Nuori Voima 1.1.1920.

Tähän kirjotukseen liittyvät varjokuvat on leikannut pieni erämaan tai-teilija, 15 vuotias Hilja Särkijärvi, Kittilän Tepastolompolosta.

Kaikkein mieluisimpia tuttavuuksiavanhan väen harmaapäisessä joukos-sa ovat vanhat erämiehet: karhupekat ja metsänkävijät ja kalaukot. Sillä ne ovat miltei jok'ainoa järjestään sitä oikeata vanhankansan juurta, hil-jaisia ja vaatimattomia, mutta jämeriä metsänäijiä, jotka eivät tavallisesti töistään eikä toimistaan suurennellen kerro. Kysymättä eivät tulisi koke-muksistaan maininneeksikaan.

Alituinen oleskelu suuren luonnon helmassa, äärettömissä erämaissa, on heihin painanut leimansa, tehnyt heidät juuri semmoisiksi kuin he ovat. Päiväkausittain useinkin yksinään kiveliöitä kierrellessään metsän-äijät ovat oppineet näkemään ja kuulemaan niin paljon, mitä ei tavallinen ihminen näe. Ja monina pimeinä öinä he korvennuotioilla levätessään ovat kuunnelleet korven salaperäistä huo'untaa, ja heistä on tuntunut kuin korpi heille haastelisi.

Ja todellakin he ovat niin kasvaneet korpeen, että ovat itsekin kuin osa siitä, muuan rengas metsän elämässä. He rakastavat suurta kiveliötä, ymmärtävät sitä ja sen ääniä. Heille on koko luonto kuin elävä toveri, heille metsä haastaa omaa kieltään, jota vain he ymmärtävät. Heille joskus metsänhaltiatkin näyttäytyvät, heille korpi yönuotiolla ihmeellisiä tarinoita kertoo.

Ja äijät yksinäisyydessään kuuntelevat ja mietiskelevät näkemiään ja kuulemiaan. Eivät he sen tähden muuta puhekumppania juuri eräretkil-lään kaipaakkaan.

On niitä tämmöisiä vanhoja erämiehiä vielä korpimaissa ja suurien sy-dänmaiden tietämillä, seitsemissä kahdeksissa kymmenissä kapuavia naavaisia äijiä, joita kuunnellessa tuntee kuin korven kosketuksen.

Semmoisia kuin Marjalan äijä Kittilän kirkolla.

Ei ole tämä ukko koskaan kirjoista luonnon ihmeitä lukenut eikä metsän villien eläinten tapoja tutkistellut eikä kuvista korven eläjien ja ilman lin-tujen ulkonäköä ja jalanjälkiä opiskellut. Mutta meneppä äijää puhutte-lemaan, niin saat kuulla semmoisia viisauksia ja eläviä luonnonnäke-myksiä kuin koskaan Setonin 'Partiopojista' ja 'Villeistä eläimistä'.


Ukko on lukenut itse luonnon suurta kirjaa, lukenut koko pitkän elämän-sä, pienestä pojasta asti pyyntiretkillä liikkuessaan, milloin metsänriistan jäljessä hiihdellen monipeninkulmaisilla salomailla, milloin sydänmaiden salaperäisillä metsäjärvillä kaloja pyydystellessään. Äijä onkin ihan met-sien lumoissa vieläkin. Tuskin päivääkään hän saattaa kotona rauhassa askarrella, kun jo taas ottaa verkkonsa ja atraimensa ja pyssynsä ja läh-tee köppyröimään kiveliöitä kohden. Ja siellähän tuntee olevansa kuin kotonaan.

Marjalan äiji, vanha erämies Kittilästä.

Mäntyniemen Aatami, karhunkaataja Kuusamosta.

Niin kuin monet muutkin metsien lumoihin joutuneet eränkävijät, niin ei Marjalan äijikään koskaan ole ollut oikea toimenmies kotihommissaan. Kotitalokin hänen hallituksessaan tahtoi aivan rappiolle mennä. Jopa sattui semmoinenkin kommellus, että kun ukko eräretkestään väsynee-nä kerran loikoili sängyssä selällään ja lauleli:

- Iloitse, morsian, ja riennä vastahan .

