Ilmari Itkonen. / Maailma 1922.

Kertomus Enontekiöltä.

Petsamon kruununvouti tuntee varemmalta toimintakaudeltaan läpiko-taisin valtakuntamme ainoan todellisen paimentolaisalueen ja on syven-tynyt lappalaissieluun aivan toisemmasti kuin tavalliset matkailijat. Hyvä-pä hän on kertomaankin.


Kivasti käveli Kurmu-Niila luikertavaa tunluripolkua. Hän puuskutti kuulu-vasti, sillä polku oli noussut jo pitkän matkaa, ja tämän tästä hotaisi hän verkalakillaan hikistä otsaansa. Lapinturkin povella keikkui poronsisna-kotelossaan kiikertti, nelijatkoinen pitkäsilmä, joka toi hyvinkin penikul-mantakaa puolenneljänneksen päähän.


Hänen heiluvan ja notkahtelevan käyntinsä tahdissa liikahteli seljässä, nahkaisen eväspussin vierellä, sisnatuppeen pantu norjalainen jalka-väenkivääri. Pari askelta jälkipuolella lönkytteli porokoira, läähättäen kieli pitkällä. Niilan katse, hänen tarkatessaan polulla näkyviä heikkoja jäl-kiä,oli tiukka ja vihainen, ja muutamakseenä sähti hän: "Helvetin hukka ...ammun...."


Niila, isännistä yksi Karra-Asiakan, valta-isännän, mukaan nimitetyssä porokylässä, oli yöllä ollut paimentamassa sen poroeloa Torisautsin lat-valla. Iltayöstä hän oli sitä syötellyt kierroksessa autsin lähettyvillä, mutta puolenyön jälkeen, koirineen tuotuansa elon verekseen jäkälärintee-seen, hän oli sen jättänyt siihen ja sitonut vielä isoimman ajohärkänsä hihnasta pensaaseen.



Oli ollut tyven, taivas sekeessä, tähtiä täynnä, ja oli uhannut tulla kiva pakkanen. Arvellen porojen näin ollen koko varmasti pysyvän likimain paikoillaan päivänkoittoon asti, oli hän mennyt kappaleen ulommas tie-van katveeseen pystytetylle laavulle, paimenkodalle, jossa renkipoika, Jouni, oli nukkumassa koira vierellään, ihoturkki pään yli huppuun vedet-tynä. Niilaa oli näet lujasti raukaissut, sillä koko edellisen päivän oli hän saanut laukkoa kootessaan sumusäässä miltei hajalleen päässyttä eloa. Vailla-poroja olivat kylän muut miehet koirineen lähteneet kuka miltäkin ilmalta iskettämään. Kyliänsä oli saanut Jounikin, ja siksi ei Niila ollut häntä herättänyt eloa vuorostaan katsomaan, vaan oli itsekin kallistunut makuulle, Lumpuksen käpertyessä jalkoihin. - Otavan sakara oli silloin näyttänyt tiiman sivu puolenyön.


Niila oli havahtunut Lumpuksen yltyvään murahteluun ja laavun joka puolelta kuuluvaan tuttuun ritinään, porojen nilkan riksahteluun. Reppä-nästa oli hän nähnyt tähdet kadonneiksi ja aamu hämäriin alkaneen. Ma-kuultaan oli hän pistänyt päänsä louteen alatse, havaiten elon liikuskele-van laitumella länteen päin, syrjän ollessa jo kaituneena lamulle, paikoin näkymättömiin. Maan oli peittänyt kuura, ja sakea sumu oli laaksot täyt-tänyt.


"Jättipäs vain elo kiinni-poronkin", oli Niila itsekseen jutellut, noussut tal-jaltaan ja vääntäytynyt ulos. "Sakataanpa se tähän koitemakauksen ajaksi." - "Lumpus, tshou!" oli hän sitten käskenyt, huiskauttaen renkaan kädellään, ja vingahdellen oli koira painaltanut elon syrjään. Eikä hänen ollut tarvinnut siinä isoja aikoja taivastella, ennen kuin monisatainen elo vähitellen alkoi kasaantua laavulle joka suunnalta, sitä mukaa kuin koira haukkuen teki kierrostaan. Viimein oli hänen häätynyt kirota se pois liiak-si läjään pakkautuvien porojen kintuilta.


