Veli-Pekka Lehtola:

Lappalaiskaravaanit harhateillä, kulttuurilähettiläät kiertueella?


Saamelaiset Euroopan näyttämöillä ja eläintarhoissa osa 2


Berliinin näyttely vuonna 1911 herätti paheksuntaa eri tahoilla. Ruotsa-laisuuden liitto puuttui siihen, että ruotsalaiset ja primitiivikansat sekoitet-tiin keskenään. Lehdet taas arvostelivat 70-henkiselle seurueelle vara-tun esiintymistilan pienuutta, asfalttiympäristössä tehtyjä pulkka-ajeluita sekä oloja, joissa porot kuolivat.

Niiden mukaan lappalaisia ei muutenkaan pitänyt tuoda näytille – heidät piti tavata omassa kotiympäristössään. Broberg on todennut, että nou-sevan saamelaisliikkeen, samoin kuin ruotsalaisten saamenystävien, pii-rissä näytöksiin suhtauduttiin kriittisesti.

Ne nähtiin rotuoppien ja ihmisarvon näkökulmasta. Kritiikki suuntautui myös ja erityisesti Skansenin näytöksiä kohtaan. Niiden nähtiin edustavan samaa instituutiota omalla maaperällä, vaikka Broberg onkin nähnyt niiden eroavan mannermaisesta mallista.

Torkel Tomasson(*., eräs johtavista saamelaisaktivisteista 1900-luvun alussa, korosti, että väärään luonnon-ympäristöön sijoitetut, näytellyt lappalaisleirin esitykset antoivat halpahintaisen kuvan saamelaiskulttuu-rista.

Katsojien nähtiin kurkistelevan saamelaisten kotaan ja arkielä-mään ”kuin apinahäkkeihin”. Tomasson ja Elsa Laula olivat johtajia saa-melaisliikkeessä, jonka toiminta huipentui vuonna 1917 pidettyyn ensim-mäiseen yleiseen saamelaiskokoukseen Norjan ja Ruotsin saamelaisten välillä.

*) https://sv.wikipedia.org/wiki/Torkel_Tomasson

Saamelaisten omanarvontuntoa korostavat liikkeen johtajat arvostelivat ankarasti valtaväestöjen näkemystä saamelaisista eläinten kaltaisina näyttelyesineinä:

”Me saamelaiset emme halua olla koekaniineja kaikille mahdollisille so-siaalisille kokeiluille ja koekenttänä sensaationälkäisille nk. kirjailijoille ja tieteilijöille, joiden ”totuudet lappalaisista´ tekevät meistä kuolevien eläin-ten lauman, joita ei pian löydy muutalta kuin apinahäkeistä Skansenilta.”

Ruotsalaisista saamenystävistä erityisesti professori K. B. Wiklund ar-vosteli lappalaisnäytöksiä ja ruotsalaisten näkemyksiä saamelaisista kuolevana kansana. Hän korosti saamelaisten lukumäärän kasvavan kaiken aikaa, joskin suhteellinen lukumäärä väheni skandinaavisten ja suomalaisen väestön kustannuksella.

Hänen mukaansa saamelaisia oli kohdeltava asiallisesti. Kun Göteborgin kaupunki halusi 300-vuotisjuhlansa kunniaksi 1923 pystyttää lappalaisleirin osana juhlia, Wiklund aloitti lehdistödebatin, joka johti suunnitelman kariutumiseen.

Kasvava kritiikki lappalaiskaravaaneja kohtaan liittyi myös rotuteorioiden kriisiytymiseen ja ihmisoikeusliikkeen kehitykseen. Myös kolonialistiset käytännöt purkautuivat vähittäin viimeistään ensimmäisen maailman-sodan jälkeen. Kaikki nämä syyt aiheuttivat sen, että ”alempien kulttu-urien” epähumaani esittäminen nähtiin entistä ongelmallisempana.

