Kirjoittanut K. G. Roos. Metsästys ja kalastus 1.5.1929.

VANHOJA MUISTOJA LAPISTA.


Ilta hämärtää. Suveaa hieman. Maantiellä, jota pitkin laiska kievarin he-vonen juosta hölkyttelee, on hyvä rekikeli. Kyytipoika kiiruhtaa suitsista nykimällä. Vauhti hieman paranee. Siitä kulkunenkin riemastuneena iloi-semmin helisee.


Reen perällä istuu kaksi susiturkkeihin pukeutunutta herraa, joilta kyyti-poika toivoo saavansa »juomarahoja», jos ajaa joutuin. Herrojen pu-heesta ymmärsi poika heidän olevan helsinkiläisiä, matkalla Kittilän puo-leen karhunjahtiin. Olivat ostaneet karhunkierroksen kittiläläiseltä Po-kan-Pekalta. Pojalla oli verissä metsästysinto, sillä hän kuunteli korvat hörössä, silmät loistaen metsästysjuttuja, joita herrat toisilleen kertoivat.

Susiturkkiset vaikenevat viimein. Hevonen pisti kävelyksi. Kulkunenkin kävi hiljaisemmaksi. Ja kyytipoika vaipui mietteisiin. Hänen mieleensä muistuivat naapuritalon kesytetyt karhunpenikat, joita viime talvena oli onnistuttu saamaan kolme kappaletta yhdestä pesästä. Yksi niistä kol-mesta, mustatakkinen, kiukkuinen vintiö, suurempi toisia pentuja kiipeili yhteisen asunnon, tallin seiniä ylös kattoon asti

Kaikki kolme olivat hyvin hanakoita viinalle, jota miehet ilkeyttään niille pullon toisinaan antoivat. Se veti karhut hyvälle tuulelle, ne nousivat sei-somaan tyytyväisesti huojutellen ruumistaan edestakaisin ja kieltä mais-kutellen.

Niille maistui kaikenlainen ruoka, mutta lihaa niille ei annettu. Kesällä ne olivat monesti päässeet ulos asunnostaan taapostelemaan pitkin kylä-maita. Toisinaan kotiutuivat omia aikojaan. Monen kyläläisen mieltä kar-mi pelonväreet, kun kohtasi karhulauman keskellä kirkonkylää. Mutta kenellekään ne eivät pahaa tehneet.


Tuli syksy. Satoi ensimmäisen lumen. Karhujen elämäntarina loppui ki-väärin kuulaan. Tappotilaisuudessa oli läsnä suuri joukko kylän miehistä väkeä, ja halusta se joi kuumaa karhunverta, jonka ikimuistoisista ajoista lähtien uskottiin kasvattavan rohkeutta ja voimaa.

Hän, kyytipoikakin oli juonut, monien kehoituksien jälkeen.
- Sinä, tuollainen hintelä, sinä juuritarvitsetkin vahvistavaa, että sinusta mies tulisi, olivat miehet sanoneet.

Talven kuluessa karhujen lihat syötiin. Nahat myötiin markkinoilla, josta vaelsivat kaiken maailman teille.
- Hei poika, eläpäs nuku, anna konin ravata, kuului reen perältä.

Poika havahtui mietteistään. Kiristi ohjaksia ja löi perillä hevosta sel-kään. Hevonen ei ollut erin halukas juoksuun, mutta lähti kumminkin viimein. Matka sujui entiseen tapaan.

Lähestyttiin kirkonkylää. Napapiirin kivinen merkkipylväs siinä kirkonta-pulin vieressä sivuutettiin. Kohta oltiin kievaritalon pihassa. Uteliaita naamatauluja näkyi ikkunoissa. Metsästäjät nousivat reestä ja painuivat saman tien, pyssyineen ja muine vehkeineen herrojen puolen verannas-ta sisälle.

Riisuivat takkinsa ja tilasivat kahvia.
- Nyt sitä ollaan, kuules Frans, Lapissa.
- Niin ollaan viimeinkin. Kauan aikaa se kestikin ajaa Kemistä tänne. Oli-sipas rautatie!
- Sanos muuta, vielä sitä saa istua jorottaa tovin aikaa, ennen kuin ol-laan perillä Kittilän puolella.
- Lähetä sinä Lasse sanomaan vallesmannille, retkemme järjestäjälle, että olemme saapuneet tänne.
- No joo, voisinhan soittaakin, mutta sama se on, lähetetään kyytipoika sanomaan. Meidän täytyykin neuvotella huomisesta lähtöajasta ja muis-ta seikoista.
Sana lähetettiin. Kyytipoika palasi ilmoittaen:
- Vallesmanni tulee heti.

