E. N. Manninen. / Suomen Kuvalehti 1936.

Veli-Sammeli - yksineläjä


Kannattaako siitäkin kirjoittaa. - Veli-Ovia, kirjeenkantaja arvoltaan, on veljeksistä vanhin; talvet ahkion keulassa postipussia Nuorgamiin kuljet-taa, kesällä ennen sauvoimessa kolusi, nyt oikein muturilla Tenoa ylös alas viiltää. Kyllä muuttuvat ajat! - Nopa Veli-Aslak? Se on nuorin, enti-vanhaan hänkin puolitoistakymmentä vuotta Outakosken postin kanssa taajoi, sai nimen Post-Aslak. Tuli vuoro muuttua poliisiksi, ylimääräiseksi ja varapolilsiksi = sitten niistäkin viroista luopui, ensin toisesta, sitten toi-sesta.

Saamul eli niinkuin lantalainen sanoo: Veli-Sammeli, on veljeksistä kes-kimmäinen ja kohta kuusikymmentä. Siinä mies joka ei ole erehtynyt valtion epämääräisiin nälkäpalkkaisiin virkailuihin. Hän on sitä lajia, että on pärjännyt omin eväin ja pärjää. Helppoa rahaa hänen kohdalleen on sattunut tosin vain silloin, kun palkisen tai Pannen poikain porot selvät heinät häneltä suovista ovat syöneet, syöneet ja polkeneet. Silloin on Veli-Sammeli pannut silmät kiinni ja sanonut palkisen miehille, että sata ruunua. Toisinaan ovat maksaneet, toisinaan ei; silloin ei, kun paljona ovat pitäneet, liiaksi tyyriinä. Mitä silloin Veli-Sammeli? Mitäpä hän, kä-räjöimään ei kehtaa ruveta.
- Pitäkhööt, jos jo sen lantin vaivaset ovat.

Muu kaikki elanto pysyy lujassa Veli- Sammelilla, sen hän arvaa, akat-tomalla tunturieläjällä. Kolme on pääelinkeinoa hänellä: riekko, lohi, asuntokentän heinänteko; siihen ylimääräisenä jonakuna kesänä hilla. Poronpito? Se on rikkaitten ammattia - tällaisella eläjällä on ainoastaan ajokas, korkeintaan kaksi, hukan ja Jumalan armosta.

Riekonpyynti on numero yksi eli ammateista ensimmäinen. Tavallisina talvina näistä kotikunnan riekoista ei paljoa höysty; jonkun juuri ilta- ja aamuhämärissä kuulet tunturin laidassa naurahtavan. Mutta idästä kun toisinaan lähtee tulemaan lintua, niin ei vain pehikoiden ympärykset, vaan aituukset, kartanotkin ne ristiin rastiin juoksevat. Niitä on silloin sa-keana kaikki paikat - poikasetkin, tuon mittaiset ja vähän paremmat, kymmenittäin riekkoja päivässä kotiin kantavat. Sellaisena talvena - se ei kyllä tule kuin kerran kymmenessä vuodessa - on Veli-Sammelikin it-seoikeutettu eläjä, Kotoapäin hän silloin ansapyynnissä kulkee, hirttää riekkoja, toisinaan haulikkotorvella ampuukin - kuitenkin niin, että kaksi riekkoa vähintään yksi latinki antakoon; yhteen riekkoon ei kannata ko-konaista panosta panna.

Mutta tavallisena talvena, muualta tulemattoman asuntoriekon aikana, häätyy Sammelin lyödä evästä laukkuun, laukku ahkion keulaan ja niin ajastaa tunturien yli Vetsivuomaan tai Mierasjärven takaisiin koivikko-kuruihin, joissa siellä täällä jo mäntytarrikin itää. Siellä hän asustaa maan- ja mullantuoksuisessa turvekammissa, narisuttaa sen ovireuh-kaa ulosmennessä, sisääntullessa. Päivät hän pahnustaa upottavissa lumikuruissa, rakentaa kaarteita, virittää ansoja, mieluummin messinki kuin tavallisia lanka-ansoja, joihin ei istu huurru - päästelee langoista viime yönä eri asennoihin kohmettuneet linnut, hiihtää sitten hämärissä kammille, riekot kaulassa rinnan yli riippuen. - Millainen tästä on tienes-ti? Hans Skaiti Utsjokisuulla antaa viisikymmentä äyriä päästä, Varan-gissa ja siellä maksavat vähäisen enemmän. Hyvillään saa olla Samme-li, jos niin viiden kuuden ruunun päiväpalkoille pääsee.