Valokuvauksen ja elokuvataiteen, samoin kuin muunkin tiedonvälityksen ja turismin, kehitys toi kokonaan uudet mahdollisuudet saada ”elävä” kosketus vieraisiin kulttuureihin. Erityisesti elokuva uudenlaisena doku-mentoinnin ja taiteen muotona oli näppärä keino korvata kalliit kiertueet.

Ensimmäinen saamelaisia koskeva dokumenttifilmi, englantilaisen Ro-bert W. Paulin Laplanders at Home, nähtiin jo vuonna 1903. Saamelais-näytännöt jatkuivat kuitenkin vielä 1930-luvulle saakka.

Siitä, että karavaanit eivät olleet välttämättä vastenmielisiä ja pakollisia, kertoo se, että esimerkiksi jotkut etelä-saamelaiset saattoivat lähteä kier-tueille monta kertaa, jopa monessa sukupolvessa. Daniel Mortensenin perheessä, joka vieraili mm. Chicagon maailmannäyttelyssä 1893, tradi-tio jatkui 1930-luvulle saakka.

Mortensenin eli Mortenssonin poika Trygve Danielsen kirjoitti 1930-luvun matkoiltaan Eurooppaan matkakertomuksen, joka julkaistiin myö-hemmin.. Hänen tyttärensä Bente Waage Danielsen on korostanut ta-loudellisen hyödyn lisäksi matkojen ”inspiroivaa” vaikutusta sikäli, että osallistujien maailmankatsomus laajeni huomattavasti.

Daniel Mortensen tunnetaankin eräänä saamelaisen kulttuurihistorian suurmiehenä 1900-luvun alusta: perustihan tämä porosaamelainen, so-sialisti ja tunnettu saamelaispoliittinen aktiivi saamenkielisen Waren Sardne -sanomalehden 1900-luvun alussa.

Matkat jäivät osallistujien mieleen unohtamattomina tapauksina, ja niistä jäi monenlaisia merkkejä saamelaisten pariin, ei vähiten karavaanien ai-kana jaettujen valokuvien muodossa. Jomppasen retkikunnan elä-määnkin karavaanien muisto vaikutti vähintäänkin tarinoina, kuten Jouni Piera Jomppasen maininta keisarin vierailusta kuvaa.

Kun suomalaiset alkoivat Petsamon aikana enenevässä määrin matkus-tella Lapissa, matkakirjailijoiden vakiokohteeksi tuli Juhani Jomppanen. Hän oli ”lappalaisten gentlemanni”, joka tunsi hyvin poronhoidon ja muut Lapin asiat, mutta jonka tietous maailman asioista rekisteröitiin ja yhdis-tettiin usein lappalaiskaravaaniin.

Ryhmän matkasta näyttää tulleen paikkakunnallakin legenda, joka kulkeutui myös matkakirjailijoiden korviin. Tästä lienee ollut kysymys Ernst Lampénin kohdalla, joka teoksessaan Jäämeren hengessä (1921) kertoi kiinnostavan tarinan.

Porotokka ja poromiehet Münchenissä. 12 elokuuta 1925.

Hän totesi palkanneensa matkalleen Ivalosta Nellimiin kaksi ”aitoa” lap-palaispoikaa. Keskellä jänkää toinen näistä - kirjailijan mukaan Sammeli Morottaja - yllätti kirjailijan rupeamalla laulamaan operettisävelmää Iloi-sesta leskestä sekä muitakin ”kontinentaalisia renkutuksia”.


Selvisi, että poika oli ollut mukana lappalaiskaravaanissa Saksassa. Lampénin tarina on hauska, mutta ei pidä paikkaansa. Sammeli Morot-taja on toki Lampénin ottamassa kuvassa, mutta hän ei koskaan käynyt Saksassa. Inarinsaamelaisten myöhemmän arvion mukaan Lampén las-ketteli palturia, ”kuten kirjailijoilla on tapana”.


