Veli-Pekka Lehtola:

Lappalaiskaravaanit harhateillä, kulttuurilähettiläät kiertueella?


Saamelaiset Euroopan näyttämöillä ja eläintarhoissa osa 1


Uusi Suometar uutisoi lokakuussa 1875: ”Lappalaisia Saksan pääkau-pungissa. Muu'an herra Hagenbeck on Berlin´iin tuottanut kaupunkilais-ten ihmeteltäväksi lappalaisperheen sekä suuren joukon peuroja, suk-sia, huonekaluja, koiria y.m.”

Maininta on merkittävä, koska se kuvasi hampurilaisen eläintenkesyttä-jän, Carl Hagenbeckin, ensimmäistä kansatieteellistä näytöstä. Se oli avaus kuusikymmenvuotiselle uralle ”toiseuden” esittäjänä ja visualisoi-jana.

Muistelmissaan Hagenbeck piti vuonna 1875 järjestämäänsä näytöstä kääteentekevänä ja ensimmäisenä lajissaan. Tämä ei sinällään pidä paikkaansa, sillä samantyyppisiä esityksiä oli nähty vuosisadan kulues-sa eri maissa. Ensimmäinen tunnettu saamelaisesitys järjestettiin jo vuo-sina 1822–1823 Lontoon Egyptian Hall´issa, jossa esiteltiin tusina poroja ja saamelaisperhe Rørosista.

Julisteita Carl Hagenbeckin Hampurin Lapin-näyttelystä vuosilta 1893-1894.

Jo ensimmäisten kuuden viikon aikana näytöksen oli nähnyt 58 000 kat-sojaa. Saamelaiset tekivät myös kiertueen Englannissa. Cathrine Baglo on kuitenkin tehnyt ilmeisen tarpeellisen rajanvedon kahden-tyyppisten esitysten välillä. Lontoossa pidettyä näytöstä voi pitää esimerkkinä viih-teellisestä esitysmuodosta, jossa katsojille pyrittiin tarjoamaan poikkea-vuutta, jopa sensaatioita.

Näitä esityksiä järjestettiin usein teattereissa, sirkuksissa tai huvipuis-toissa – jo siksi, että ne oli rakennettu suuria väkimääriä varten. Niissä saatettiin esitellä alle metrin pituista kääpiö-saamelaista, jonka kerrottiin nauttivan ravinnokseen lunta, keitettyä ruohoa ja hapanta poronmaitoa, tai parimetristä saamelaista ”jättiläistyttöä”, joka erikoisuutensa vuoksi palkattiin kiertueelle monivuotisella sopimuksella. Hagenbeckin käsitys näytöstensä käänteentekevyydestä oli kuitenkin sikäli oikea, että niissä (ainakin näennäinen) kansatieteellinen tai antropologinen esitys tuli hal-litsevaksi.

Luonteviksi esityspaikoiksi tulivat eläintarhat, joiden perustana oli enem-män tai vähemmän luonnontieteeseen pohjautuva tapa tarkastella luon-toa. Vastakohtana viihteellisille esityksille Hagenbeckin ideana oli hyö-dyntää yleisön tiedollista kiinnostusta ja käyttää hyväksi kehittymässä olevan antropologian lähtökohtia. Hän määritteli lähtökohdaksi esittää kansojen kulttuuria ”ilman taiteellisia kulisseja tai taustaa, ja tuoda esiin – – todellakin kuva, joka varmasti oli todellinen kopio luonnonelämästä”.

Kuva: Postikortti.

