V. E. Törmänen. / Sana ja kuva 1.5.1928.

Vanha Kitti.

Murhenäytelmä tuntureilta.


Vanha Kitti, mitäs höperöit? Miksi menit naimisiin itseäsi neljäkymmen-täviisi vuotta nuoremman naisen kanssa?

Hm, sopii kysyä, lupahan siihen on. Mutta vastauksen laita on niin ja näin. Eihän vanha Kitti sitä itsekään tiennyt. Hän vain totesi, kuten muut-kin, asian tapahtuneeksi, ja sillä hyvä. Mitäpä sitä selittelemään!

Niin oli todella käynyt - eikä suinkaan ensi kertaa elämässä. Usein yhty-vät täällä toisiinsa kehto ja hauta, vaikka se näyttää kovin nurinkuriselta.

Vanha Kitti oli jo kuusikymmenviisivuotias, mutta Valpu vasta kahden-kymmenen ikäinen, kun he kohtasivat toisensa. Valpu oli köyhä ja kau-nis, Kitti sen sijaan ruma ja rikas ja jos vastakohdat täydentävät toisiaan, niin nyt ainakin niitä oli. Olipa totisesti edellytyksiä.

Mikäpäs siinä. Vanha Kitti ja kaunis Valpu asuivat yhdessä, kuten aina-kin kunniallinen aviopari ja odottivat perillistä. Mutta turhaan .. Sitä suri Kitti ja sitä suri Valpu ja muutapa he eivät surreetkaan. Alakuloisena he suorittivat kumpikin tehtäviään.

Kitti piti huolta suuresta porokarjastaan, sillä, kuten sanottu, hän oli äve-riäs mies ja yhä äveriäämmäksi tahtoi tulla. Hän kulki ahkerasti tuntureil-la. Pitihän käydä katsomassa, kuinka rengit paimententäviään hoitivat ja kuinka karja lisääntyi.

Kaikki kävi hyvin. Lauma kasvoi nopeasti, sillä siellä metsässä, eläinten keskuudessa, eivät kehto ja hauta antautuneet suhteisiin toistensa kans- sa. Siellä kohtasi vain nuoruus nuoruuden, elämä elämän, ja kun niin tapahtuu - silloin täyttyy maa.

Maa täyttyi. Tunturit ja laaksot vilisivät Kitin poroja. Tuhatpäisenä tokka-na lainehti metsän vilja, jota vanha Kitti usein ihastellen katseli. Lauman yllä lepäsi ihmeitätekevä Herran siunaus.

Mutta älkää erehtykö vanhan Kitin suhteen! Hän ei ollut ensinkään isä Abrahamin kaltainen hurskas paimentolaisruhtinas, vaan pikemminkin Lootin tapainen ahnas syntisäkki. Ei ole tiedossa, varastiko Loot lähim-mäistensä lampaita, mutta se on varmaa, että vanha Kitti anasti toisten poroja.

Taitavasti hän osasi sivaltaa merkkinsä vieraan poron korviin. Varsinkin syksyisin, jolloin oli paljon edellisenä keväänä syntyneitä peurakorva-vasoja, teki Kitin veitsi ihmeitä. Sadat merkitsemättömät pikkuvasat sai-vat silloin korviinsa Kitin merkin. Hän tiesi kyllä hyvin, että ne olivat tois-ten poromiesten omaisuutta, mutta hänen omatuntonsa nukkui.

Poronvarkaus ei ollut hänestä syntiä. Mitä vielä! Sehän oli vain "jaloa" kilpailua, johon ottivat osaa kaikki rikkaat porolappalaiset. Ja jos muut käyttivät suopunkia ja veistä kömpelömmin kuin Kitti, niin olihan se hei-dän oma vikansa. Kärsikööt nahkoissaan, kun olivat niin taitamattomia!

Vanhan Kitin ollessa tuntureilla puuhaili Valpu kodassa yksinään. Hän keitti, leipoi ja ompeli, nahasta ja sarasta vaatteita itselleen ja miehel-leen.

Useinpa nuoren emännän poski painui kättä vasten. Ikävä oli yksin olla, mutta vielä ikävämpi kaksin vanhan äijän kanssa. Eihän Kitti ollut paha hänelle, eipä suinkaan. Koettihan se raukka olla hyvä ja helläkin, mutta nepä juuri, ne hellyydenosoitukset, olivatkin sietämättömiä.


Jos hän, vanha Kitti, olisi osannut pysyä edes loitompana, katsella vain, mutta ei koskea, niin olisihan elämä sentään jotenkuten mennyt. Valpu olisi silloin häntä palvellut ja hoitanut kuin ainakin hyvää ja viisasta van-husta. Mutta nyt tuo harmaa ja hampaaton äijä luuli vielä olevansa mies, ja se oli pahinta. Se oli ilkeintä, mitä elämässä voi olla. Vai sopiiko ke-nenkään mielestä kukoistava punaruusu irvistelevän luurangon rintaan?