Kokonaan toista on lohenpatopyynti ja onginta. Silti siinäkin ovat omat ehtonsa. Jos kevätvettä on vähäisen, tulva pieni Tenossa, niin ei nouse lohi. Ei pääse, vaikka halukin olisi, tenonsuulaiset ottavat kaikki kiinni padoin ja kulleverkoin. Siten yläjoen asukkaalle ei jää mitään. Mutta tul-vakeväinä, milloin ihmiset eivät voi kalannousua estää, tulee lohta syök-syttäin suurissa parvissa - hyppivät vielä ilosta suvantopaikoissa ylös mennessään.

Silloin panee Veli-Sammeli patonsa pyyntikuntoon ja alkaa odottaessaan onginnan. Hän täkyttää rantaan veneelleen omatekoiset koivuiset vavat ja Jumpa`Juhanin rustaamat rullat käsissä. Hänellä on myöskin pienoi-nen, lukollinen arkku, se sisältää kaikenkaltaiset onkipelit; uistimet, tevo-nit, puukalat ja perhoskoukut. Jos ei niillä saa, Veli-Sammelin laitteilla, millä sitten! Hän on nähkääs vielä sellainenkin seppä, että milloin lohi meinaa tyhjää soudattaa - ei ota siihen, ei tähän; ei vaikka kuinka vaih-taisi ja valitseisi siiman päähän pantavaa - hän, Veli-Sammeli, soutaa maihin, maalaa uistimet uudelleen, värjää tevonit toiseen uskoon - arve-lee, että eiköhän nyt ala passata. Niin sitten, kun taas mies soutaa, kyökkäsee vähän aikaa airoissa - jo haukkaa lohi, puistaa ja tappelee niin, että kamppeet uhkaavat kappaleiksi mennä. Mutta - ei auta, Veli-Sammeli soutaa toisella,ratisuttaa rullaa toisella kädellä. Jos lohi ottaa uuden suunnan, mies vaihtaavavan toiseen, airon toiseen käteen -sou-taa airopuolella, loukuttaa - pihistää ja piinaa siimaa sentittäin peukalon takaa.

Mutta jos lohi kauhtuu isoja, vedenpäällisiä laukkoja ottamaan, osaa Ve-li-Sammeli löysätä lankaa syltä kaupalla. Kohta hän kuitenkin jälleen kehrää ja kitistää, nuolee takaisin menettämänsä syliä t, enemmänkin, paljonkin enemmän. Jo puljahtelee lohi veneen lähettyvillä, tuijaa vesi-kalvossa vatsa valkeana. Ottaa mies pitkävartisen koukun, kuljettaa sen kärjen kalan hartioiden taakse, riuhtaisee ja sivaltaa yksin tein leiskuvan lohen veneeseen. Rymistävät nyt mies ja lohi, teljot ja sauvoimet kolise-vat. Hävittävä on kalan, tultava nuijan paukkeesta tajuttomaksi ja vihdoin suutaan aukoin, eviään varistaen annettava henkensä. Lohesta maksaa Skiippakurussa Pirkeri puolitoista ruunua kilolta. Se ei ole paljon, mutta paljon ei ole myöskään valmiiksi paahdetusta kahvista kuusitoista ja so-kerista neljä markkaa, Suomen rahaksi muutettuna.

Kolmas kohta on asuntokentän niitto, heinänteko tupatötterön ympäriltä. Kun löi kumoon kaiken, mitä aitauksen sisässä kasvoi: nurmet, hirven-heinät, putket, kortteet, saniaiset, kuolleenkourat ja kukat, kun tarkoin leikkeli puskien ja pehikoiden ympärykset, sai kokoon lehmänruokaa kolmensadan ruunun arvosta. Mutta keinottelua vielä sittenkin tarvittiin, piti säilyttää heinät yli talven ja toivoa pitkää kevättä - silloin tulivat hei-nille kutsumattomat noutajat. Tappelulla vielä viimeisetkin korret veivät käsistä ne, joilla elukoita oli.


Sitten ilmestyvät joinakin kesinä hillat eli, kuten etelässä sanovat, lakat eli suomuuraimet. Milloin kukkimisaikaan ei satu kovia tuulia tai raesa-teita ja kypsymisaikaan yöpakkasia, niin punaisina pohottavat elokuussa suot. Ei jouda kukaan silloin heinin tekoon, yksinäinen mies kaikkein vä-himmän. Häätyy harata hilloja aamusta iltaan, kerätä täyteen saavi saa-vin perästä - niistä saa saman hinnan kilolta,kuin riekoista kappaleelta. Niitä varten et tarvitse ansoja, et kaarteita - kävelet vain jängälle, ei hau-likko, vaan astia nyrkissä. Eivät lähde hillat lentoon niinkuin riekkotokka, vaikka kuinka pehikoissa kinnipeskeinesi rapiset. Heinä sillä aikaa pysyy siinä, mihin on kasvanut, ei karkaa; hyvin sen kerkeät niittää, luhtaheinät lamperoisista vielä jäänkin päältä.