Kun Lampénin viittaus karavaaneihin kuitenkin on ajankohtaan nähden harvinainen ja perustunee oikeaan tapaukseen, on todennäköistä, että hän kirjailijan vapaudella yhdisti kaksi asiaa - ehkä matkalla kuulemansa tarinan renkutuksineen sekä Sammelin, josta oli todistuksena valokuva.


Uuden ajan kansojen näytökset Vuosina 1925 ja 1930 Koutokeinon ja Enontekiön saamelaisia osallistui kahteen Polarschau-kiertueeseen, joi-den rahoittajana oli saksalainen L. Ruhe ja värvääjänä taiteilija Franz Dubbick. Kuten Rovaniemi-lehti uutisoi ensimmäisestä matkasta, tarkoi-tuksena oli ”harjoittaa "afääriä" esittelemällä tätä lappalaisjoukkoa useis-sa Saksan kaupungeissa, m.m. Berlinissä, Hampurissa ja Lyypekissä”.


Valokuvista Autto toteaa ironisesti: ”Saksassa näille lappalaisile annethin heistä otettuja valokuvakortteja, joita net saathin myyä heitä kattomhan tulheile ihmisile. Siksi onkin reisusta kuvatokumenttia näitten ihmisten suvuile jäänny, mitä sattui säästymhän ko sakemanni kävi sitte poltta-massa koko Lapin ryssän ja länsiliittouman pakottamanna.” Autto 2005, 8.


Seurueen Saksan esityksestä on olemassa silminnäkijäkuvaus, jonka Yrjö Kokko, tuolloin nuori opiskelija Hannoverissa, kirjoitti myöhemmin päiväkirjojensa pohjalta. Kokko tovereineen seurasi saamelaisten esiin-tymistä paikallisessa Zoossa, eläintarhassa. ”Zoon Völkerschaut, ek-soottisten kansojen elämää esittävät näytökset, olivat usein olleet suuri-suuntaisia ihmisjoukkoineen, eläimineen ja rakennelmineen. Siksipä tuntui oudolta, että katsomo oli täpötäynnä, vaikka näyttelyaukealla oli vain kaksi vaatimatonta kotaa, taempana kymmenkunta poroa ja näillä-kin vain tynkäsarvet.


Yleisö kohahti, kun heiveröinen lapinakka ilmestyi kodan ovesta, kipitti puolijuoksua toiselle kodalle ja hävisi sinne. Seurasi äänetön odottava taidepaussi.” Kokon kuvauksen mukaan saksalainen herrasmies tuli au-kiolle selostamaan, kuinka harvinaislaatuinen seuraava esitys oli: lappa-laiset olivat kotoisin Enontekiöltä, joka oli yhtä kaukana kuin eskimoitten Grönlanti tai Alaska. Paitsi, että näitä paimentolaisia oli vaikea saada lähtemään kotiseudultaan, se oli ”heille jopa vaarallista, sillä Pohjolan raikkaan, bakteerivapaan maailman lapsilla ei ollut immuniteettia etelän bakteereita kohtaan.


Samaa voi sanoa poroista, joista tälläkin kertaa suuri osa oli kuollut kier-tueen aikana”. Kokko jatkaa: Esittelyn jälkeen seurueen aidot lappalaiset ja Enontekiön suomalaiset, joitten todellista kansallisuutta ei tietenkään paljastettu, esittivät Pohjolan elämää. Naiset kutoivat pauloja kampa pir-tanaan, valmistivat kakkuleipää, ja eräs heistä tallusteli porojen luo pui-nen lypsykippo kädessään ja oli lypsävinään. Joku miehistä näperteli kaapimella puista juomakuppia, ja poro valjastettiin pikku pulkan eteen, johon vikkelä heleäpukuinen poika istahti lappalaismieen alkaessa talut-taa poroa hihnasta. Koira käveli haukkuen perässä.