Niin silloin pirtin katto pudota romahtija hautasi huolettoman hartauden harjottajan allensa

Eivät ole metsien ikuiset kiertäjät kirjoista oppineet luonnon kauneutta katselemaan. Mutta silti on heillä avoinsilmä näkemään maailman suurta ihanuutta ja avoin korva kuulemaan korven ääniä ja herkkä mieli niiden vaikutuksille.

Niin vanhalla Vierelän Mannellakin, Kittilän Molkojarven ukolla, rumalla ja ryönäisellä nokisten kalasaunojen maleksijalla. Ihmeissäsi oikein äijää katsot, kun hän kertoo, kuinka hän juhannusyönä yksinään istui kalapir-tin vieressä vaaran laella ja monet tunnit katseli sydänyön aurinkoa, ää-netönnä ihaili, kuinka:

- Se kuvehti niin kauniisti, ja taivas loisti niin ihanasti ... Ja minä ajattelin, kuinka herrat ja röökynät suurella joukolla menevät Aapasaksalle aurin-koa katsomaan, mutta toista on sitä yksin katsoa metsästä tievan laelta.

Taikka kuulet ja katsot, kuinka haltioituneena hyrynsalmelainen erämies, Kypärävaaran äijä, kertoo keväisestä metsonsoitimella olostaan, kun siellä aamu alkaa koittaa:
- Kun linnut lauloivat, niin että helisi, kun käetkin kukkuivat, niin että kävi yksi helinä ...Kuuli niin monta laulun lajia, jottei tiedäkkään. Mutta käet kaikkein kauneimmin kukkuivat, yön aikana ne kaikkialla oikein rujusivat.

Vaikka metsänukot väliin viikkomääriä korpia kiertelevätkin, eivät pyör-ryttävät erämaat koskaan kykene heidän päätään panemaan pyörälle, eivät he milloinkaan metsässä joudu eksyksiin. Heillä on selvillä taivaan merkit,ja jos taivaan merkit peittyvät pilveen, ottavat he vaarin metsän merkeistä. He tietävät, että petäjässä on etelän puolella paksummat ok-sat ja pitemmät kaarnalimot kuin pohjoispuolella, ja hongankelo on ete-län puolelta sileä, pohjoispuolelta luppoinen. Tietävät myöskin, että kaik-ki kivet ovat etelän puolelta paljaita, mutta pohjoisen puolelta naavaisiä ja karpeisia, samoin muurahaiskekoon aina avonainen etelää kohden.

Ja sitä paitsi alituisella metsienkiertäjällä on jo ilmansuunnat ja paikallis-vaisto niin veressä, että hän harvoin joutuukaan metsänmerkkeihin tur-vautumaan. Joskus vain, kun sattuu 'pahan' jälkien poikki tietämättään synkeässä korvessa astumaan, saattaa pää pyörähtää. Silloin vanha erämies tekee tulen, lukee 'isämeidän' ja siunauksen ja panee rauhalli-sena nukkumaan. Ja kun siitä herää,on kaikki selvinnyt.

Karhumies Jussi Heikkinen Kuhmosta työskentelee pajassa v. 1915. Kuva: Paulaharju, Samuli. / Museovirasto.

Kuhmolainen karhumies Mikko Piirainen virsunteossa v. 1915. Kuva: Paulaharju, Samuli. / Museovirasto.

Korvenukko talvisella rakovalkealla

Kuivas-Jussi, 4o:n karhut kaataja Simojoelta.

Levävaaran ukko, karhumies Kuhmosta.

Mutta kun erämiehen on korpeen yövyttävä, laittaa hän mäen laiteeseen rakovalkean, jonka vieressä saattaa yönsä levätä, jopa kylmällä ilmalla rakentaa tulen luokse havusuojuksenkin. Ja rakovalkeansa metsänukko aina 'ristii': kiertää kirveellä kolmesti nuotiohongan, kopauttaa sitä kolme kertaa ja sanoo

- Nuotio on nimesi, minä olen pappisi, pala, äläkä pauku!