Tavoitteena oli siis häivyttää kaikenlaiset viitteet järjestetystä tai näyttä-mölle asetetusta esityksestä. Hagenbeckin näytökset saivatkin kehuja siitä, että esiintyjät eivät ”näytelleet”, vaan he ikään kuin elivät näyttä-möllä omaa elämäänsä. Muiden luonnonkansojen tavoin saamelaisetkin toivat näyttämölle arkipäivän elämänsä poroineen, ”telttoineen” ja tarve-kaluineen. Vaikka ajatus vaikuttaa kuivakalta, Hagenbeckin esityksistä tuli suuria menestyksiä. Ne olivat ikään kuin oman aikansa dokumentti-esityksiä, joissa käsiteltiin kysymystä ihmiskunnan juurista ja kehitykses-tä.

Sen lisäksi, että ohjelmassa oli tietyin väliajoin näytöksiä – esimerkiksi käsityön tekemistä, musiikkiesitys, poron valjastamista tai porolla aja-mista – katsojat saivat kierrellä lappalaiskylässä, kosketella esineitä ja jopa esiintyjiä. Lappalaiskaravaanien suosio liittyi siihen kasvavaan kiin-nostukseen, jota eurooppalaiset kolonialismin myötä tunsivat vieraita kulttuureja ja kaukaisia maita kohtaan.

Lappalaiskaravaanit koottiin useimmiten Norjasta ja Ruotsista. Vuonna 1878 myös Turusta laivattiin kymmenen (mahdollisesti Suomen) saa-melaista 40 poron kanssa Hampurin kautta Pariisiin. Suomessa saame-laisten värvääminen kiertueille virisi kuitenkin kunnolla vasta vuosina 1909-1911. Eräänä järjestelijänä oli Aleko Lilius, ”kirjailija ja seikkailija”. Hänen tiedetään toimittaneen poroja Hampuriin ja Berliiniin näyttelyitä varten useaan otteeseen vuoden 1909 aikana.

Muistelmateoksessaan, jonka yksityiskohtien luotettavuutta on epäilty, Lilius kertoo tutustuneensa henkilökohtaisesti Carl Hagenbeckiin. Hän lupasi toimittaa tälle parempikuntoisia poroja kuin ne, joita eläintarhassa oli. Saatuaan ensimmäiset porot Hagenbeck innostui:

”Nyt hän halusi, että hankkisin lappalaisperheitä kotineen, poroineen, koirineen, metsästysvälineiden ja niin edelleen. Ja tusina ihmisiä kaikkine taloustavaroineen.”

Liliuksen hovihankkija Tornionjokilaaksosta, Eero Gadolin, tuotti Helsin-kiin koko joukon poroja – ja lappalaisia, jotka leiriytyivät Liliuksen puu-tarhassa odottaessaan matkaa Saksaan. Porot ja lapinpukuiset kittiläläi-set herättivät suurta uteliaisuutta jo Helsingissä. Lilius järjesti näytöksen Kaisaniemen puistoon ja kaavaili Suomeenkin omaa kiertuettaan. Myös Saksassa menestys oli suuri ja Liliuksen suunnitelmat vain kasvoivat: nyt kiertueen piti ulottua Lontoon Shepards Bush´iin, Sveitsin Alpeille ja jopa maailmankiertueelle. Petollinen yhtiötoveri häipyi kuitenkin rahat mukanaan ja Liliuksen hankkeet kuihtuivat vähitellen kokoon.

Esimerkki Liliuksen rohkeista suunnitelmista oli palkata unkarilainen Sandor Krail kouluttamaan poroja sirkusnumeroihin. Lilius väittää koulu-tuksen Helsingissä onnistuneen hyvin niin, että porot liikkuivat lapinkoi-rien avulla suunnitellusti yleisön edessä. Lapinpukuihin puetut koirat oli opetettu ratsastamaan poroilla ja ajelemaan porojen vetämissä pulkas-sa.

Krailin kouluttamista poroista on todistuksena Veckans Krönika –lehden valokuva, jossa porot on saatu polvistumaan etujaloilleen ja nousemaan takajaloille.

Kuva: 01.01.1909 Helsingin kuvalehti : kuvallinen aikakauslehti. no 8.