Majatalon isäntä Niku Nikula perheineen Kittilän kirkonkylästä. Kuva Emil Sarlin, 1900. GTK.

Kylänäkymä Alakylän Paljulta 1920. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto. / finna.fi

- Maksa sinä Frans pojalle kyytirahat ja päälle »juomarahat», sovitaan myöhemmin yhteisesti kuluista.

Poika poistui hyvillään tuvan puolelle; ei ne kaikki herrat anna »juoma-rahoja».

Puolen tunnin kuluttua vallesmannikin tulla tupsahti sisälle Pienenpuo-leinen mies, sukkelakuin kärppä, täydessä lapinpuvussa, neljäntuulen lakki, peski, säpikkäät suvi-ilmalla!
- Päivää, päivää, tervetuloa kavereinesi Lappiin ja karhunkaatoon. Halu-sin ilahuttaa Teitä, tunnelman vuoksi, Lapinpuvullani.
- Miten sinä Lasse olet voinut?
- Aika hyvin, kiitos, paina puuta. Tilataan vettä ja sokeria. On hieman Helsingin tuliaisia. Teemme todit.

Niin, siihen aikaan ei ollut kieltolakia.

- Nyt heti asiaan, sanoi vallesmanni,, istuutuen höyryävän totipöydän ääreen.
- Lähdemme heti aamuvarhaisella. Matkamme käy Kittilän Alakylään, Pokan taloon, jonka isännältä, niinkuin tiedätte, on kierros ostettu. Sieltä jatkuu matka Nilipäähän Kontiolaelle. Hiihtomatkaa tulee kaikkiaan noin kymmenen kilometriä. Olen tilannut kaksi hevosta. Pitkällä kyytillä ajam-me Pokalle asti. Toiseen istutte Te, toiseen minä kimpsuinemme.

Tunnelma nousi. Keskusteltiin ja laadittiin suunnitelmia karhun kaatami-seksi.

Aamun kojossa lähtivät herrat kievarista. Matka suuntausi Kittilään me-nevälle tielle. Tie kulki pitkin Ounasjoen vartta, tehden miltei samat mut-kat kuin jokikin. Räväsjoen suussa mentiin Ounasjoen yli pohjoispuolel-le. Yö oltiin kievarissa. Sivuute tiin Unarijärvestä laskevan Meltausjoen suu. Tuli Kittilän Alakylä. Laskeuduttiin Maunujoen jäälle.

Joen yli mentyä miehet olivat perillä pienenpuoleisen Lapin talon piha-maalla. Isäntä itse oli vieraitaan vastassa. Hieman keskimittaa pitempi, keski-ikäinen, jäntterämies. Oikea karhunampujatyyppi.
- Jopas vallesmanni ja toiset herrat osasivat tulla hyvään aikaan, kun il-mat sattuivat näin lauhat, ei pure pakkanen, ei, he, he.
- Miten on kierroksen laita? vallesmanni tiedusteli.
- He, he, naurahti isäntä, hyvinhän se on, kävin tuonnottain tarkasta-massa, paikoillaan on ukko, he, he, tarkoin tiedänkin paikan. Jahka tästä aamulla hiihdetään pesälle.

Lyhyen talvisen päivän hämärissä jätti neljä hiihtomiestä ja heidän kinte-reillään hallavan musta karhukoira Pokan talon taaksensa. Hiihdettiin pienen peltotilkun poikki suoraan kiveliötä kohden.

Isäntä Pokka aukoi latua edellä oppaana. Sivuutettiin suuri suo, jonka laitamalla riistan kuningaslintu, metso männynkärkkiä ja hakoja syöden tyydytti nälkäänsä. Se oli kumminkin ampumamatkan ulkopuolella. Met-sästäjillä teki mieli ampumaan, jonka takia Pokka huomautti:

- Kyllä se, herrat, niin on, että tällä kertaa meillä ei ole liikaa aikaa. He, he. —- Ja asia sai jäädä sikseen.

Maisemat muuttuivat. Hiihdettiin jättiläiskokoista mäntymetsää kasva-valle kankaalle. Suoriuduttiin ylitse monen rotkon.
- Perillä ollaan, virkkoi Pokka, pysähtyen Kontiolaen alus-metsään.

Vehkeet laitettiin kuntoon. Ja kotvasen aikaa haeskeltua löytyikin pesä. Se oli kallion alla, jota vastaan myrskyn kaatama mänty lepäsi. Koira arisi, yritti mennä pesään, mutta ei kumminkaan uskaltanut niin äkäinen kuin olikin. Laaditun suunnitelman mukaan ei kukaan saanut karhua am-pua, ennenkuin se oli kokonaan poissa pesästä ja puolustuskuntoinen.