Hälinästä herännyt Jouni oli sillävälin tehnyt tulen ja asettanut pannun kuumentumaan. - Oli kahvisteltu, ja Niila oli sitten neuvonut Jounia nou-tamaan yksinään jääneen härjän.

Niila oli kerjennyt muuttaa kuivat heinät paulakenkiinsä, tuonne tänne kierrellä makaavain ja märehtiväin porojen seassa ja pistäytyä taas laa-vuun kahvia hörppimään, kun Jouni lopultakin palasi, tuoden - vain hih-nan. Sen pangasta oli, hänen mielestään, näyttänyt raksi niskalta rat-kenneen. Epäillen sivallettuaan hihnan ja sitä tarkastettuaan oli Niila pian vatkannut sen loukkoon sekä paljosta koirille kiljumisesta kirjavaksi käyneellä äänellään murheellisesti päätellyt: "puukolla autettu...ja härkä viety... varastettu, konnaa ...»



Oli vähitellen tullut eloa Niilaan, ja kuuraista maata katsellen hän oli päättänyt koettaa ottaa selvää mieliajokkaansa kohtalosta. Varusteita kootessa oli vihakin noussut. Ottaessaan esille kiväärinsä oli hän kuo-hahtanut: "Helvetin hukka, ammun kyllä, sati näkösälle kostun!"


Porojen ruvetessa jo nouseskelemaan ja venytellessä saparot pystys-sä,oli Niila antanut Jounille lyhyet ohjeet elon syöttelemisestä ja sauvan-sa siepaten arvellut turkkinsa karvojen ennen iltaa saavan kyllikseen hi-keä imeä.


Päivä oli silloin jo valuttanut ensi punat tunturien lakiin. Pian oli Niila löy-tänyt oikeat jäljet, härjän kyntten sijat kun terävästi vuottuivat kuurassa. Parin kolmen tiiman vanhoiksi oli hän ne arvioinut. Niitä seuratessaan hän oli ruvennut harkkimaan, oliko viejä ollut alma-ihminen, oikea tun-turilainen, vaiko vain lantalainen, joku noita väylänvarren nälkäsuomalai-sia. Kengänsija sillä kyllä oli ollut alma-ihmisen, ja olihan sillä ollut koira-kin seurassa, mutta sen kulkukeino taas oli alkanut viedä Toristunturin lännenpuolta itä-etelään, suoraan lantalaisia kohti. Ja lisäksi oli viejä, paljakalle nousematta, kulkenut vain keskirinteen marastoja, tunturikoivi-koita, joissa käynti oli raskaampaa. Pohdinnan tulos oli vielä jäänyt epä-varmaksi.


Kirkasta säätä ennustaen oli laaksojen sumu ruvennut painumaan maa-han, mutta kuura oli siellä varjorinteen koivujen ja notkojen kalveessa näyttänyt säilyvän tiimakausiakin jälkeen auringonnousun. Niin oli ollut-kin koko joutuisaa kuorata jälkiä, suopungin pätkään sidotun Lumpuksen juostessa edellä oppaana ja vähän kiskoissakin isäntäänsä. Viimein oli loppunut Toristunturin paripenikulmainen rinne, ja jonkun välivaaran pe-rästä oli alkanut Sorukeron, jonon viimeisen tunturin, kivijuoluinen laita-ma. Paisteen vähitellen kääntyessä käymään suoraan edestä ja kuuran alkaessa häipyä, eli Lumpus kivirakkoja kiertäessään jo tuolloin tällöin eksynyt jäljiltä.