Krailin ja Liliuksen tiedetään matkustaneen maaliskuussa 1909 porojen kanssa Saksaan, Sirkus Schuman´iin Berliinissä, kuten helsinkiläislehti vahvisti. Berliinin näytös epäonnistui kuitenkin ”yllättävästi”.

Täpötäyden katsomon eteen ryntäävät porot, kolme koiraa kintereillään, säikähtivät valonheittimiä ja musiikkisäestystä. Ne loikkivat katsomoon ja kadulle, eräs koirista puri pikkupoikaa sääreen ja paikalla oleva sirkus-hevonenkin yltyi potkimaan ympärilleen. Sirkuksen omistaja oli vakuut-tunut siitä, että uutta yritystä ei tarvittu. Sen koommin poroja ei liene koulutettu sirkuksen vetonauloiksi.

Samana talvena kuin Lilius toimitteli ”afäärejään”, myös Juhani Jomppa-nen (joissakin lehtikirjoituksissa ”Juhani Jompa”) joukkoineen matkusti Saksaan. Suuri osa seurueesta oli kotoisin Länsi-Inarista Jomppasen kotiseudulta sekä muutamia ”lappalaisia Kittilän takalistoista”. Poromies Jomppasen päämotiivina matkaan lähtemiselle ei varmaankaan ollut raha, vaan uteliaisuus ja tiedonhalu.

Hän oli jo aiemmin - kuultuaan eriuskoisista kaljupäisistä miehistä ja si-pulikattoisista kirkoista idän suunnalla - matkustanut erään tuttunsa kanssa tutustumaan Petsamon luostariin.

Samaa oli toki yritetty aiemminkin esimerkiksi Ruotsissa vuosina 1831 ja 1859. Tulos oli merkittävä: porot oli saatu ilotulitteiden räiskyessä - jatka-maan syömistään! Suomessa sirkus Ducanderin poronkesytys oli pysäh-tynyt eläinsuojelijoiden vastustukseen. Myös Saksaan lähtö oli kiireisen innostunut, sillä Juhanin vaimo Marja oli kuudennella kuulla raskaana.

Kiertue ulottui Hampurista Königsbergiin ja kesti toukokuun lopulle. Mat-kasta on säilynyt vain vähän tietoja. Jomppasen perheeseen syntyi huh-tikuussa poika, Jouni Piera, joka myöhemmin kehui olevansa ”Königs-bergin lappalainen”, koska hän oli siellä syntynyt.

Vanhoilla päivillään hän kehuskeli isä- Juhanin tarinoihin viitaten, että it-se Saksan keisari monisatapäisen henkivartijakaartinsa kanssa oli vie-raillut saamelaisten luona. Helsinkiin palattuaan seurue vietti monta viik-koa Helsingissä. Matkanjohtaja Jomppanen kävi eduskunnassa seuraa-massa täysistuntoa ja kertomassa sen ravintolassa matkan vaiheista uteliaalle kuulijakunnalle.

Saksassa v.1910. Juhani Jomppanen (edessä sylissään poikansa Aslak) johti Suomen saamelaisten retkeä Hampuriin ja Königsbergiin vuonna 1910. Juhanin ja takana vaimo Marja sylissä on tytär Maaret ja vieressä poikansa Matti. Heidän poikansa Juhani isänsä vieressä oik.

Matkalaiset vierailivat myös Suomen maantieteellisen seuran illanvietos-sa, jossa tuon ajan johtavat Lapin tuntijat, professorit J. E. Rosberg ja Frans Äimä, näyttivät ottamiaan Lapin kuvia (skioptikon-bilder). Koti-ikä-vän vaivaamat saamelaiset kommentoivat kuvia innokkaasti, joivat ko-vasti kahvia, ”yhtä parhaista maallisista juomista”, ja pyydettäessä esit-tivät musiikkia, mutta eivät suinkaan joikuja, vaan virsiä!

