ERNST LAMPEN. / JÄÄMEREN HENGESSÄ.

Valtameremme.


Suomi voi jo kehua sijaitsevansa valtamerenkin rannalla, nyt kun Petsa-mon lääni on siihen yhdistettynä. Ei se rannikko ole pitkä, mikä meille kuuluu, eikä se valtameri ole hempeä, mikä meidän rantojamme huuh-too, mutta se on sittekin valtameri. Sillä on kaikki valtameren metkut. Se vaikuttaa jättiläiseltä, sen aalloilla on jätin voima, se ei koskaan ole tyyni eikä kiltti. Olipa myrsky tai tyyni, aina sen aallot räiskyvät rantaa vas-taan. Myrskyllä vaahtopäiset aallot, tyynellä suuret, öljyiset mainingit.


Syvä se meri on ja saareton. Jäälautat vain kulkevat ja kiertävät hitaasti sen ulapoilla. Huippuvuoret ja Frans Josefin maa tosin törröttävät siellä kaukana, lumituiskujen pieksäminä. Ei ihminen huvikseen näitä yksinäi-siä jäämeren korokkeita lähesty. Ken niille ohjaa kulkunsa, häntä ajaa rahan tai saaliin himo taikka sitte tutkijan pelkäämätön sielu.

Jättiläismäisiä ovat meren asukkaatkin, rasvaisia kuten tällaisen kylmän veden asukkaiden olla pitääkin. Vielä siellä kummittelee sinivalas, jonka onkaloihin mahtuisi vaikka kuinka monta profeettaa, saati sitte yksinker-taisempia tutkijoita tai kalastajoita. Syvyyksissä uida huhkii valtamerien julma susi, haiji eli holkeri, joka painaa likemmä 1000 kg. Pohjamatali-koilla vaanii, molemmat silmät ylöspäin käännettyinä, pyhä pallas, gol-jaatti kampeloitten joukossa, joka joskus saavuttaa sonnin painon, 200 kg.

Me olemme saaneet eläinkuntaamme lisäksi koko joukonruhtinaallisia olioita, vallassäätyisiä valtameren asukkaita. Valtavia ovat tämän meren rannatkin. Ei Itämeren mataloita kallionkielekkeitä, vaan korkeita, jyrkkiä tunturin seiniä, jotka näyttävät yhtä kylmän jylhiltä kuin itse merikin. Jos meri sattuu sille päälle, että se rupeaa ihmistä ahdistelemaan, käymään ihmisen hengen päälle, et rannalta löydä armoa.

Se kyllä töykkää päälletunkevat aallot voimakkaasti luotaan, mutta jos merta pakenet sen turviin, silloin se yhdessä meren kanssa sinut lopet-taa. Ken rannan vähäiset lahdet ja vuonon suut tarkasti tuntee, voi pe-lastua kuin koira veräjästä, kun suotuisa tuuli sattuu, jollei niin satu, me-nehtyy. Et puunrunkoa rannoilla näe, harmaanruskeaa, röykkyläistä kal-lion pintaa vain, kuten kivettyneen mammutin takalonkat. Epäystäväl-linen on ranta jos merikin.

Ei Jäämeri ketään ihmistä helmaansa houkuttele. Puistattaa, kun sen läpinäkyvää kirkkaanvihreää vettä tarkastelet. Jäämeren kylpyammees-sa ei ihmispoloinen tarkene pulikoida. Ei kukaan Jäämeressä ui, sen harvat ranta-asukkaat ovat uimataidottomat. Pitää olla hylkeen rasva-kerros, delfinin ihra tai holkerin tali sillä, joka tässä sula-altaassa huvik-seen kehottelee.

Itämerenkö vesi suolaista? Niin me Laatokan, Saimaan, Päijänteen ja Näsijärven lapset arvostelemme. Valtamerien purjehtijat juovat uides-saan huvikseen Itämeren vettä, kun ankkuroivat saaristomme suojaises-sa lahdessa. Ken Jäämeren vettä suuhunsa ottaa, saa kotvan ajan pärs-kyä, eikä katkera maku sittenkään jätä suuta.

