Komissaario A. W. Olofsonin kanssa käytimme miestä Muoniossa ja Pa-lojoensuussa. Mies selvitti yksityiskohtaisesti, missä baari oli ja missä ryöstömurhan suunnittelijat olivat istuneet. Ylietsivä Tarvainen katseli miestä koko ajan syvästi halveksuen, mutta ei tahtonut ryhtyä mihinkään sellaiseen, mitä me ruotsalaiset olisimme saattaneet pitää selvityksen estämisyrityksenä.

Yrittäessäni sitten eräänä yönä Ruotsin Pellossa sovitella palapelin osa-sia oikeille paikoilleen minulle selvisi, että miehen täytyi olla suuri huijari. Kello kolmelta yöllä soitinkin poliisimestari Franzenille Haaparannalle ja kerroin hänelle käsitykseni "asiantuntijastamme". Pyysin samalla, että miehen etuoikeudet lopetettaisiin ja hänet lähetettäisiin takaisin Tornion poliisilaitokselle.

"Murhat yön selvittäjämme" oli nimeltään Axel Lillträsk. Hän oli kotoisin Vaasasta. Hän paljastui sittemmin oikeaksi suurhuijariksi, jota en kau-emmin halua muistella. En kuitenkaan voi olla vielä kertomatta, että mies vuoden 1944 elokuussa oli elänyt komeasti hotelli Matarengissä Ylitorniolla.

Kun hän hotelliin saavuttuaan ja huoneen saatuaan epäili, että maksu perittäisiin etukäteen, kiirehti hän tilaaman kaksi puhelua: toisen presi-dentti Mannerheimille ja toisen kreivi Folke BernadottelIe. Viidessä mi-nuutissa tiedettiin koko hotellissa, kuinka hieno vieras sinne oli majoit-tunut.

Tilauksen tehtyään mies meni ulos ja viivytteli siellä siksi kunnes puhelut olisivat melkoisella varmuudella tulleet. Kun hotellin omistaja rouva Hed-lund pahoitellen kertoi puhelujen tulleen miehen ulkona ollessa, lupasi hän soittaa kyseisille herroille uudelleen toisena päivänä.

Mutta tämä riittikin jo hankkimaan Lillträskille ilmaisen asunnon ja ruoan viikon päiviksi. Ja häipyessään sitten eräänä päivänä hiljaisesti jäljettö-miin onnistui hän myös samalla hankkimaan itselleen uuden päällysta-kin.

"Murha-arvoituskin" ratkesi sitten myöhemmin. Entinen viipurilainen, Suomen painimaajoukkueen edustaja konstaapeli Ville Kokko oli saanut tilapäisen komennuksen silloisesta kotikaupungistaan Kotkasta Ylimuo-niolIe.

Palojoensuulla Kokko saavutti hyvin suurta arvonantoa käännyttäessään erään humalaisen räyhääjän oikealle tielle. Tarjoili­jattaret eivät olleet las-keneet miestä ruokailuparakkiin ja kostaakseen tämän luulotellun. vää-ryyden mies yritti tunkeutua sinne väkisin puukko kourassa.

Kokko otti miehestä tukevan otteen ja asetti hänet poikittain polvilleen. Laskettuaan hänen housunsa nilkkoihin Kokko piiskasi hänet pienellä piikkisellä männynlatvuksella. Tulos oli sama kuin raamatun tuhlaajapo-jan tapauksessa. Mies tuli järkiinsä. Itkien hän selitti, että. sellainen kä-sittely hänelle olisi pitänyt antaa jo lapsuudenkodissa.

Minuun tämä vaikutti hiukan hämäännyttävästi. Käsiteltiinhän Ruotsin koulupiireissä juuri siihen aikaan kysymystä, onko ruumiillinen kuritus oikeutettua kasvatuksessa. Mutta huolimatta kyseisessä tapauksessa saavutetusta nopeasta tuloksesta pysyin kuitenkin entisessä käsitykses-säni, että tätä parannuskeinoa on käytettävä erittäin harkiten.

Eräänä päivänä saimme tiedon, että Ville Kokko oli löytänyt ruotsalaisen kuljettajan ruumiin muutaman kilometrin päästä palaneesta autosta. Ta-paus oli aivan selvä. Kuljettaja oli ilmeisesti väsyneenä paneutunut nuk-kumaan auton etuistuimelle täytettyään ensin häkäkaasupöntön puilla.

Hän oli ilmeisesti tätä tehdessään ollut varomaton. Tyhjä säkki oli sytty-nyt palamaan ja tuli levisi autoon. Kuljettaja oli saanut vaikeita palohaa-voja. Pökerryksissään hän harhaili sitten metsässä kunnes menehtyi vä-symyksestä. Hänen kellonsa, rahansa ja säännöstelykorttinsa olivat tal-lella. Ryöstömurhan selvittäjä, Ville Kokko sai palkkioksi luvatut 400 kruunua.

Joutuessamme nyt vielä kerran käymään Palojoensuussa seurasi lem-peä kunnanlääkäri Rantanen Kihlangista meitä tutkiakseen kuljettajan maalliset jäännökset löytöpaikalla. Itse otin useita valokuvia, jotka sitten vähitellen saivat myös vainajan äidin uskomaan, että kyseessä oli hänen poikansa. Ensin hän oli taipuvainen väittämään, että poliisi oli vain esit-tänyt sopivan ruumiin päästäkseen koko jutusta.

Kotimatkalla yövyimme Kihlangin sairasmajalla. Emännöitsijä Rautio oli järjestänyt meille maukkaan päivällisen. Vähän ennen Kihlankiin saapu-mista olin nähnyt Tarvaisen nousevan bussista ja kumartavan tohtorille. Myöhemmin ymmärsin Tarvaisen luovuttaneen terveytensä vaalimisen tohtori Rantasen käsiin, sillä Kihlangissa Tarvainen meni suoraa päätä koulutalossa sijaitsevaan apteekkiin.

Sieltä palatessaan hänellä oli kokonainen litra lääkettä, joka kohotti hil-peästi päivällistunnelmaa ja nostatti myös myöhemmin salissa makaa-vien potilaiden mielialaa. Heitä oli kolme: vanha lappalainen, joka poti munuaistautia, eräs tietyömies, joka vahingossa oli saanut rautakangen päähänsä pikku huvitilaisuudessa ja kolmas oli muuten vähän "siukka".

Evakuoinnilla Ruotsiin oli myös positiivinen puolensa. Erikoisen voimak-kaasti koin sen matkoillani Suomeen 1945. Ruotsista palanneet evakot pitivät minua ruotsalaisena kuin sukulaisenaan. Tämän muistan erikoi-sen hyvin käynniltäni Rantakokon talossa Ylimuoniossa.

Katse iloisena sisällä ollut emäntä asetti heti kahvipannun liedelle mei-dän vuoksemme, ja lämpöä äänessään hän kertoi evakkoajastaan Ruot-sissa. Evakuointi kuului osana traagiseen ongelmasarjaan, mutta myös tragedia voi sisältää inhimillisesti lämmittäviä hetkiä ja päättyä onnelli-sesti.

Näin ajattelen nykyään usein matkustaessani Muonion ja Enontekiön pitäjien läpi katsellen kauniita kyliä, jotka ovat kuin monumentteja kan-san luottamuksesta tulevaisuuteen ja sen uskosta omaan itseensä, josta sain niin voimakkaita todisteita vuoden 1945 kesällä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ragnar_Lassinantti