Saamelaisten lausunnot Saksan matkasta olivat vaihtelevia. Hufvuds-tadsbladetin toimittajalle he kertoivat olevansa pettyneitä matkan antiin. He olivat odottaneet pääsevänsä liikkumaan vapaasti ympäriinsä kuin matkustavaiset konsanaan, mutta heidän liikkumisensa niin Hampurissa kuin Königsbergissäkin oli tarkasti rajoitettua: he olivat tunteneet olevan-sa kuin vankeja.

Perä-Pohjolaiselle Jomppanen mainitsi suurimmaksi takaiskuksi sen, et-tä poroista seitsemän oli kuollut huonon veden vuoksi. Muut oli jätetty kesäksi Saksaan odottamaan paluukyytiä (jota ei ilmeisesti koskaan tullut).

Saamelaisryhmän tilalle oli jo tullut ”intianileiri”, mutta matkanjohtaja ker-toi ryhmän pyrkivän palaamaan Hampuriin syksyllä. Kesäkuussa sama lehti totesi, että ”tyytyväisiä oliwat heinäkengät retkeensä”. Sen verran mieli oli muuttunut, että ”– – walittiwat kumminkin siellä olleen kowin kuumaa, jonka wuoksi oliwat päättäneet, etteiwät enää ikinään lähde Saksaan waikka mitä maksettaisiin.”

Rosberg, joka pääsi tuoreeltaan haastattelemaan Saksan kävijöitä, kir-joitti myöhemmässä kirjassaan (1923), että saamelaiset olivat kärsineet kovasti koti-ikävästä. ”Voi olla, että tätä tunnetta vahvisti se, kun heitä pidettiin ankarassa vankeudessa (i sträng fångenskap) eivätkä he saa-neet liikkua kuin ahtaassa aitauksessa. Se tapahtui siksi, että he eivät, kuten virallisesti sanottiin, pääsisi tekemisiin väkijuomien kanssa, mutta todellisuudessa siksi, että he eivät karkaisi tai muulla tavoin tuottaisi vahinkoa järjestäjien taloudellisille eduille”.

Myös kansatiede ja antropologia tieteinä alkoivat kehittyä samasta tar-peesta ymmärtää ja luokitella globalisoituvan maailman moninaisuutta. Tähän liittyi läheisesti vieraita kulttuureita esittelevien museoiden kehi-tys. Maailmannäyttelyitä Pariisissa, St Louisissa ja Chicagossa on pidet-ty alkuna uudenlaisten pysyvien etnografisten museoiden syntymiselle. Esimerkiksi saamelaista esineistöä ja kulttuurituotteita kertyi Ison-Britan-nian ja monien muidenkin Euroopan maiden museoihin erityisesti 1850-luvulta lähtien.

Etnografiset näytökset näyttävät jossakin määrin seurailleen tieteellisen tutkimuksen, kuten antropologian, lähtökohtia. Esitysten selostuksissa lienee käytetty popularisoituja näkemyksiä uusimmista tieteellisistä tutki-mustuloksista. Esityksiin saattoi liittyä julkisia luentoja, ja esimerkiksi Chicagon maailmannäyttelyssä, jossa mukana oli saamelaisiakin, näyt-telyistä tuli kohteita antropologian opiskelijoiden – mm. Frans Boazin – kenttätöille. Brobergin sanoin ”nojatuoli-antropologeille” näytökset olivat ihanteellinen järjestely, koska he pystyivät tavoittamaan sieltä tutkimus-kohteita kätevämmin kuin lähtemällä itse vaivalloisille matkoille maail-man syrjäisiin kolkkiin.

Tallinnassa näyttelymatkalla 1931. Arvid Pokka perheineen, mukana oli myös Purnumukasta Ola ja Riitu Hetta. Kuva: Museovirasto.