Vaikkapa vähän mutkienkin, olivat ne sentään yhäti vieneet entistään kohti. Niila oli siellä jo harmitellut, että jos vielä häätyisi tiimankin virran mennä samaa keinoa, sitten vastaisivat pounikot ja jokivarsille asti ulot-tuvat vesijängät, joissa ei enää pystyisi jälkiä noutamaan. Kohta oli sitten kulkusuunnan leikannut Niilalle vanhastaan tuttu kapea palas, jonka lan-talaiset olivat polkeneet, kulkiessaan pohjoisessa pyytämässä tunturi-järviä, ja joka ensiksi nousi suoraan Sorukeron lakeen. Siinä oli hän muutamassa hetkessä tehnyt uusia huomioita ja päätelmiä. Poron viejä oli nimittäin kahvistellut kaltion partaalla likellä palasta; ja pienen tulisijan tuhka oli pohjempaa vielä tuntunut melkein kuumalta. Ja sitten se oli, jyr-kästi mutkaten siihen astiselta suunnaltaan, kääntynyt härkineen tuntu-riin kohoavalle palkaalle.

"Kun tässä olet haaskannut tiimakappaleen, kestää minunkin jo sytyttää tupakka", oli Niila arvellut ja saatuaan nysänsä palamaan jatkanut, sau-vaansa nojaten, ajatuksenkulkuaan: "Juoleva se, juokale, on koettanut olla...karpeaa vain näitä puistikoita eikä uskalla nousta tunturiin, jott`ei vahingossakaan kukaan näkisi... viepi sitten niin järjettömän kauas vää-rään, että uskoo joo levansa vasiten hyvässä piilossa...eipähän enää kaiheksu panettaa palkaallekaan, kun se viimeinkin oikaisee oikealle keinolleen; alma-ihminen se kyllä on... epäilen jo..."



Siihen oli Lumpus katkaissut mietelmät, suopungin päästä nykäisten. Päästettyään koiran ja käskettyään sen pysyä perässä, oli Niila kopa-huttanut tuskin puoliksi palaneen piipullisensa sauvan kylkeen ja lähte-nyt, jo ennestään palavissaan, rivakasti nousemaan pitkää vastaletta, pian jättäen taakseen viimeisetkin kellastuvat koivunkääkkyrät.


Loppui viimein Sorukeron vastale. Ja sitä mukaa kuin Niilan hengitys ta-saantui, hellitti ponnistuksen paisuttama liikakiukkukin. Laki oli laaja, vain hiukan kupeva, ja vasta sen toiselle laidalle päästessä alkoi vähitel-len kohota näkyviin vastapäisen, rapean puolen penikulman päässä ole-van, vähän matalamman Kuorpoivin huippu ja kalju rinne.


Varoen hidastutti Niila käyntiään ja päästyään niin pitkälle, että saattoi nähdä myös alkavan myötäleen kokonaan, juroi hän kiven suojaan ja ru-pesi sen nojalta tutkimaan palkaan seutua näkemän ulottuvilla. Palas-han kääntyi tällä myötärinteellä pohjoisemmas, mutta Kuorpoivin laiteel-la se meni jo suoraan pohjoiseen. Kärsivällinen tähtäily oli tulokseton, vaikka Niila oli aivan varma siitä, ettei poronviejä vielä ollut kerjennyt Kuorpoivia yli.


Epätietoisuus rupesi häntä nyt kalvamaan. Lumpukselle, joka milloin piehtaroi sielikköläikällä, pöllyyttääkseen kirppuja turkistaan, milloin taas, ikenet julmasti irvellä, vinkuen ja korahdellen hampain haki samaisia otuksia takakoipiensa välimailta, älähti hän ankarasti: "Mitäs taajot!"- "Olisi sen pitänyt kerjetä tuosta kurustakin jo moneen kertaan. ..kamalan joutavaa olisi arvaamatta tulla juuri sen päälle..." jatkui Niilan keskeyty-nyt mietintä.


Kuorpoivin alla oli vasemmalla puolella kuppimainen laakso ja siinä pie-ni, syvä järvi. Kaveten suuntautui laakson jatko ensin itään, mutta jo nä-kösen päässä kääntyi se itäpohjoiseen, edeten Suaskursuna, jyrkkä- ja korkeareunaisena äkkisyvänteenä, ainakin penikulman verran. Järvistä lähtevä vetevä oja, jonka luusuasta palkaan kulkijain oli kiviä myöten poikki hypeltävä, juoksi pitkin kursua(*. Tämän pohjalla oli vankanlaista, osaksi jo pökkelöistä koivikkoa, mutta ojanparras kasvoi monin paikoin sakeata pajukkoa.