Kovin vaatimaton oli esitys. mutta sitä ihastuneenmpaa oli yleisö. Varsin-kin lapset saivat yleisöltä suosionosoitukset vain olemassaolollaan. Se-lostajan toteamus ongelmista saada saamelaisia liikkeelle piti paikkan-sa, sillä suomalaisen toimittajan mukaan saamelaiset jopa pelkäsivät ennakolta matkaa, ”kuwitellen kohtaawansa kaikenlaisia waaroja oudos-sa maailmassa”.


Pahimpana esteenä lehtitiedot mainitsivat Lappiinkin kulkeutuneen hu-hun julmasta saksalaisesta ihmissyöjä-Haartmannista. Esimerkiksi tun-nettu enontekiöläinen saamelaismies, Hukka-Salkko, kieltäytyi jyrkästi lähtemästä, koska ”hänellä ei ollut halua joutua makkaroiksi”. Dubbick oli kuitenkin saanut houkuteltua mukaan neljä kotakuntaa eli perhettä, yhteensä 16 henkeä.

N:o 22-23 = Nilla Josefsen Magga ja hänen tyttärensä Olga joka oli myöhemmin Vieno Laakso vaimo.

Saamelaiset kuuluivat pääosin veljesten, Duommá-Duommán (Tuomas Magga) ja Duommá Heaikkan (Heikki Magga) perheisiin. Lisäksi jouk-koon kuului Kittejä, Auttoja sekä Niku Nutti.


Osansa matkalle lähtemi-seen lienee ollut retken huomattavalla palkkiol-la. Ilmaisen kyydin ja muonan lisäksi kukin kotakunta sai sata dollaria kuukaudessa eli noin 4000 Suomen markkaa. Parkkisen mukaan palk-kiot maksettiin kuitenkin Suomeen Enontekiön nimismiehelle, jolta rahat sai nostaa vasta turneen päätyttyä.


Osa epäluuloista saattoi johtua kommunikointiongelmista, jotka jatkuivat matkan aikanakin: ”Hän (Dubbick) puhuu huonosti suomea, jonka vuoksi lappalaiset valittavat, että he eivät ole hänen selityksistään päässeet täysin selville kaikesta matkansa ohjelmasta.


Niinpä he eivät tarkemmin tiedä, mitä heiltä oikein perillä Saksassa vaa-ditaan, ollako vain yleisön nähtävänä vaiko mahdollisesti esittää erikois-ta ohjelmaa. Pulkalla ajamisen ei ainakaan luulisi käyvän päinsä kesäl-lä.” Dubbick säästi kuitenkin kätevästi jo siinä, että saamelaiset itse ha-lusivat matkustaa Karungista Helsinkiin junan tavaravaunuissa, jossa pystyi järjestämään olot kodikkaiksi.


Dubbick ei ”saanut järjestetyksi” pikatavararahtia, minkä takia junamatka kesti kokonaista viisi päivää. ”Afääriä” oli siinäkin, että ryhmästä otettuja kuvia myytiin katsojille. Dubbick kielsi saamelaisia ottamasta vastaan lahjoja, koska halusi välttää vaikutelmaa kerjäläisistä.


Vuoden 1930 retkellä Dubbick näyttää laajentaneen sivubisneksiään: hän hankki Enontekiöltä tarvikkeita saamelaisten käsitöitä, duodjia, var-ten, jota saamelaiset myivät matkamuistoiksi kävijöille. Myynnillä saame-laiset itsekin olisivat tienanneet hyvät lisäansiot, sillä esimerkiksi. paperi-veitsestä perittiin kolme Saksan markkaa. Tarina ei kuitenkaan kerro, paljonko Dubbick peri välityspalkkiota vai saiko hän sopimuksen mu-kaan jopa pitää kaiken itse.