Siinä on sinulla yksinäisen miehen elannot tunturikuopassa - pärjää, niinkuin näet, paremminkin kuin luulet. Annat sinä hänelle rauhan, antaa hänkin rauhan sinulle. Mutta ihmisiksi jos et osaa olla, vaan ahdistele-maan alat - miten arvelet kanssasi käyvän? Kiveksi sinut lapinmies noi-tuu, kiveksi tai kallioksi, ja jos oikein pahasti syöntymään pääsee - mus-taksi piruksi. Arvaat sen, siitä on leikki kaukana!

Jegelvein perintötila.

Haluatteko Tet lähteä katsomaan Veli-Sammelin asuinpaikkaa?

Häädymme tahtoa Veli-Ovlaa kyytiin, sillähän on muturi. Mitäkö se ottaa - minä maksan, ei tarvitse Teidän huolehtia, olette vieras; ei se niin tyy-riiksi tule.

Tehdään siis lystetyyri eli huvimatka Tenoa, Tet ja minä. Annetaan Veli-Ovlan hoitaa konettaan; hyvinhän tuo tuntuu laulavan, katkeamatta. Kat-sellaan met vain maisemia, näitä loppumattomia koivikkovaaroja ja vuo-ria, joita täällä on opittu sanomaan tuntureiksi, ja joita lantalaiset tuntuvat niin kovasti ihailevan. Näin päiväpaisteella varsinkin, sekä tämän, että tuonpuoleiset, Suomen ja Norjan tunturit, ovat kyllä koreat ja pehmeät silmälle; taimmaiset taas haurasta sineä kuin kauniissa kuvissa. Tuntuu somalta ensikertalaisesta, kun aurinko heittää valoläikkiä pilvien lomitse vihreille rinteille.Siellä ne ikäänkuin elävät itsestään, laajenevat, piene-nevät, liukuvat pois tunturien piiristä tai muuten häviävät - aina sen mu-kaan, miten pilvet taivaalla kulkevat. - Niin vain, kyllähän lantalainen niitä ihastelee, mutta menisipä tunturiin, lähtisipä kiikkumaan, näkisi, millaiset ovat maat - kerrassa karkeat ja koloiset. Ja kun lantalainen niistä niin kovasti tykkää, niin ottaisi nämä puuttomat aavakkotunturit, kyllä meille kelpaa heidän ruis- ja nisupeltonsa. Vaihdetaan: kokonainen tunturi yh-destä pellosta - täällä ei nuukailla!

Mutta näin jos jatketaan, ajetaan ohi Veli-Sammelin. Tuolla jo näkyy, Te-non Suomen puoleisella rannalla Jegelvei, talontapainen: neliseinäinen tupa, kaksijalka-aittaa ja polttopuuvarasto, pystyyn asetettujen kokopit-kien koivurankojen tapuli. Tuvan katolla seisoo jatkettu, savua puhaltava peltiputki, eteisen ovi on ammollaan - siitä saa arvata Veli-Sammelin ko-tona olevaksi.

Akatoin, kuulitte jo äsken, on mies. Tet, joka tulette taloon ensimmäistä kertaa, älkää mitään ällistelkö, mutta älkää myöskään luulko minkälaa-tuiseen hyvänsä ahman pesään tulevanne. Sillä tuvassa on maalilattia, seinissä ikäloput paperit - mitä muuta? Ajan tummentamat verhontapai-set akkunoissa ja loukossa kamiini eli ymmärrettävämmin sanottuna komfyyri. Vieläkö mitä -? Sänky loukossa, tyynyä, pölisevää porontaljaa, roukokappaletta ja epämääräisen väristä rankista sisällänsä pitävä; ak-kunan alla pöytä ja pöydällä aivan uusi vahakangas. Sen kerkesi Sam-meli siihen hyllyltä sivaltaa, ennenkuin Tet ja minä sisään pääsimme. Kahvipannun kanssa jo hellalla kähisee. - Sammeli siis tiesi tulostam-me? Vai ettei tiennyt - akkunahan hänellä on seinässä ja silmät päässä.