*) Kursu = vedenuurtama kapea ja syvä notko, raviini, vaikeapääsyinen alanko; notko. (tunturisusi.com)

Perttulinaikainen aurinko oli kohta korkeimmillaan, paistaen viteeseen kursun vasempaan laitaan. Niilan maltittomasti käännellessä kiikerttiään sinnekin päin, pysähdytti heikko välähdys äkkiä sen etsivän liikannon. Parin hengenvedon kestäessä ehti hän nähdä etsimänsä: pienen mie-hen, alma-ihmisen, joka hopusti-laihin kulki kursua alas, taluttaen takka-selkähärkää. Sitten ne hävisivät mutkan taa koivujen sekaan.



Niila käännähti selin kiveen, lykkäsi kiikertin kokoon ja paineli turkinkar-voja hikistä rintaansa ja kylkiään vasten; otti sitten pussista kappaleen kuivattua, kuista poronlapaa, vuotaisi siitä palan koiralle ja rupesi jään-nöstä, eteensä miettivänä tuijottaen, nopeasti nostelemaan hampaitten-sa rakoon linkulla poikkisyin leikeltyinä hienoina, mureina helpeinä.


Tuossa varkaassa hänen ajatuksensa askartelivat. Sinne ne perältäkin kieityivät, että se oli Pihtojen porokylästä, jokahan kuulon mukaan, hil-jakkoin jutaneena, oli vain puolentoista penikulman takana pohjoisessa. Kummalta vain näytti, mitä asiaa varkaalla oli muiden kiertämään Suas-kursuun. Olipa niin tai näin, sieltä sen nyt kiireettäkin varmasti saavuttaisi...


Kursun suulle laskeuduttuaan oli Niila vasiten valinnut sen oikean puo-len kuljettavakseen. Hän oli hiiviskellyt tuskin puoltatiimaa, kun Lumpus äkkiä hypähti perästä rinnalle ja muristen pysähtyi, kuono viistosti kohti kursun vastapäistä laitaa. Niila kyykähti kohta ja naaki mättään taakse, painaen koiran vierelleen.


Siinähän näkyi rinteen alla melkein kohdalla, tuskin parinkymmenen sylen päässä, ilmetty asento, jossa hääräsi - Piltto Piera, tuttu mies. Tu-lisijasta nousi vielä savun häive: Piera oli jo kahvistellut. Mutta mustunut, korvakoiden tukema padan-keitinvarras tulisijan äärellä osoitti, ettei asennossa nyt oltu ensi kertaa. Koira, ruskea penikkarössö, kalusi siinä ahnaasti luupalasta. Pensaan tyvellä oli kyljellään nokinen kattila, sisältä kuitenkin kirkkaassa tinassa; sehän se tietenkin, harjan seljassa keik-kuen, oli paisteessa välähtänyt, eroittuen kiikertissä Sorukerolle asti. - Välillä kuhisi ojassa koski. Ja viistossa, vähän alempana ojan rannalla, näki Niila koivuun sidotun härkänsä nuuskivan ilmaa häneen päin ja sit-ten taas koparoivan maata.


Niila rupesi tarkemmin seuraamaan Pieran puuhia, ottaen käsille kiiker-tin, joka nähtävän toi siltä matkalta röhki likelle, melkein nokan alle. Pie-ra näkyi leiposta aukovan, venyttelevän ja kuivattavaksi kytkevän verek-siä vasantaljoja, joista useimmista oli korvat leikattu pois - todistus toi-sen omaan kajoamisesta. Puoliväliin toistakymmentä niitä saattoi las-kea, kauniintummia peskinahkoja. Piera kanteli ne sitten vähin erin taaempana kursun alasuunnassa olevaan tiheikköön, josta häämöitti luova, korvakoiden varaan kyhätty risukatos. Sen alle hän ripusteli ne kuivamaan, ehkäpä toisen samanlaisten lisäksi. Miten olikin, Pieralla oli täällä varkaankätkö. Tietenkään hän ei tohtinut saalistaan vielä viedä kodalleen; siellähän saattaisi kuivattavat taljat vieraankin silmä helposti keksiä.