Niinpä esimerkiksi yksi fyysisen antropologian tunnetuimmista edustajis-ta, Rudolph Virchow, joka ”ei jättänyt yhtään Völkerschauta väliin”, pääsi mittaamaan harvinaisia lappalaisten kalloja Berlin Zoossa vuonna 1879. Hagenbeckin näytännöt eivät kuitenkaan sitoutuneet tieteeseen, vaan tähtäsivät popularisointiin ja elämyksellisyyteen: tavoitteena oli ”antaa miljoonille eurooppalaisille ensimmäinen elävä kuva siitä, miten vieraat kansat elivät”.

Ennen elokuvia ja turismia näytännöt olivat tavallisille eurooppalaisille ainoa tapa saada elävä kosketus vieraisiin kansoihin. Se tapahtui kolo-nialismin ehdoin. Vaikka esityksissä korostettiin dokumentaarisuutta ja autenttisuutta, niillä oli valmiit, standardoidut kehykset, jotka olivat järjes-täjien käsikirjoittamia.

Hagenbeck otti lähtökohdakseen nimenomaan esittää aitoa luonnonkult-tuuria, joka oli pysynyt eurooppalaisten vaikutteiden ulkopuolella ja jossa ”sivilisoitumisprosessi” ei ollut vielä alkanut. Perusajatuksena oli yrittää tuoda primitiivisyys ja toiseus näyttämölle mahdollisimman hyvin. Esityk-set rakennettiin vastaamaan yleisön stereotyyppisiä odotuksia, eli Roth-felsin sanoin ne merkitsivät ”stereotypioiden kaupallistamista”. Samalla lailla kuin intiaanien odotettiin ratsastavan hevosilla ja eskimoiden melo-van kajakeilla, saamelaiset pystyttivät eläintarhaan kotansa ja valjaste-livat porojaan päivä toisensa jälkeen.

Saamelaisia Pariisissa; Jardin Zoologique d'Acclimatation - puiston antropologinen näyttely, vuodesta 1877 vuoteen 1912. Jardin Zoologique d'Acclimatation muuttui "l'Acclimatation Anthropologique" teemapuistoksi, jossa esiteltiin vieraita kulttuureita. Kuva: Museovirasto.

Painokuva (postikortti): oletettavasti saksalaisen kiertävän kansatieteelli-sen - afrikkaseurueen "Völkerschaun" muistokortti (John Hagenbeck?) Tuntematon, valokuvaaja 1920–1939 Keravan museo.

Jo esiintyjiä valittaessa katsottiin tarkasti, että heidän ulkonäkönsä vas-tasivat ”oikeaa” rotuteoreettista tyyppiä. He eivät saaneet käyttäytyä liian sivilisoituneesti eikä heillä saanut olla edes liian eurooppalaisia nimiä! Esityksissä käytettävä vaatetus saatettiin määritellä jopa työsopimuksis-sa samalla, kun esiintyjien palkoista sovittiin. Baglon tavoin lienee syytä uskoa, että saamelaiset osasivat suhtautua elämään näyttämöllä työnä –tai roolina, jonka itse kukin hoiti työajan puitteissa.

Päivän ohjelma ruokataukoineen oli tarkasti määritelty: ”Tänä aikana piti pysyä leirin sisäpuolella ja näyttää ´aidolta´ saamelaiselta. – Kun työaika oli ohi, alkoi vapaa-aika, jolloin saamelaiset olivat turisteja, kulttuurilähet-tiläitä tai moderneja maailmanmatkaajia.” Aitous-vaatimusten tuomiin velvollisuuksiin osattiin ilmeisesti suhtautua ironisesti. Koko aitous-ajat-telu perustui ”toiseuttamiseen” eli siihen, että saamelaisten piti vaikuttaa kaikin puolin erilaisen kulttuurin edustajilta, primitiivisiltä ja villeiltä. Siinä mielessä saamelaiset lienevät ymmärtäneet roolinsa näyttelijöinä – juuri päinvastoin kuin Hagenbeckin ihanteena oli.

