Suomen Kuvalehti 1931.


Talo on maalaiskansakoulun näköinen, mutta kuninkaalliset koukerot katolla poistavat harhaluulon lähemmin tarkastaessa.Se on kuningatar Victorian vanhojen lappalaisten koti Karesuannossa.

Kodin johtajatar otti minut rakastettavasti vastaan. Kun hän kuuli, että olin kokoamassa vanhoja lappalaisjuttujaja -satuja, ilmoitti hän minulle, että hänen hoidokkinsaovat täpötäynnä sellaisia kertomuksia. Kunhan hevain pääsevät juttuamisen alkuun, niin ei heitä mikäänpidätä, sanoi hän hymyillen. Mutta ennenkuin käännyinvanhuksien puoleen, kertoi emäntäni paljon suojateistaan.

Eivät ainoastaan vanhukset ole kodin asukkeja, vaan se on myös sai-rastupana. Mutta on ikävää, että lappalaiset koettavat useimmissa ta-pauksissa itse parantaa tautinsa noituudella ja muilla konsteilla. Esim. keuhkotautiset tulevat vasta niin myöhään sairaalaan, että kaikki apu on mahdotonta. Ajatelkaa, mitä he keksivät! He ottavat verta sairaasta niin paljon, että siitä saadaan kolme veriohukaista, jotka hän sitten parem-malla tai huonommalla ruokahalulla syö. - Kun lappalaisella on hammas-särky, luulee hän, että piru on ottanut asuntonsa hampaaseen. Hän pis-tää reiän poskeensa, tukkii siihen tuohenpalasia ja sytyttää ne. Ja kun hän sitten on tarpeeksi palanut ja ruman näköinen, huomaa hän, että pi-ru on yhä siellä, ja sitten vasta hän tulee tänne hakemaan apua sen poisajamiseen. Kun joku makaa sairaana ja kuume on mitattava, täytyy se tehdä kahdesti, kerran kummastakin kainalosta. Se vetää niin hyvin pois taudin, luulevat he. - Lappalainen ei koskaan mene vuoteeseen, ennenkuin minä olen siinä maannut, sillä jos makaa vuoteessa, jossa joku on kuollut, tietää se kuolemaa ja onnettomuutta.

Sellaisia he ovat, nirsuja ja täynnä konsteja. Kun lääkäri, jota he suuresti kunnioittavat, antaa jonkin määräyksen, seuraavat he sitä tarkasti. Mutta - jotta se aivan varmaan auttaisi, he loihtivat lisäksi omalla tavallaan. Muuten he ovat sävyisiä kuin kiltit lapset eivätkä saa aikaan ikävyyksiä. Paitsi päärakennusta kuuluu Victoria-kotiin muutamia pikkusieviä tupa-sia. Koputin erään sellaisen oveen

Ei vastausta.
Uusi koputus.

Sama tulos. Avasin oven. Valoisa ja kodikas huone. Tuolilla istui pysty-nenäinen lappalaiseukko jäykkänä ja topakkana. Vuoteen reunalla istui toinen. Ikivanha ja tihrusilmäinen, lyhyet jalat roikkuen hyvän matkaa lat-tian yläpuolella. Keskellä huonetta oli "repekka".
- Hyvää iltaa, hyvää iltaa.
Topakka nyökäytti tuskin nimeksi, ikivanha vain tuijotti.

Hiljaisuus.

Äkkiä sängyllä-istuja hätkähti. Ihmeellisen ketterällä hypähdyksellä hän oli lattialla, sieppasi salamannopeasti astian, joka ei ollut oikealla paikal-laan, ja työnsi sen rämisten edellään vuoteen alle niin kauaksi, että lo-puksi ei ollut enää näkyvissä muuta kuin pari pyristeleviä akan jalkoja. Kun hän oli ryöminyt taas näkyviin, sain nopean syrjäsilmäyksen, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa: — et suinkaan nähnyt mitään.