Kovaa palkkaa vastaan myös ryhmän valintaan kiinnitettiin huomiota: ai-touden vaatimus oli edelleen tiukka. Rovaniemi-lehden mukaan Dubbick korosti, että ryhmän oli oltava "kokoonpantu rotupuhtaista, tyypillisistä lappalaisista, jotka kaikki owat Enontekiöstä. Kaikki esiintywät tietysti täysissä lappalaiswarusteissa.” Saksalaisen seula osoittautui kuitenkin harvaksi, sillä ryhmään kuului monia lapinpukuisia Enontekiön suomalaisia. Jotkut jäivät toki rannalle.


Kari Auton mukaan "Autton Juhosta Dubbick (se asiaa hoitava saksa-lainen) sanoi ettei sole lappalainen, eikä het huoli sitä matkhan. Sake-manni oli asiantuntija alallaan. Tietäähän sen! Juho-äiji oli suomalainen vaikka vähän lappalaisverta saattoi ollakki isiensä vaimojen kautta”

Paikan päällä kriteerit tiukkenivat.

Kokon mukaan Petter eli Piera Maggaa ei pituutensa ja ”epäsaamelai-sen” ulkomuotonsa takia kelpuutettu näytökseen. Kokko ironisoi kirjas-saan näytöksen musiikkiesitystä, jossa saksalainen järjestäjä pyysi ryh-mää esittämään perinteistä musiikkiaan.


Esitys ei sisältänyt joikuja, vaan lappalaiset kajauttivat yleisön kuultavak-si ”Isontalon Antin”! Eräänä selityksenä tapaukselle voisi olla se, että seurueen suomalaisjäsenien tehtäväksi olisi jostakin syystä annettu hoi-taa musiikkipuoli.

Näytillä Helsingin Kaisaniemessä matkalla Saksaan v.1925. Oik Kitti-Hellin (Ellen Elviira o.s. Kemin), sylissä Hilma Bogdanoff, o.s. Kitti., Elli Autto (o.s. Kemi), taustalla Tuomas Magga, Lars Leevi "Nunnukka Leevi" Vieltojärvi, Piera Magga, Heikki Magga ja Jooseppi Magga.

Aidan takana Jooseppi Magga, Piera Magga ja Nutti Niku Saksassa v.1925.

Yhtä lailla voi arvella, että kuten vuoden 1910 kiertueella, mukana olevat saamelaiset olivat uskonnollista väkeä, joka ei halunnut esittää pakanal-lisia joikuja, vaan suomalainen kansanmusiikkikin kelpasi. Samaa ongel-maa ei ollut vuoden 1930 matkalla, jossa Koutokeinon saamelaisten joi-kaus kuului olennaisena osana vauhdikkaisiin porolla-ajokohtauksiin.


Hættan mukaan ryhmällä oli Saksassa pysyvä ohjelma, jota se esitti päi-västä toiseen. Siihen kuului suopunginheittoa, poron valjastamista ja po-rolla ajoa joiun säestyksellä. Esitysten huipennuksena olivat lavastetut häät, jossa hääväki käveli vihkimispaikalle kulkueena peskeissään – vä-lillä yli 30 asteen helteessä.


Saksan matkalla yli puolet poroista kuoli kuumuuteen. Hættan haastatte-lemat osallistujat kertoivat myöhemmin, että työajan päätyttyä he olivat täysin vapaita tekemään mitä halusivat. Sen sijaan saksalaisilta portit saamelaisten esiintymistiloihin pysyivät suljettuina ja vartioituina.

Hætta toteaa ehkä liioitellenkin osallistujilla olevan pelkästään positiivisia muistoja matkalta ja he olivat innostuneita kertomaan siitä. Tämä on tietysti luonnollista jo siksi, että ajan kultaamien muistojen lisäksi kertojat halusivat varmasti korostaa ainutlaatuisen matkan merkitystä.


Toisaalta se vahvistaa käsitystä siitä, että osallistujat kokivat kiertueen sekä esiintymis- ja turistimatkana, jonka tuomat elämykset ja kokemuk-set olivat osallistujille arvokkaita. Tietynlaista kotimaista jatkoa lappalais-esityksille Saksassa tiesivät ns. Lapin viikot, joita järjestettiin Helsingis-sä johon ottivat osaa muutkin kuin saamelaiset.