Aluksi ei tahdo puhe luistaa, se riippuu siitä, että Tet olette outo; ei kos-kaan tiedä, mitä vieras tahtoo ja ajattelee. Silloin ei loukkaa eikä puhu tyhmyyksiä, kun vaikenee .Mutta jos vieras ymmärtää pistäytyä ulkona - luulisi olevan syytä pitkän veneessä istumisen jälkeen - niin sitten kyllä takaisin tultua puhetta riittää.

On nähkääs Sillä aikaa Veli-Sammeli kerennyt ottaa selvän, kuka Tet olette ja mitä täällä toimitatte. Ja ihmistä, josta tietää, mitä hän on, pyrkii pitämään puoleksi tuttuna. Niin nytkin, kun Tet uudelleen tupaan tulette - met vaikenemme, olemme sen näköiset kuin emme sanaakaan sillä aikaa olisi vaihtaneet - tarttuu Veli-Sammeli tuoliin, pyyhkäisee sen is-tuinta kädellä, vie pöydän luo ja sanoo, Teitä tarkoittaen:
- Istukat.
Tet sanotte, että hyvähän tässäkin, mutta otatte kuitenkin isännän osot-taman uuden paikan.

Asiat, joista sitten keskustellaan, eivät ole suuria, tarkoinne pysyvät maan tasalla. Tet voitte jo itseksenne ajatella, että lapsellisia, joutavan-päiväisiä, mutta koska Tet kerran olette, niinkuin meistä näyttää, ihmi-syyttä oppinut, niin ette ilmeilläkään osoita mitään. Päinvastoin, olette hyvinkin mukana tulevan näköinen.

Niihin suuriin elinkeinoasioihin, joista alussa oli puhe, ei puututa; mitä niistä,nehän jokainen hyvin omalta kohdaltaa ntietää ja tuntee. Ei, ote-taan esille nämä Veli-Sammelin erikoiskysymykset - se esimerkiksi, että mistä on ostettu tuo uusi kattolamppu, joka näkyy olevan oikein sukka-lamppu. Se on ostettu Espesiltä Vesisaaresta. Se on kaksi kertaa niin valaiseva kuin entinen; se loistaa kuin aurinko, se tappaa pasillit, mutta se syö kanssa öljyä kaksi kertaa niin paljon kuin entinen, 10-linjan lamppu.

Sanasta pasilli päästään siihen, että viime talvena olivat Veli-Sammelin vieneet Utsjoen sairaalaan. Hoito mainio. Siitä vain vähäinen riita syntyi, kun ei antanut ruokaa Sisar-Inka milloin Sammeli tahtoi, vain määräai-koina. - Tuli pappi katsomaan, Veli-Sammeli ruoasta kantelemaan.
- Ei elä ihminen ainoastaan leivästä, pappi sanoo.
- Ei, ei vain,mutta ei myöskään aivan leivättä, Veli-Sammeli sanaa se-littämään.

Asia päättyy niin, että ruokaa annetaan määräajoitta. - Öisin Veli-Sam-meli valvoi, ajatteli karata Veli-Aslakan taloon, joka siinä vieressä asuu. Sitä kai pelkäsi Sisar-Inkakin, koska kaikki miehen omat vaatteet vintille vei. Eihän siitä niin mihinkään päässyt, paikallaan oli pysyttävä, elettävä naisen ymmärryksen.mukaan - hänen, Veli-Sammelin, jonka milloinkaan ei ollut tarvinnut toisten komentoja totella, naisten kaikkein vähimmän!

Mitä tautia Sammeli sairasti? Reväsinmatoa eli poltteita sydänalassa. Sen saa liiasta poronrasvasta, liiasta lihasta ja hapanneesta lohesta. Niin on tohtori todennut. Mutta mitä tohtorista, tauti ei tapa, ellei ole sa-llittu. Niin se on uskottava. Kuolikos Veli-Sammelikaan, vaikka jo sairaa-laan vietiin! Elää vain, samoja eväitä yhä syö.

No niin, kahvi on jo valmis. Sitä kaadetaan kuppeihin, hörpitään. Puoli-välissä vasta Veli-Sammeli hoksaa, että pieniä lusikoita olla pitää, niitä-hän juuri on hankittu. Ne on pistetty varsistaan seinään tapeetin ja pah-vin läpi, asetettu riviin kolme kiiltävää alumiinilusikkaa ja viisi samanlais-ta isompaa ruokalusikkaa.

Mitä vielä? Kannetaan heiniä lattialle, kannetaan niin paljon, että kirput heinissä eksyvät. Lyödään pitkäkseen, vedetään takkia pään ja hartioi-den peitoksi - nukutaan vastaniitettyjen heinien ja komfyyrin kosteaan lämpöön.

Sänkyyn porontaljan ja roukokappaleen väliin käpertyy Veli-Sammeli.