Sitten makuulle mennessään muistaa vielä siunata:
- Isän risti rinnalleni, Pojan risti polvelleni, Pyhän Hengen pääni päälle.

Mutta sen oikea erämies varoo, ettei rakenna tultaan metsäpolulle, sillä se on metsänväen yöllinen tie. Ja metsänväen on annettava rauhassa tietään vaeltaa.

Oikea erämies onkin haltiain ja metsänväen suosiossa. On monta kertaa tapahtunut, että kun mies on metsän nuotiolla nukkunut, on haltia tullut sanomaan: Nouse ylös! Ja kun ei nukku ja heti ole noussut, on haltia toistamiseen sanonut: Nouse ylös! Ja vielä kolmannenkin kerran oikein tiuskaisten:
- Nouse ylös, vanhus panee maata!

Silloin on erämies kiireesti ponnahtanut pois. Ja siinä samassa on suuri honganrutimo rymähtänyt hänen makuusijalleen.

Kuhmolainen karhumies Antti Heikkinen tekee tuohitöitä v. 1915. Kuva: Paulaharju, Samuli. / Museovirasto.

Karhunloukku Kuhmossa v. 1915. Kuva: Paulaharju, Samuli. / Museovirasto.

Karhunpyytäjä odottaa lavalla aseineen saalista Suomussalmella v. 1915. Kuva: Paulaharju, Samuli. / Museovirasto.

Suuressa metsässä onkin niin paljon ihmeellistä ja salaperäistä. Ja var-sinkin synkeänä syksy-yönä saattaa kaukaisissa kiveliöissä, kaikkea kummaa kuulla ja nähdä, kun korven nuotiokin niin merkillisesti metsän pimennoissa viehkuroi ja leiskahtelee. Ei ihmettä siis, että silloin metsän-haltiakin käy erämiehen nuotiolle. Joskus tulee maahisen emäntäkin sa-moille tulille loikomaan ja metsämiehen kanssa tarinoimaan. Ja onpa käynyt niinkin,että metsästä on loikannut susikin ja istahtanut toiselle puolelle valkeata, semmoinen kummallinen susi, joka on surullisesti, ve-sissäsilmin katsonut vuoroin metsämieheen,vuoroin taas taakseen met-sään, josta on kuulunut veden loisketta. Ja aamulla mies on löytänyt ve-siojasta hukkuneen suden, ja kun hän on sen nylkenyt, on nahan alta löytynyt tuppivyö tuluskukkaroilleen ja puukkoineen. Se on ollut semmoi-nen sudeksi noiduttu ihminen, ennen kun suuret velhot saattoivat noitua ihmisen sudeksikin.

Mutta eri miehiä ovat ne erämiehet, jotka karhun kantapäitä hiihdättele-vät ja uskaltavat kontion kanssa käydä toratantereelle. Sillä silloin on korven kovin voima vastassa, kun on edessä itse korven kuningas, suu-risynty, joka on saanut alkunsa
- Kuun luona, tykönä päivän, otavaisen olkapäillä.

Siksipä karhua kohtaamaan körvenukot menivätkin eri tavalla kuin muu-ta otusta ottamaan. Laulaen lähdettiin:

- Hiihata hihastamiestä, takinhelmasta taluta, lykkeä lylynlävestä, saata sauvansuo verosta.

Saata sille saarekkeelle, sille kummulle kuleta, joss' on kuuset kultavöis-sä, hopeoissa honganoksat!

Niin ennen vanhaiset erämiehet, joiden oppipoikina nykyiset karhu-ukot ensimmäisiä kertojaan olivat kontion kanssa kosketuksissa. Silloin saivat 'oppipojat' nähdä oikeata korvenkamppailua, kun kirveissä ja keihäissä ja piilukkopyssyissä ahdisteltiin komeaa otusta, joka tappeli ja karjui kuin koko kiveliön puolesta ja rynnisti vastaan kuin kaikkien korven petojen voimalla ja väellä. Monesti siinä punotti hankikeihäsniekkain verestä, ja monesti kannettiinkontion rinnalla kotiin raadeltumetsänkävijä ja saatiin pitää samallakertaa kahdet peijaiset: karhun peijaisetja karhun kaatajan peijaiset.