Matalalla matkaava aurinko oli jo ehtinyt lounajan ja lännen rajoille, länt-tä likemmäs. Sen säteet eivät enää yltäneet kursun pohjaan, maalailivat vain Niilan seläntakaisen rinteen punakeltaiseksi.



Tähän asti vain uteliaana katsellut Niila alkoi nyt käydä levottomaksi härjästään, havaitessaan asennossa puuhaavan Pieran tuolloin tällöin sitä vilkuilevan.— Mikäskö hänen olisi mennä ja näpätä härkä pois? Ei vain, juuri mahdoton juolahdus! Ei hän kylläkään peljännyt Pieraa, sillä tämä oli sekä vanhempi että heikompi ja tiettävästi heppäsempi pyssyn-käyttelijäkin. Sitäpaitsi tiesi hän poronvarkaana olevansa röhki käteväm-pi Pieraa, joka tosin oli enemmän kuin kahta vertaa rikkaampi, neljän-nestuhannen omistaja, jotavastoin hänellä oli ainoastaan satakunta pää-tä, tokkanen vain. Mutta tämähän riippui vain siitä, että hän oli aloittanut paljon myöhemmin; Piera taas oli vuosikymmentä kauemmin häärinyt porojen kimpussa - koiralla sitä ennen ajeltuaan!


Niin, noista seikoista ei härjän oton mahdottomuus johtunut. Ei, vaan syynä oli se, että Pieralle tuollaisesta verekseltä yllättämisestä koituisi niin suuri häpeä, että heistä tulisi ikuiset vihamiehet. Ei siinä sopiminen-kaan auttaisi, sillä ainakin viinoissaan toinen tai toinen joikastaisi sap-pensa julki. Salatoiminta oli paras. Siten säilyisi ulkonainen sopu, kuten tähänkin saakka, vaikkapa he sitten kumpikin vikoisivat toisiaan porojen-sa surmaksi.. .


Eikähän sitäpaitsi poronvarkaus, ylettömän vanha tapa, sinään saattanut ollakaan pahasta, sati sen taiten toimitti: joko niin salaa, ettei toinen tien-nyt, tai niin juokaleen julkeasti, ettei kukaan sitä varkaudeksi älynnyt. Sellaisesta ei omatuntokaan soimannut. Oikeastaan se olikin - poro-miesten kesken - vain lainaamista: yksi otti, toinen otti takaisin.

Virkakunta sitä kyllä vainosi ja maallinen laki rankaisi, mutta ne olivatkin vain tyhmiä varkaita varten, niitä, jotka sautattelivat, ja noita kirottuja lan-talaisia varten, joilla ei ollut, mistä takaisin ottaisi. Ainahan ne suurimmat ja rikkaimmat varkaat irti säilyivät. Tosin häntäkin - ikävä muistella - oli vasta-laihin vennetty tutkintovankina, mutta eipä syyhyn saatu, vaikka satoihin nousi niiden pääluku, joihin hän oli lupaa kysymättä puukon pis-tänyt tai kuulan lennättänyt. Piera sensijaan oli jo kerran käynytkin opin-tomatkalla tiilenpää-yliopistossa. — Niin, juuri varma oli Niila myös siitä, että taivaan kirjoihinkin vedettiin piirto vain tökeristä varkauksista - ja lantalaisten rötöksistä - jotavastoin itse äijävaltiaskin vain räpähytti ym-märtävästi silmäänsä, nähdessään juolevan lainauksen ..jo vain.

Mutta kukaties hän nyt turhaan miettikin varkauksia, havahti Niila, näh-dessään Pieran oikaisevanharjanluo. Ehkä tuo oli kyllästynyt itse kanta-maansa taakkaan tahi sen siihenastinen takkahärkä oli lyöttynyt tai ka-rannut ja se siksi oli siepannut tämän harjan vain kannattaakseen sillä neuvot tänne. Eihän sen ollut sopinut tulla lupaa kysymään, se kun tie-tenkin oli ammuskellut juuri Karra-Aslakan kylän vasoja. Sati se härjän nyt päästäisi pangasta ja laskisi menemään, ei hän muistelisi koko selk-kausta. Kerrankos hänkin oli toisten härjillä kannattanut!