Levotonta on asua valtameren rannalla. Ei se jätä rauhaan edes suojat-tuja lahtia, vuonon sopukoitakaan. Milloin se nousee, milloin se laskee. Milloin vesi syöksyy vuonoon kuin vuolas virta ainakin, milloin se taas valuu ulos samanlaisella nopeudella. Milloin laiturin edessä on kova, kä-veltävä maa, milloin siihen saa laskea 6 jalkaa syvässä kulkevalla aluk-sella. Luode ja vuoksi ovat olleet outoja käsitteitä suomalaisille tähän as-ti. Strömman kanavan kohdalla Kemiössä on voinut tarkastamalla nähdä aikaveden muutoksia. Eroitus nousu- ja laskuveden korkeudella lienee siellä jokunen tuuma. Jäämerellä se on yli 3 metriä.

Jäämeren rantaa.

Jäämeri vaikuttaa terroria ihmisessä, terroria, joka pitää ihmistä valveilla. Mutta voisihan tuo pohjoinen meri sentään olla vielä paljon häijympikin. Samalla leveysasteella sijaitsevat rannat Amerikassa ovat ikuisen jään saartamia, meidän valtamerenrannikkomme ikuisen sulan.


Meille tulee armo eteläisiltä valtameriltä, jotka ovat tänne saakka johta-neet keskuslämmityksensä. Mutta sepä se vaikuttaa juuri kaamealta, kun tietää, että tuo meri vain sattumalta on noinkaan siedettävä. Jos se näyttäisi oikean luontonsa, jos se paljastaisi sisimmät aivoituksensa, niin saisit, ihmisparka, lähteä käpälämäkeen sen edestä.

Onhan sillä kumminkin suuri tunnelmallinen arvonsa, että meillä suo-malaisilla on rannikko oikean meren ääressä, suuren valtameren, jolla onv huikea nousuvesi ja hylkäävä laskuvesi, kirpeän suolainen aalto ja huoneenkokoiset mainingit. Tämä lapsellinen tunnelma täytti ainakin minun rintani, kun kaiken tämän näin ja totesin. Lisäksi iloitsin Jäämeren rannikon tuottamasta taloudellisesta hyödystä.

Täällähän Suomella on jäätymätön satama, ainoa koko maassamme, täällä kalastuspaikka, jonka vertaista ei kaikilla kansoilla ole. Jäämeren aavat ulapat, vapaat kansainväliselle kilpailulle ja kalastukselle ovat nyt meidän ylettyvillä, ne kun sijaitsevat aivan lähellä meidän satamiamme. Jäämeri on suuri allas; ei luulisi kalojen sieltä hevillä loppuvan.

Jäämerellä ei ole muuta kuin yksi ranta. Toinen ranta on ikuisen jään reuna ja siellä ei ihmisiä ole kilpailemassa, mursut, valaskalat ja hylkeet vain. Kauas ulottuu Jäämeren hyinen henkäys. Me tunnemme sen tääl-läkin Etelä-Suomessa. Kun pohjoinen päiväkaudet yhtä mittaa porottaa, tunnemme ruumiissamme että ilma on lähtöisin ikuisen jään seuduilta. Ja meidän viljelyskasveistamme muutamat eivät jaksa sietää tätä hen-käystä, ne kuolevat siihen.

Olen ollut huomaavinani tämän henkäyksen puistattavaa vaikutusta paljon etelämpänäkin, aina KeskiEuropan suurella alangolla, jonne se syöksyy yli Atlannin ja Pohjanmeren. Mutta parhaiten tämä henkäys tun-tuu napapiirin maissa. Jäämeren teoreetinen raja etelää kohti noudattaa juuri napapiiriä.

Sentähden aion alkaa kuvaukseni tässä kirjassa, jonka nimenä on »Jäämeren hengessä», Rovaniemeltä, joka sijaitsee juuri napapiirillä, ja lopettaa sen Karungissa, joka ei ole kaukana napapiiristä etelään. Mat-kani kulki Lapin halki Petsamoon ja sieltä Norjan rannikkoa pitkin laivalla Narvikin kaupunkiin, josta junalla yli Norjan tunturien ja läpi Pohjois-Ruotsin Haaparannan kautta Tornioon.