Vuonna 1936 koko Kaapinä vuosina 1936 ja 1951. Niihin kuului laaja Lapin kulttuurin esittely,-Jounin (Jouni Aikion) perhekunta matkusti Lem-menjoelta Helsinkiin. Mukana seurueessa oli myös kolttia ja sompiolai-sia.


Kaapin Jounin joukko pystytti porokylän laavuineen Kaisaniemen puis-toon ja kuljeskeli lapinpuvuissa kaupungilla. Lapset ajelivat Stockmannin rullaportaissa ylös ja alas. Jouni kuvaili myöhemmin, että vaikka hän oli ollut monenlaisessa viimassa ja pakkasessa, hänellä ei koskaan ollut niin kylmä kuin Kaisaniemen puistossa 18 asteen pakkasessa.


Lopuksi Jounin ”esikunta” kutsuttiin vierailulle presidentinlinnaan, jossa itse Svinhuvfud rouvineen tarjoili kahvia ja kakkua. Vuoden 1951 Lapin viikolla kestitsijänä oli presidentti J. K. Paasikivi.

Vas. Uuno Hannula, presidenttipari Paasikivi, edusk. ensimm. varapuhemies Kekkonen sekä Kaapin Jouni; Lappi-aiheisen näyttelyn avajaiset v. 1947.

Yhtenä esiintyjänä oli seitsenvuotias pikkupoika Käsivarresta. Hänen nimensä oli Nils-Aslak Valkeapää, jolle Lapin viikko merkitsi 50-vuotisen taiteilijauran alkua. Päätäntö Niin saamelaisilla kuin ulkopuolisillakin on ollut lappalais-karavaaneista ja -näytöksistä hyvin vastakkaisia näke-myksiä. Toisten mielestä näytökset esittivät saamelaiset pahimmalla ta-valla halventavasti, tunteettoman uteliaisuuden ja suoranaisen rasismin kohteina.

Toisten mielestä ne olivat tuon ajan saamelaisten ulkomaanmatkoja, joil-la maksua vastaan esiteltiin omaa kulttuuria. Erilaiset näkemykset eivät mielestäni ole niin ristiriitaisia keskenään kuin voisi luulla. Edellisen nä-kemyksen edustajat arvostelevat Gunnar Brobergin tapaan ”järjestel-mää”, rotuteorioiden ja sosiaalidarwinismin kyllästämiä instituutioita.


Toisessa tulkinnassa lähtökohtana on osallistujien näkökulma eli se, mi-kä osallistujia houkutteli matkalle ja miten he sopeuttivat omat intressin-sä muiden luomiin raameihin. Näkökulman pohjalta rakentuvat myös johtopäätökset. Kun tutkitaan vieraiden kansojen näytöksiä osana kolo-nialistisia käytäntöjä, ne heijastavat samoja asymmetrisiä suhteita ja ko-lonialistisia mekanismeja, jotka Skandinaviassa johtivat saamelais-alu-eiden haltuunottoon.


Rotureoreettista ja sosiaalidarwinististä ajattelua täytyy pitää eettisesti kyseenalaisena tutkimuksen ja julkisen ajattelun perinteenä, joka johti nimenomaan alkuperäiskansojen kannalta kielteisiin tuloksiin.


Saamelaisia koskevassa tutkimuksessa erityisesti Ruotsissa on viime aikoina osoitettu, miten tieteelliset teoriat erityisesti popularisoituina vai-kuttivat niin virkamiesten kuin päättäjienkin käytännön toimintaan, esi-merkiksi lainsäädäntöön. Rotujen hierarkioita ja kehityskelpoisuutta kos-kevat teoriat olivat pohjana Ruotsissa ja Norjassa toteutettuihin sulaut-tamispolitiikkoihin, joiden avulla saamelaiset pyrittiin ”omaksi hyväkseen” sulattamaan osaksi suurempia ja vahvempia kansallisuuksia.