Niilan naama kirkastui, kun Piera päästi hihnan koivusta ja lähti talutta-maan härkää asentoon päin. Mutta lähemmäs päästyään pysähtyikin hän kosken partaalle, kuivalle ruohikkopaikalle, syltäkymmenen päähän Niilasta, ja sitoi hihnanlatvan pensaaseen.


Samassa selkeni Niilalle Pienin aie. Veri nousi hänen päähänsä, hän ki-risteli hampaitaan ja rupesi hamuamaan seljästä kivääriään, kähisten. "Jos vain pistät, pistää täältäkin!"


Mutta Piera toimi nopeasti. Tohtimatta tarttua vankkaniskaisen härjän suuriin sarviin, meni hän muina miehinä sen taakse vasemmalle puolelle ja äkkiä syöksyi sen mahan alitse kiinni oikean etujalan nilkkaan, riuh-taisten elukan siitä silmälleen ja sitten kyljelleen. Sarvista käännettyään turvan pystyyn ja painallettuaan niiden terävät takahaarat syvälle maa-han, hän pyörähti toisella kädellään kiinni vasempaan takajalkaan, vään-täen härjän siitä lopullisesti seljalleen, ja heittäytyi sitten sen päälle, hoi-dellen etujaloista tasajiainoa. Vilahdus vain - ja leuku upposi päätään myöten etujalkain väliin sydämen kohdalle, jääden siihen tärisemään, takajalkain sätkytellessä tyhjää ilmaa.


Käpsästi tämä kaikki kävi, kädenkäänteessä vain. Julmistunut Niila tus-kin kerkesi kirota paria kertaa ja saada kiväärin kunnolleen tupesta, kun Piera jo, vedettyään meljestä pois puukon ja nuolaistuaan siitä veren, rauhallisesti oli härjän ruholla istuen pitämässä silmällä sen kuolinkamp-pausta: yrittäen nostaa päätään teki härkä koko ruumiillaan pari voima-kasta rytkäystä, ikäänkuin jaloilleen pyrkiäkseen; sitten se asettui, näyt-täen haukkovan ilmaa, ja vain jalat vielä väliin terävästi nytkähtelivät.


Nilan kädet tutisivat kiusallisesti,hänen koettaessaan suunnata kivääriä Pieraa kohti, ja päässä suhisi sekavia ajatuksia...



Ryhtyen jatkamaan työtään, Piera ensiksi sivalti härjältä korvat, heittäen ne koiralle, aukaisi sitten kurkun sitoakseen ruokatorven ja teki tottu-neesti tarpeelliset viillokset taljan ja koipien nylkemiseksi.


Tuo korvien leikkaaminen, omistusmerkin hävittäminen, Niilaa vielä eri-tyisesti kiukutti. Kun kivääri ei ruvennut muutoin vakaantumaan, nojasi hän sen suojanaan olevaan pounuun ja - tähtäsi... Mutta laukausta ei kuulunut, sillä tästä tietämättömän, touhuavan Pieran yhtäänne ja toi-saanne kumartuvaa päätä tähtäimeen tavoitellessaan hänestä miehen ampuminen kuitenkin alkoi tuntua karmivalta. Eihän hän vielä ennen ol-lut sellaista tehnyt. Jospa ainakin ensiksi lukisi sen puolesta isämeitää, sen verran kuin osaisi: ". ..isä meidän, joka olet taivaassa... anna meille jokapäiväiset leivät... anna anteeksi meille ja muille vihollisille...älä tapa.. ." Siinä hän sekosi, pinnisti muistiaan jahoki huulillaan: "älä tapa... älä tapa...", koettaen siten löytää jatkoa. Viimein hän tuskastuneena ääneen säärähti: "älä tapa!"


Ikäänkuin joku syrjäinen olisi sen takaapäin korvaan ärjäissyt, Niila hät-kähti ja selvisi kuin painajaisen kynsistä. Kadet heltisivät kivääristä, mut-ta hän jäi yhä tuijottamaan Pieraan päin.


