Kar. / Seura 1938.

Veli Sammeli - Suomen pohjoisin Don Juan


Utsjoen ja Nuorgamin välimaissa, siellä missä Tenon jyrkät, vaivaiskoi-vua kasvavat tunturit kaatuvat jokeen, on pienen pieni tunturimökki ja pienenpieni tunturieläjä. Jyrkän lumisen töyrään niskalla on yksinäinen harmaa tupa eteisineen, aittoineen ja rankaristikkoineen. Se on veli Sammelin koti - Suomen pohjoisimman vanhanpojan ja tämän maan pohjoisimman Don Juanin. (Samuel Guttorm s.14.10.1877.)

Hiihdän Sammelin kentälle. Hän itse puita sahaa, näkee vieraan, odot-taa, tuikkaa kättä ja tupaan kehoittaa. Veli Sammeli on lapinmies kiirees-tä kantapäähän - suomeakin huonosti taitaa, norjaa ei ollenkaan. Tällä samalla paikalla on Sammeli syntynyt, kasvanut ja elänyt jo vähän vaille kuusikymmentä vuotta. On pyydystänyt Tenon kuuluja lohia, on hirttänyt tunturien valkoisia "riekkuja", on kasvattanut timoteitä ja pottuja.
- Na - heinällä kalalla ja riekullahan mie elän, Sammeli sanoo.

Mutta "Dätnu" - Iso-Teno - se on sentään Sammelin paras isäntä. Kesäl-lä on hänen lohipatonsa heti siinä penkan allä, hyvät ovat kulkutuspai-kat, eikä onkipaikkojakaan moittia sovi. Niin höveli on leveä "Dätnu" Sammelille, että aitassa hyvin kalaa riittää kevälkulkutukseen asti.

Jeägelveädje on Sammalin kentän nimi - ja puhelinpylväs on kentän lai-dassa. Siitä ne suuren maailman kaikensorttiset äänet Sammelin pök-sän räystään takaa nulkkasevat Norjaan ja takaisin.
- Nuu - monta kertaa olen miekin ajatellut puhelinta, haaveilee Sammeli. Saisi "länsmannin" kanssa pakista.

Sillä kaikkien Utsjoen "länsmannien" - nimismiesten - kanssa on Sam-meli parasta pataa. Ja Norjan puoleisetkin virkamiehet katsovat asiaan-kuuluvaksi poiketa Sammelin pöksässä virkamatkoillaan ollessaan. Manniset, Mannermaat ja nykyiset Enojärvet liikkuvat hänen kömmänäs-sään kuin konsanaan kotonansa. Hienoimpia vieraitansa varten on Sam-melin aitassa oikein valkoinen patjakin, joka levitetään pöksän perman-nolle, silloin kuin isäntä on arvioinut vieraansa patjan arvoiseksi.

Veli Sammeli. Huomatkaa vetoketju.

Sammeli on vanhapoika ja pohjoisin sellainen tässä maassa
- Naa - oisin mie naimisiin päässyt, mutta en ole vielä mennyt, lohdutte-lee Sammeli.
- Vieläkö menet?
- Na - tietysti.

Taisin jo sanoakin, että Sammelilla on ikää vuotta vaille kuusikymmentä. Mutta ketteränä kuin kärppä hän puikkelehtii sivakoineen milloin "riekku-rihmoillaan", milloin vettä "Dätnun" avannosta noutamassa, milloin muilla asioillaan siellä kinoksen takana. Kun Sammelin pöksästä mies ulos läh-tee, niin täytyy sitoa sivakat jalkaansa melkein porstuassa. Ei isäntä lu-mitöihin ehdi, sillä paljon on muuta puuhattavaa. Sitä paitsi on pidettävä "väärteille" seuraa silloin, kun niitä on. Nyt olin sellaisena minä.

Ja kyllä toki Sammeli seuraa osaa pitääkin. Hän tarinoi ja touhuaa, käp-pelehtii ja köppelehtii hoitelee "norjankamiinaa" ja "saksanlamppua" ja kaataa kaatamasta päästyäänkin väärtille kahvia. Minä ymmärrän Sam-melin puheista suunnilleen kolmannen osan ja saman verran ymmärtä-nee Sammelikin minua. Mutta toimeen me silti tulemme ja vielä eri-nomaisen hyvin.

Viisi metriä nurkasta nurkkaan on Sammelin tupa, toinen ikkuna näyttää pätkän "Dätnua", toinen kappaleen valkoista tunturia. Ikkunan alla on pöytä ja pari tuolia ja katossa riippuu "saksanlamppu". Siitä Sammeli on kovin ylpeä, sillä ei kuulemma koko pitkän "Dätnun" varrella ole saman-laista kummaa kuin Skaidin "kunttuurissa". "Norjankamiinan" yläpuolella on sitten Sammelin omatekoinen lamppu, joka kituliaasti tuikuttaa ja näyttää isännälle, miten pata porisee. Tupansa seinät on Sammeli siis-tisti paperoinut ja lattiankin maalannut. Tunturiin katsovan ikkunan alla on kirstu ja pitkällä seinämällä vanha puusänky. Muutapa ei sitten Sam-meli tarvitsekaan.
- Na - kuinka on monta huonetta presidentillä? kysyy Sammeli. - Onko kolmea?
- Ainakin viisikymmentä.
- Nuu — sanoo Sammeli ja nielaisee. Ei usko, mutta ei toki näytä väär-tille epäilystänsäkään.
- Na — montako on sinulla?
- On yksi, suunnilleen yhtä suuri kuin tämä sinunkin tupasi.
- Nuu, sanoo taaskin. Eikä usko nytkään - minun mielikseni.
- Na - montako on ihmistä Helsingissä?
- On lähes kolmesataatuhatta, sanon minä ja Sammeli pudottaa kauhan puuropaaansa.
- Na, mutta ethän sie sitten kaikkia voi tuntea, hän toteaa.
- En, enpä tietenkään.
- Nuu, mutta miepä tunnen kaikki utsjokelaiset.