Vaikka he erityisesti vapaa-ajallaan saivat monenlaisia moderneja vai-kutteita, työaikana heidän tuli pidättyä tuomasta niitä ilmi. Saamelaiset saattoivat itsekin hyödyntää eurooppalaisen yleisön odotuksia. Ruotsin eteläsaamelainen Thomas Andersson oli luultavasti ensimmäinen saa-melainen, joka käytti tietoisesti lappalaiskaravaani- instituutiota hyväk-seen. Hän kokosi 1800-luvun lopun perheensä, laavunsa ja muutaman poron ja lähti kiertueille, jotka ulottuivat Saksaan asti. Ei ole tietoa, erosi-ko Anderssonin kuvaamistapa muista lappalaiskaravaaneista.

Sen sijaan selvänä esimerkkinä ironisesta asennoitumisesta täytyy pitää niitä kahta saamelaisveljestä, jotka vuokrasivat itselleen junavaunun kiertääkseen Tanskassa ja Saksassa esittelemässä itseään ”maailman villeimpinä lappalaisina”. Lappalaiskaravaanien yhteydessä on viitattu muiden alkuperäiskansojen edustajiin, joita raahattiin siirtomaista näyt-telyihin väkipakolla. Esimerkiksi Australiasta tuotuja aboriginaaleja tai Afrikan mustia pidettiin esitysten yhteydessä lähes vangin asemassa.

Saamelaisten asema näyttää kuitenkin eronneen näistä siten, että he – Euroopan omana alkuperäiskansana – lähtivät liikkeelle vapaaehtoises-ti. He saivat siitä palkkaa, ja ylöspito matkan aikana järjestettiin säännöl-lisiä ruokailuaikoja myöten. Eniten matkoista lienevät kärsineet porot, joita kuoli usein vieraassa ilmanalassa.

Vanha postikortti.

Lilius ja Jomppasen retkikunta eivät olleet ainoita pettyjiä noina vuosina. Talvella 1910-11 Suomessa oli liikkeellä kolmaskin lappalaiskiertue, joka suunnisti Pietariin. Rosbergin mukaan sen kohtalo oli vielä tylympi kuin Jomppasen seurueella, sillä ”sieltä he saivat palata takaisin tyhjin toimin ja suurella tappiolla, sillä ei sallittu - - että rikkaat tshuhoonit tulivat vie-kottelemaan venäläisparoilta heidän rahojaan”. Kokonaan toisenlainen skandaali oli ruotsalaisten järjestämä ”Nordland-näyttely” Berliinissä vuonna 1911.

Se sai niin saksalaisten kuin isänmaallisten ruotsalaistenkin vihat nis-oilleen esittelemällä ruotsalaista kulttuuria rinnakkain lappalaisten, eski-moiden ja samojedien kanssa. Vuosiin 1910–11 näyttää ajoittuvan jon-kinlainen perinteisten lappalaisnäytösten kriisiytyminen. Niiden kulta-ai-ka alkoi olla ohi, ja lieveilmiöt alkoivat nousta lehtien palstoille. Jomppa-sen retkikunnan kokema eristäminen ei ollut ainutlaatuista, vaan Hagen-beck joutui siihen liittyvän kritiikin kohteeksi useampaan kertaan. Hän it-sekin puuttui siihen omassa näyttelyhistoriassaan (1911), jossa hän ei omasta puolestaan pidätellyt kritiikkiään – yleisöä kohtaan!