Tällä välin Piera oli, härjän nyljettyään, jo raajonut siltä ulkonevammat osat; ja nyt hän heittää mätkäytti kuusta valkeat suolet ja arvottomam-mat muista sisälmyksistä taljaan käärittyinä Niilan puolelle ojaa, arvaten-kin aikoen ne piiloittaa sillä kohdalla olevaan märkään mätikköön; sitten hän aukaisi rintaontelon, repäisten sieltä keuhkot koiralleen, väänsi ku-rennon kosken partaalle ja kaatoi sinne veren, jatkaen taas paloittelua. Sitä kestikin vain muutaman hetken. Nylkäistyään vielä koivet, hän näytti paneva erilleen kielen, konttiluut ja keittolihat sekä lähti itse, lujasti kirot-tuaan koiraansa lihoihin koskemasta, kävelemään luovaan päin.

Niila oli vähitellen jäähtynyt, ja haikitsi jo kylmästi, mutta viha ei silti hel-littänyt. Selkäpiitä kylmi muistaessa, kuinka likellä miestappo oli äsken ollut. Eihän se olisi salassa säilynyt: Pihtojen kylässä tietenkin joku tiesi Pieran puuhat ja kätkön, ja toisaalta taas hän oli laavulta lähtiessään tul-lut uhanneeksi ampua härkänsä viejän. Eivät ne heikäläisetkään olisi hy-väksyneet oman palkisen miehen surmaamista, olipa se vaikka lentävä varas. Kyllä kruununmies olisi siitä sotkusta pään löytänyt, ja sitten - iäk-si pois näiltä tuntureilta!



Luovan takaa rupesi kuulumaan nosteltujen ja vyörähtävien kivien jatku-vaa kolinaa. Sillä maailmatun riettaalla, käännähtivät nyt Niilan mietteet, oli vielä purnukin tuolla, vai vastako lie sitä tehnyt. Vasiten haaskioon se tappoi hänen härkänsii. Happanisivathan ne lihat nyt vielä purnussakin, vain paistit se niistä saisi talvella Norjaan puijatuksi... Hänen paras ajok-kaansa, peurakka ja vireä ja niin silmäsuora, että sai lasketella mistä puunraosta mieli, ja juuri henkilaitis, ei pidätellyt, taluttipa hopusti tai hi-taasti, ja nyt sitten niin lihava, että selkä oli kurulla...! - Niilan silmät kas-tuivat härkää muistellessa.


Pieran penikka oli keinotellut ojan yli ahmimaan sinne heitettyjä sisäl-myksiä. Nälkiintynyt Lumpus oli sitä aikansa katsellut, kuola suusta va-luen, mutta sitten isäntänsä huomaamatta kiertäen hiipinyt paikalle. Niila sattui parhaiksi silmäämään sinnepäin, nähdessään kuinka penikan nis-kakarvat pöllysivät Lumpuksen hampaissa ja kuinka se sitten äkkiä äläh-tämättä lennähti seljälleen koskeen, josta hetken vilahteli vain käpäliä, joskus kuonokin, suolenpätkän siitä vielä venyessä: läkähtyi varmaan, kosk`ei noussut. - Kylliksi herkuteltuaan palasi Lumpus nolona, häntä maata viistäen, mutta hämmästyi pahasti, kun Niila vain suopeasti ruo-paisi sen korvantaustaa.


Kun Piera kuulosti yhä kamuavan purnullaan, nousi Niila ja manasi: "Kun näet kolme raavainta härkääsi hävinneiksi, silloin ajattele minua ja ajokastani!"


Laskeva aurinko väritti länsiluoteen taivaalle heleänpunaisen pilvijuovan, mutta kursunsuulta nähden piirtyvän tunturin varjonpuoli oli kuin musta, yletön muuri. Sitä kohti lähti Niila nyt taivaltamaan. Koiran hän käski pysytellä jäljessä; ja se taisi ollakin rohki mieluista Lumpukselle, jokahan oli nyt paksu ja pyöreä kuin ahdettu karvasäkki.