Lappalaiskaravaanit voi nähdä yhteydessä tähän laajaan, eurooppalai-seen ajatusmalliin. Hagenbeckin epätoivoiseksi käynyttä pyrkimystä eristää lappalaisensa sivilisaation vaikutuksilta voi verrata ruotsalaisten harjoittamaan segregaatiopolitiikkaan, jossa Ruotsin viranomaiset ns. lapp skall vara lapp -ajattelun avulla pyrkivät eristämään porosaamelai-set nykyaikaisten vaikutteiden ulkopuolelle. Saamelaisia pyrittiin isälli-sesti pitämään erillään modernista maailmasta. Lappalaiskaravaaneja on mahdollista tarkastella myös osana taloudellisen hyödyntämisen his-toriaa.


Ne olivat osaa laajaa ”afäärin tekoa”, liiketoimintaa, jossa eettiset peri-aatteet saivat tehdä tietä taloudelliselle hyödyntämiselle. Tässä suhtees-sa se, että saamelaisetkin saivat osallistumisestaan palkkaa, on kovin vaatimatonta verrattuna niihin voittoihin, joita esimerikiksi Hagenbeck esityksillään tahkosi vuosikymmenestä toiseen. Toisaalta lappalaiskara-vaanit voidaan nähdä myös osana sitä kiinnostusta ja informaatiota muista kansoista ja kulttuureista, joka kolonialismin myötä kasvoi räjäh-dysmäisesti.


Niin päättäjien ja virkamiesten kuin tutkijoiden ja tavallisen kansankin keskuudessa oli tarvetta saada jäsennellyksi tätä tietoa ja oppia lisää. Käytännöllinen keino siihen oli elävä kosketus muihin kansoihin. Suo-sionsa takia Völkerschaut olivat erittäin merkittävä ilmiö siinä, millainen kuva muista kansoista keski-eurooppalaisille muotoutui ajanjaksolla 1870-luvulta 1930-luvulle. Samalla lailla kuin esitykset itse perustuivat mielikuville ja vahvistivat niitä, myös tulkinnat niistä ovat perustuneet voimakkaasti ladatuille mielikuville niin saamelaisten kuin tutkijoidenkin parissa.


Kansatieteellisten näytösten kulta-aika sijoittuu keskelle erästä euroop-palaisen historian traumaattista periodia: kolonialismin, rotuteorioiden ja saamelaisten sulauttamispoliitikan aikaa. Niiden paikat - sirkukset, huvi-puistot, eläintärhat – kuulostavat epäilyttäviltä. Niiden subjektit - maani-kansan” järjestäjät ja katsojat - muodostavat tutkimuksessakin kasvotto-man massan, johon yleistäen liitetään käsitys ”herrakansan asenteesta”. Tätä kuvaa vahvistaa retoriikka, jossa jopa tieteellisinä termeinä käy-tettiin sanoja villi, primitiivinen ja alempi rotu.


Kääntöpuolena on se, että rotuteoriat ja kolonialismi heijastivat Euroo-pan voimakkaan globalisoitumisen aikaa. Pohtimisen arvoinen on kysy-mys siitä, miksi esimerkiksi maailmannäyttelyiden etnografisiin esityksiin ei liity samanlaista tunnelatausta. Onko niin, että etnografisten museoi-den useinkin saama synninpäästö perustuu niiden tieteellisyyteen, kun taas laajalla julkisella tasolla toimivia esityksiä pidetään vahingollisen populaarikulttuurin edustajina, oopiumina kansalle?


Joka tapauksessa puheena olevat kansatieteelliset esitykset edustivat massamediaa aikana ennen elokuvaa, radiota ja televisiota. Niissä kävi paljon väkeä, minkä takia ne oli järjestettävä suuria katsojamääriä varten suunnitelluissa tiloissa. Niitä olivat sirkukset, huvipuistot ja eläintarhat.