Syyksi käyttämiinsä varotoimiin Hagenbeck nimittäin mainitsi sen, että alkuperäiskansojen edustajien liiallisen alkoholinkäytön lisäksi etnogra-fisiin näyttelyihin liittyi ”patologinen” lieveilmiö, kun esiintyjät joutuivat kärsimään yleisön seksuaalisesta lähentelystä! Hagenbeckin mukaan näin tapahtui erityisesti tropiikin maista tulevien vähäpukeisten esiinty-jien, kuten ”somalineekereiden” kanssa. Lilius – joka näyttää lukeneen Hagenbeckin muistelmat tarkoin – väittää, että sama koski saamelaisia esiintyjiä. Hän kertoo, että ”seksuaalisesti nälkäiset” hampurilaisnaiset ahdistelivat saamelaisia miehiä niin, että vaimot, samoin kuin järjestä-jätkin, olivat hätää kärsimässä.

Nimenomaan ”naisongelmalla” nähtiin olevan niin huono vaikutus ryh-män moraaliin ja tunteisiin, että yleisö ja saamelaiset päätettiin erottaa kokonaan toisistaan korkean aidan avulla. Vartijat estivät kiipeilyn aidan yli. ”Joku idioottimainen hampurilaislehti otti tämän asian esille ja syytti Hagenbeckiä siitä, että hän kohteli inhimillisiä olentoja kuin orjia tai eläi-miä ´sulkemalla heidät häkkiin´”, Lilius päivitteli Hagenbeckiä myötäillen. Liliuksen henkilöhahmon perusteella voi aiheellisesti epäillä, että hänen kuvaukseensa saamelaisista vaikutti ilmeisesti enemmän Hagenbeckin myöhempi kirja kuin Liliuksen omat, vähäisiksi jääneet kokemukset. Il-miö sinällään oli varmasti todellinen.

Niin Broberg kuin Rothfelskin ovat viitanneet antropologisten näytösten eroottiseen ja ”tirkistelevään” luonteeseen. Näyttelyt olivat ”legitiimi areena sekä naisille että miehille tarkastella lähemmin puolialastomia ihmisiä”. Alastomuuden, kauneuden ja eksotiikan viehätys oli tietysti konkreettinen lämpimistä maista tulevien, vähäpukeisten ihmisten suh-teen.

Broberg näkee kuitenkin saman piirteen myös näytännöissä, jossa saa-melaisäiti esimerkiksi antaa lapselle rintaa, mistä vuoden 1878 näytök-sessä sai valtavat suosionosoitukset. Kokonaiskuva saamelaisten olois-ta näyttelyiden yhteydessä on ristiriitainen. Harvat saamelaisten aika-laislausunnot matkasta vaihtelevat Broberginkin mukaan aikalailla. Ber-liinin skandaalimaisen näytöksen yhteydessä Aslak Turi valitti osallistu-jien eristämisestä niin, että keskustelu ulkopuolisten kanssa oli mahdol-lista vain ”saksalaisen vahdin” läsnä ollessa.

Sen sijaan jukkasjärveläinen Maria Pappila kehui tulleensa kohdelluksi parhaalla mahdollisella tavalla, huolimatta kylmyydestä majapaikassa. Hän oli tyytyväinen tuloihinsa, joilla hän pystyi maksamaan velkansa Kiirunan kauppiaalle. Löytyy esimerkkejä myös siitä, että saamelaiset ei-vät olleet avuttomia tai neuvottomia palkkaneuvotteluissa tai palkanmak-sun yhteydessä. Vuodelta 1913 Budapestin eläintarhasta tiedetään kaa-rasjokelaisen ryhmän tehneen jopa lakon palkan viivästymisen takia. Myös Jomppasen retkikunnan käyttäytymisessä voi nähdä tällaisia piirteitä.

Alkujaan retken oli nimittäin tarkoitus kestää kesän yli. Retkikunta palasi kuitenkin Suomeen ennen määräaikaa. Voi olla, että päätös kiertueen keskeyttämisestä tehtiin saamelaisten kesken. Kriisiytyvä instituutio Lap-palaisnäyttelyt alkoivat joutua silmätikuiksi erityisesti Ruotsissa, josta useimmat karavaanit lähtivät.