Annoin molemmille eukoille paketin piipputupakkaa, josta palkaksi tuli päännyökkäys ja lyhyt - takk.
- Mitä sinä täällä teet? kysyi tuolilla-istuja käyden suoraan asiaan käsik-si.
- Kävelen vain.
- Vai kävelet, niinpä tietenkin.
- Kuulin juuri johtajattarelta, että te tiedätte kaikenlaisista asioista, joita on tapahtunut ennen vanhaan, Stanusta ja seitakivistä ja muusta.
- Mitä sie niillä tiedoilla teet?
- Kirjoitan niistä sanomalehtiin.
- Vai kirjoitat. Täällä oli toinenkin, joka valehteli, Ellström (Ossian Elgst-röm), tunnetko hänet?
- En.
- Vai et, niinpä tietenkin.

Sitten seurasi jälleen äänettömyys, ja minä koetin keksiäs opivampaa puheen aihetta.
- Onko siulla sikareja?
- On.
- Minä pidän sikareista.

Daamit saivat kumpikin kourallisen mustia Karesuando-havannoita.

- Kuule, onko totta, mitä kerrotaan, että lappalaisten joukossa ennen vanhaan on ollut oikein suurtekijöitä? kiertelin minä saadakseni tupakan ja kunniantunnon avulla akkain kielenkantimet höltymään.

- Eikö Laas Anns muka ollutkaan suurtekijä?

- En tunne häntä.

- Tietysti sie tunnel, Laas Annsin.

Sain puoleksi halveksivan, puoleksi moittivan katseen, kun sillä tavoin teeskentelin tietämättömyyttä.

- Hän, joka meni Tromssaan ja koko kaupunki pelkäsi ja vapisi, niin että klasit vaan kiirisi.

- No mitäs ne pelkäsivät?

- Tiedätpä sinäkin sen, vaikka vaan kysyt. Hän pani munalukon rautatien päälle ja siinä he sitten olivat.

Myönsin, että se oli .suurenmoista.

- Mutta kyllä sinä tiesit sen ennenkin. Se Hamsun, joka kävi täällä, kysyi myöskin aina, vaikka hän tiesi.

Vanhus vuoteen laidalla oli koko ajan ollut vaiti; nyt hän loikkasi taas lat-tialle, ryömi sängyn alle ja veti piilotetun astian suurella tohinalla ja koli-nalla päivänvaloon. Se oli merkki, että vastaanotto oli lopussa, ja minä lähdin päärakennukseen.

Siellä tapasin Tuomaan. Hänen hampaattomat leukansa olivat lakkaa-matta liikkeessä. Harva valkea tukka roikkui pitkinä suortuvina kasvoilla ja niskassa, ja silmälasit täydensivät hänen lystikkään kuvansa. Hän pu-hui ja kertoi yhteenmenoon, ja suurinta osaa hänen jutuistaan en voinut ymmärtää hänen nopean, sammaltavan kielenkäyttönsä takia.

Jaha, tahdoin kuulla kertomuksia, niitä hän osasi vaikka kuinka paljon, mutta hän tiesi toisen, joka osaa vielä paljon enemmän, joka tietää kaiken, mitä Lapissa on tapahtunut, ja vielä paljon muutakin.

- Missä voisin tavata ...

Ukko ei kuullut minua, hän oli touhussa.

- Niin, Niila osasi taikoa enemmän kuin tohtori. Hän osaa sellaisia sa-noja, ettei kukaan uskalla vastustaa häntä, hän osaa

- Asuuko hän täällä?

- Hän osaa noitua haamuja ja estää onnettomuuksia ja hän tietää enem-män - kuin kukaan toinen.

- Sepä hauskaa kuulla, häntä tahtoisin myös tavata.

Tuomas ojentautui juhlallisesti.

- Häntä et saa koskaan tavata.

- No, miksi en?

- Miksi ei, miksi ei - hänhän on tiedämmä kuollut. Etkö sinä tiedä, että Niila on kuollut?

- Ei, kuulen sen nyt vasta.