Sellaistahan se oli. Vanha Kitti kuihtui päivä päivältä. Hiukset tippuivat pois, ja pienet silmät vetäytyivät yhä syvemmälle pään sisään, suussa törrötti siellä täällä jokin mustunut hampaantynkä kuin nokinen kanto kaskessa, ja kellertävät, kurttuiset posket olivat kuin mädäntyneet sie-net. Vartalo oli kumara ja käynti raskas, laahustava.

Mutta kuta enemmän hän vanhentui, sitä kuumeisempi kiilto tuli hänen silmiinsä. Se oli riutuvan hiilloksen loistetta. Se ilmaisi omistamisen ha-lua, mutta voimat puuttuivat.....

Voi, mikä tuska! Elämä, kukoistava, verevä elämä oli ihan hänen edes-sään, tuossa käden ulottuvilla, mutta siitä ei ollut hänelle iloa. Hänen täytyi päivä päivältä siitä yhä etääntyä. Hän oli lahonnut, ytimet olivat kuluneet. Mutta intohimon sammuva liekki vielä lepatti. Voi, mikä tuska!

Siinä oli vastakkain varhainen aamupäivä ja myöhäinen ilta. Kuta kor-keammalle edellisen aurinko nousee sitä matalammalle jälkimmäisen laskee. Sopivatko ne koskaan yhteen?

Metsälampi Lapista. Valok. tri Toivo Itkonen.

Lähti Kitti kerran taas tuntureille. Se tapahtui huhtikuun puolivälissä, par-haitten hankikelien aikaan. Kulki, missä lie kulkenutkaan, useita päiviä; lopulta kuitenkin saapui eräänä aamuna paimentensa luo.

Ah, ihanaa oli katsella porolaumaa hohtavan valkoisilla tuntureilla! Siellä temmelsivät komeat hirvaat ja solakat vaatimet lemmenkarkelossa. Sar-vet keikkuivat, sorkat napsahtelivat ja sakea huuru kohosi pakastunee-seen ilmaan kuin savu palavasta kaskesta.

Oi, kuinka kummaa on elämänjano!

Rengit hiihtivät lauman ympärillä ja usuttivat koiria liian etäälle loittone-vien porojen jälkeen. Kiivas haukunta ja äkäinen ärhentely pakotti har-haantuneet palaamaan jälleen laumaan. Kitti riemuitsi. Oli siinä omai-suutta! Eipä totisesti turhaan pidetty häntä tuntureiden rikkaimpana mie-henä.

Mutta kun hän tuli nuotiolle, jonne myöskin rengit vähitellen kerääntyivät syömään, haihtui ilo hänen mielestään. Synkästi ja epäluuloisesti hän katseli paimenia, jotka olivat nuoria miehiä ... Varastivatko ne hänen po-rojaan? Söivätkö liian paljon lihaa? Kovin olivat punakoita ja hyvinvoipia, senkin ahmat.


No, varastakoot, syökööt kyllä hän syksyllä taas tappionsa korvaa! Kun vain tyytyisivät poroihin, niin ei olisi huolta. Mutta kuka tietää, kuka tietää - Valpu on nuori ja kaunis! Äh, kuolema ja kirous! Uskaltaisivatko ne sel-laista? Eivät toki, eivät ainakaan muut kuin Uula. Mutta siihen ei ollut-kaan luottamista. Se oli semmoinen.....

Mustasukkaisuus oli alkanut jäytää vanhan Kitin mieltä. Se vuoroin ma-sensi, vuoroin kuohutti häntä... Voi, herranen aika kuinka hän kadehti-kaan renkejään, noita köyhiä palkkalaisia! Mitä hyötyä oli hänen tuhat-päisestä laumastaan, kun hän oli vanha? Rahat ja tavarat höh, ne olivat roskaa kaikki nyt, kun ei ollut enää voimaa niistä nauttia!


Eikä ollut edes omaa jälkeläistä perilliseksi. Kaduttaa, kun ei ollut tullut nuorena mennyksi naimisiin. Nyt oli kaikki turhaa... Äh, hän oli köyhempi köyhintä renkiään, jolla ei ollut mitään, ei mitään muuta kuin - nuoruus. Mutta... oi, se olikin ehkä arvokkainta elämässä! Jospa hän voisi Uulan kanssa vaihtaa osia! Uula saisi ottaa kaikki porot, kaikki tavarat, kaikki rahat, jos antaisi niistä nuoruutensa hänelle. Hän, Kitti, pidättäisi itsel-leen vain Valpun, ja kuinka onnellinen hän silloin olisikaan!

Näin mietiskeli vanha Kitti lojuessaan nuotion ääressä. Hän murjotti ko-ko päivän tuijottaen tuleen.

Poromatkue. Valok. tri Toivo Itkonen.

Kun rengit illalla keräytyivät asennolle nuotion ääreen, oli Uula poissa. Vanha Kitti havahtui mietteistään.