Erillisen tutkimuksen arvoinen olisi tavallisen eurooppalaisen katsojan suhtautuminen esityksiin tullessa. Brobergin käsitys siitä, että lappalais-karavaanien yleisönä mannermaalla oli ”haeckeliläisiä”, pahimman luo-kan sosiaalidarwinisteja, joiden suhtautuminen tulijoihin oli lähtökohtai-sesti rodullistava, saattaa olla turhan yksinkertaistettu.


Janan toisessa päässä saattaisi olla paitsi uteliaisuutta myös vilpitöntä tiedonhalua ”meidän Euroopassamme” asuvasta luonnonkansasta ja heidän elämästään. Se, että kaikesta päätellen kiertueella olevat saa-melaiset vierailivat kaupunkilaisten luona, ei varmaankaan ole tapah-tunut pelkästään halusta kuriositeetin järjestämiseksi.


Sama yksinkertaistaminen tapahtuu helposti järjestäjän tarkoitusperien suhteen. Yhtä vähän kuin esimerkiksi Hagenbeckiä voi pitää puhtaana tieteellisen rotuajattelun tai rasismin edustajana, häntä ei voine nähdä myöskään helppoheikkinä, joka pelkästään rahastusmielessä järjesti vieraita kansoja esitteleviä näytöksiä kuudenkymmenen vuoden ajan. Nämä ominaisuudet eivät tietenkään ole poissuljettuja ja vähemmän tärkeitä, mutta hienovaraisempi psykologinen profiili esimerkiksi Hagen-beckistä olisi erittäin kiinnostava kaikessa monimutkaisuudessaan.


Toisaalta myöskään saamelaisia ei tule nähdä yhtenäisenä massana. On luonnollista, että kiertueille osallistuneilla oli erilaisia kokemuksia matkoista. Toisille ne olivat ehkä kulttuurishokki, jota ei haluttu kokea uudelleen. Toisille ne olivat sivistäviä ja avartavia matkoja, joista jäi niin mieluisia muistoja, että niille haluttiin uudelleenkin. Lappalaiskaravaa-nien arvostelu näyttää osaksi lähteneen liikkeelle saamelaisten itsensä parissa, johtohahmoista, jotka näkivät ne rotuteorioiden ja saamelaisia alistavan etnosentrisen ajattelun välikappaleina.


Saamelaiskaravaanien osallistujat ovat epäilemättä saaneet osakseen omiensa kritiikkiä, mutta saamelaisaktiivien mielipiteet eivät tietenkään edustaneet kaikkien saamelaisten ajattelua. Saamelaisille itselleen kier-tueet olivat varmasti, paitsi mahdollisuuksia pieneen tienestiin, myös kiinnostavia matkoja vieraaseen kulttuuriin, josta riitti kertomista vuosi-kymmeniksi. Saamelaiset olivat Keski-Euroopassa paitsi nähtävyyksiä myös eksoottisia vieraita, joita kutsuttiin seurapiireihin ja vaikuttajien luo.


Ei pidä epäillä, etteivätkö osallistujat olisi nähneet itseään lähettiläinä, jotka levittivät tietoa kulttuuristaan. Saamelaiset ovat varmasti ymmärtä-neet, että suuri osa yleisöstä tuli katsomaan pohjoisen ”villejä”, jotka edustivat eurooppalaisten mielestä alempaa rotua, mutta elävät saame-laiset saattoivat tarjota joillekin uudenlaisen, henkilökohtaisemman ku-van kansastaan.



http://www.veli-pekkalehtola.fi/Use…


Hagenbeck, 1931

http://www.nb.no/nbsok/nb/39fb43304…

Hagenbeck, 1932
http://www.nb.no/nbsok/nb/cd71b86a4…

https://svenska.yle.fi/artikel/2019/02/03/sa-gick-det-till-nar-markkus-farfars-far-simoni-var-utstalld-pa-zoo-i-tyskland-om