Sain epäilevän syrjäsilmäyksen ja sitten seurasi äänettömyys. Hän jatkoi taas, saatuaan uutta innoitusta piipputupakkalaatikosta.

- Niin, kyllähän minäkin tunnen aaveita. Kun olin nuori, niin näin tuntu-reilla yhden ja ammuin sen ja nyljin. Ja hyvä nahka siitä tulikin

- Tuo Laas Annshan on ollut kanssa mahtimies hänkin, sanoin valaak-seni öljyä tuleen.
- Se on varma, se on varma. Kerran hän tahtoi tavata kuninkaan. Ja kuningas matkusti kymmenen penikulmaa ja Laas Anns matkusti kym-menen penikulmaa ja sitten he tapasivat toisensa Tromssassa. Ja ku-ningas kumarsi, sillä Laas Annsilla oli kymmenentuhatta poroa. Mutta, mistä sinä tulet?
- Helsingistä.
- Ai, Helsingistä, Suomen pääkaupungista, kyllä tiedän. Kuules, kun tulet kotiin, niin sano kuvernöörille ja nimismiehelleja muille valtaherroille terveisiä minulta, ettei poroista saa ottaa sakkoa, se on väärin.
- Tuomas on aivan terve, vaikka olettekin jo niin vanha?
- Terve minä olen, mutta silmät eivät tahtoneet enää nähdä, silloin tuli tohtori, leikkasi pois sairauden ja heitti sen lattialle ja kaatoi kolmenlaista lääkettä tilalle. Ja nyt on kaikki hyvin. Kaikki, paitsi silmät tietysti.

Kiitin ja sanoin hyvästit. Muut lappalaisvanhukset olivat hiljaisia ja vähä-puheisia, niin että jätin Victoria-kodin sitten kun tupakkavarastoni oli lo-pussa.

Vastapäätä Karesuannon kirkonkylää Suomen puolella jokea on muuta-ma köyhä harmaa tupa. Lainasin veneen ja soudin kotimaahan ja astuin sisään ensimäiseen mökkiin.
- Saisinko jotakin syötävää? kysyin emännältä, joka oli puettuna pyhä-vaatteisiin, vaikka olikin viikko puolessa.
- Saahan sitä, herra odottaa vähän.

Hetkisen kuluttua hän tuli takaisin kantaen täpö täyttä tarjotinta. Anjo-vista, sardiineja, suolaista lohta, tuoretta lohta, paistettua lohta, liha-pullia, makaronilaatikkoa. Hän hävisi ja tuli uudestaan kuorman kanssa, jossa oli kaikkia ruokia, mitä ajatella saattoi. Minä tuijotin. Mitä ihmettä? Onko teillä näin hienoa täällä erämaassa?

Emäntä näytti olevan sekä ylpeä että hämillään.
- Ei, kyllä Jumala tietää, että täällä on köyhyyttä, mutta tänään on meillä ollut häät.

Istuin yksin hääaterian ääressä pienessä kamarissa. Aurinko paistoi kirk-kaana ja koreana sisään pienistä ruuduista, ja ulkopuolella huojui harva karkea ruoho köyhän miehen niittysaralla.

Karesuannon kirkko heitti loppumattoman varjonsa erämaahan, maantie oli autio ja tyhjä vaeltaessani kotiin majataloon.

Seuraavana aamuna jatkaisin matkaani etelään päin. Olin pakannut rep-puni, istuin juuri kahvia juomassa, kun ikkunasta näin edellisen päivän tuttavani, topakan lappalais-eukon, tulla köpittävän keinuvin askelin tietä pitkin.

Silmänräpäyksessä olin ulkona.
- Huomenta, huomenta, ehkäpä saan tarjota aamukahvit

Lappalais-eukko pysähtyi hetkiseksi ja katseli minua ylimielisesti. Sitten hän nakkasi niskojaan.
- Älä luule!

Ja taas keinui hän tiehensä, ties minkälaiset ajatukset risteilivät hänen korean myssynsä alla.