Pokka oli ensiksi vastaan, sillä hän ei tuntenut vieraittensa ampumatai-toa. Voisi jotain sattua. Itse hän ei omasta puolestaan pelännyt, monen
karhun kaataja kun oli, Suostui siis lopuksi ja tuumi että kyllä kaipa se koira ehtii karhua takavilloista toppuuttaa.

Kaadettiin ja karsittiin pitkä mäntyinen riuku. Miehet asettuivat piiriin pa-rinkymmenenviiden metrin päähän pesästä. Pokka otti riu'un ja työnsi sen pesään. Koira arisi ja haukkui, yrittäen aukosta sisälle. Pokka kielsi:
- Menetät henkesi, seh, elä mene!

Metsämiehillä vapisi jännityksestä koivet. Riuku ei sattunut heti karhuun. Onkalo oli laajapohjainen. Mutta jopa sattui. Riukuun vastasi jokin peh-myt. Pokka työnsi lujemmasti. Kuului syvää, kumeata murinaa. Jatkuvia survaisuja. Kiukkuisempaa murisemista Kalliopesästä kuului liikehtimis-tä.

Pokka juoksi syrjään minkä koiviltaan paksussa lumessa pääsi. Koira rä-kytti pesänsuulla minkä ehti. Mutta karhua ei kuulunut.
- Onpa riivattu lujassa, huusi vallesmanni Pokalle.
- Tämähän on jännä peliä, intoili Lasse.
- Uusi yritys, huusi Pokka vastaan, mennen pesän sisälle jääneen riu'un päähän kiinni. Hän töytäsi nyt minkä jaksoi.

Vastasi kova kaihon pohja niin että kävi kipeästi käsiin. Karhu oli muut- tanut paikkaa onkalossaan.

Jo löytyi, entistä lujempi survaisu. Karhu paiskasi riu'un takaisin, rynnä-ten samassa ulos pesästä kamalasti karjaisten. Karhun tulo ja karjaisu oli niin pikainen, että Pokka menetti osaksi malttinsa, juosten suoraan ampujia kohden karhu kintereillään.

Koira kävi karhun takamuksiin ja koipeen kiinni, se kääntyi uutta ahdis-tajaansa päin, mutta silmänräpäykseksi vain. Metsästäjät eivät voineet ampua osumatta Pokkaankin. Entistä tulisemmin, koirasta piittaamatta ja kiukusta hulluna syöksyi karhu Pokan perään, joka oli saanut hieman etumatkaa. Pokka ehti Lassen luo.

Juostessa hänen kätensä heilahti sen verran ylöspäin, että toinen sai kylmäverisesti ammuttua karhua rintaan juuri, kun se yritti valtavalla kou-rallaan lyödä Pokkaa. Karhu kellahti nurin kieriskellen lumessa. Sen ka-mala karjunta kiiriskeli vaarojen rinteillä. Se yritti nousta ylös, mutta sai toisen kuulan kalloonsa.


Poissa oli lehmän tappaja. Sen silmät sumenivat vähitellen punaisen hurmeen valuessa valkoiselle lumelle. Pokka oli valkoinen kuin liitu, eikä saanut sanaa suustaan toviin aikaan. Sitten hän virkkoi:
- Olipa henki mennä, en arvannut pitää varaani. Hyvin osasitte ampua. Suuri on ruoja, uroskarhu, ei ollut pentuja pesässä. On tämä toisenkin talon karjaa viime suvena raadellut, mutta ei tavattu silloin.
- Miten sen nyt saamme kylään viedyksi? kysäsi Frans.
- Panemme hevosella hakemaan, virkkoi vallesmanni ja Lasse yhteen ääneen. He olivat ennenkin olleet näillä retkillä.

Karhu tuotiin taloon ja pönkitettiin istuvaan asentoon matkarekeen, jo-hon se jäätyi. Sikaari asetettiin hampaisiin. Koko seuraavan päivän kulki kansaa sitä katsomassa ja ihmettelemässä. Nauroivat sen koomillisuut-ta.

Paluumatkalla istuivat vallesmanni ja karhu samassa reessä.

Ollaan taas Rovaniemen kievarissa, jonka saliin on katettu juhlapöytä. Valaistusta on lisätty. Pöydän ympärillä istuu kylän herroja. Mutta pöy-dän päässä kunniapaikalla isännöi päivänsankari, jäätynyt karhu, sikaari suussa. Pidetään sen peijaisia, vanhan tavan mukaan.