- Missä Uula on? kysyi hän.
- En tiedä, vastasi eräs rengeistä.
- Oliko hän tokassa?
- Oli aamulla.
- Kuinka kauan hän on ollut poissa?

Puoliltapäivin vanha Kitti kirosi hypähtäen seisoalleen.
- Pane paras härkä pulkan eteen! huusi hän.

Renki totteli. Vanha Kitti veti peskin ylleen, otti pyssynsä ja suopunkinsa ja kiiruhti pulkkaan. Hurjaa laukkaa hän laski tunturirinnettä alas.

Vanhan Kitin kota uinui kuulaassa huhtikuun yössä. Ohut savupatsas kohosi sen räppänästä taivaalle kuin ihmisrinnan riutuva kaipuu. Kuului-ko huokaus? Ehkä. Ainakin näytti siltä, kuin kodan seinät olisivat vavah-taneet ahdistetun poven tavoin. Aavistivatko ne Kuoleman hiipivän Elä-män kintereillä? Ulkona oli kylinä, mutta kodassa raukaisevan lämmin. Hiilet hehkuivat keskellä permantoa, ja taljat seinävierillä olivat niin peh-moiset


Siellä Elämä kuiskutteli:
- Ah, kevät, tuotko onnen ja riemun?
- Vieläkö epäilet?
- Epäilen, kun olen saanut niin kauan odottaa.
- Rakastatko minua?
- Rakastan.
- Kuule siis: kevät on jo ulkona! Se liikkuu hiipivin askelin kodan ympäril-lä.
- Tuleeko se tänne sisään?
- Tulee
- Oi, Uula, tämä on syntiä! Miksi tulit tänne?
- Valpu rakas, päivällä muistin aurinko niin poltti... sinua muistin

Kota on lämmin ja taljat pehmoiset. Valpu huokaa taljoilla, huokaa on-nentunteesta: nyt se on vihdoinkin tullut kevät ja riemu.....

Mutta, ah - Kuolemakin on tullut!

Vanha Kitti tietää kaikki. Hän seisoo kodan ohuen seinän takana ja kuuntelee. Hän on haljeta raivosta. Pää tutisee ja käsi vapisee, mutta sydän suunnittelee surmaa langenneille.

Hän muistaa kuulleensa Saarna-Pentiltä, että Mooseksen kirjoissa on määrätty ankara rangaistus avion rikkojille Miehen, joka ryhtyy toisen vaimoon, pitää totisesti kuoleman Juuri niin sanoo Mooses ja hänen sanansa toteutukoot.

Mutta jos hän ampuu vain Uulan, jää Valpu elämään, ja jokin toinen mies saa hänet omakseen. Niin ei kuitenkaan saa tapahtua - sitä ei hän, Kitti salli. Hän ei anna Vaipua kenellekään. Valpun täytyy siis kuolla ... ja Uulan...

Hän ojentaa pyssynsä kodan seinää kohden, tähtää paikkaan, mistä kuiske kuuluu. Kova pamahdus kiirii aamuyöhön. Julma kirkaisu kajah-taa kodasta, ja sitten kuuluu kuolevan korinaa. Samassa ovi aukenee, ja Valpu syöksyy säikähtyneenä ulos yrittäen metsään.

Kitti tempaa suopunkinsa. Se suhahtaa kuin nuoli ilmassa ja rengas len-tää Valpun kaulaan. Nuora kiristää, Valpu on tukehtumaisillaan. Mutta ei vanha Kitti vaimoansa hirtä. Hän kietoo vain hänet suopungilla kiinni koi-vunrunkoon kuin hämähäkki kärpäsen seittiinsä.

Vaimo rukoilee ja vannoo vasta olevansa uskollinen, jos mies hänen henkensä säästää.

Mutta vanha Kitti on tullut kuuroksi. Korvissa kumajaa kummallinen pau-ke, hän ei kuule vaimonsa rukouksia. Hän ottaa pyssynsä ja astuu vii-den askeleen päähän. Sieltä hän katsoo Valpuun. Vanhuksen pienet sil-mät kiiluvat aamunkoitossa. Hän katsoo kuin hymyillen, ikäänkuin ihail-len vaimoaan, katsoo tämän kukkeita, joskin tällä hetkellä kalpeita kas-voja, silmäilee rintoja, lanteita, koko vartaloa. Miehen kasvot vääristyvät, silmät palavat, petomainen julmuus valtaa hänet. Huulilta kuuluu omitui-sen kireä, läähättävä ääni, kun hän lausuu:

- Kaunis olet kyllä, mutta tappaa täytyy.

Hetkisen tuijottaa vielä mielipuoli mies vaimoaan, joka kiemurtelee tus-kissaan. Sitten nousee käsi ja pyssy pamahtaa. Kodan ympärillä kohah-taa metsä raskaasti huokaisten, ja nuori Elämä vaipuu verissään vanhan Kuoleman syliin.