Veli Sammelin asumus.

Sammeli ei ole koskaan käynyt Inarin kirkkoa kauempana. Sekin matka taisi olla vähän niin ja näin, koska Sammeli muiden kertoman mukaan oli ollut koko ajan päissään. Mutta Norjan Vesisaaret, Kirkkoniemet, Alattiot ja Porsangerit hän on kyllä ennen vanhaan kolunnut. Ikänänsä ei Sam-meli ole nähnyt junaa enempää kuin autoakaan, mutta onpahan vain kuudenkymmenen vanhaksi elänyt. Vaikka ei toki Sammeli ainoa Uts-joella ole, joka ei näitä "ihmeitä" ole nähnyt. Mutta punaisin päärmein somistetun lapintakkinsa on Sammeli nykyaikaistanut: hän on harsinut kaula-aukkoon "vetuketjun"- niin kuin hän sanoo.
- Na, se on "hiva" konsti, hän tunnustaa. Vetelin mie sitä alussa viikon ylös ja alas huvikseni ja hän vetelee lapintakkinsa vetoketjua, hihittää ääneen ja pienet silmät loistavat ilosta.

Kuka onkaan sanonut, ettei Euroopasta enää löydä oikeata, viatonta luonnonlasta? Kyllä löytää - menkää katsomaan Sammelia Utsjoen Jeä-gelveädjiin!

Mutta sitten kunSammeli alkaa puhua morsiamistaan, pääsee hän vasta oikein elementtiinsä. Vanhatpojat ovat näköjään aivan samanlaisia niin Helsingissä kuin "Dätnun" varrellakin. Hän tuntee utsjokelaiset "niedat" perusteellisesti, hän tietää tarkoin heidän kelpoisuutensa ja pienet har-ha-askeleensa. Arvaahan sen - Sammelihan on - "Dätnun" tunturien Don Juan!
- Nuu,sen "nieidan" kanssa mie en vain menisi naimisiin, sanoo Sam-meli. Sillä on paha silmä.
- Mikä se "paha silmä" on?
- Na, silmä kuin tuon kattilan pohja - musta kuin yö.

Ja hän selittää minulle, millaiset silmät pitäisi olla sillä "nieidalla", jonka Sammeli ottaisi. Silmät ruskeat ja lempeät - muoto pyöreä ja punakka. - Manninenkin aina minulta kysyy, miksen mie mene naimisiin. Na - mut-ta mie sanon, ettei ole vielä löytynyt tarpeeksi hyvää ja rikasta.

Niin - rikasta! Morsiamen rikkaudelle pannaankin tunturien maassa ai-van yhtä paljon merkitystä kuin äveriäässä lannanmaassakin. "Nieidal-la" saa kyllä olla ikää, mutta ei "pahaa silmää" eikä köyhyyttä. Tenon-mies - niin Sammelikin kuulostelee aina ensimmäiseksi "nieidan" omai-suutta ja katselee asiantuntijan silmin hänen hartioillaan hulmuavia silk-kihuivejaja rinnalla leiskuvia hopeahelyjä.

- Mutta oothan sie itse rikas, on talo ja tunturissakin taitaa olla rahaa - mitä sie rikkaalla tiet? yritän minä suostutella.

- Nuu,ei se siihen kuulu, epää Sammeli. - Köyhä akka tekee miehestäkin köyhän - na - mutta kun ovat molemmat rikkaita, sitten on "hiva" olla...

Sammeli on siis täydellisesti ns. järkiavioliiton kannalla, mutta niin ovat - ja ovat aina olleet - kaikki saamilaiset. Heidän mielestään saavat köy-hät naida köyhiä, rikkaat kyllä pitävät huolen toisistansa. Tästä avioliiton markkinoilla vallitsevasta rikkauden metsästyksestä o nollut turmiollisia-kin seurauksia. Rikkaat sukulaiset ovat naittaneet lapsiansa ja lisänneet näin suvun omaisuutta ja mahtia. Mutta kun kultaa on kasattu tunturei-hin, on veri vastaavasti huonontunut. Ahneus kostaa kyllä itsensä, ja juuri sukulaisavioliittojen johdosta ilmenee esim. Utsjoella paljon heikko-mielisyytlä. Lapin kuntien huoltomenot kertovat synkkää kieltä saamilais-ten aviollisesta kullanjanosta.

Mutta Sarnmelipa ei tiennyt tuollaisista asioista yhtään mitään, eikä var-masti välittänyt tietääkään. Hän haaveili vain rikkaasta ja ruskeasilmäi-sestä "nieidasta", jonka hän vielä jossakin kohtaisi ja toisi Jeägelveädjin pieneen pöksäänsä.

Tuota haaveittensa "nieidaa" odotellessaan hän oli tupansa seinät pa-peroinut ja lattiankin siniseksi maalannut. - Ja olikohan se valkoinen pat-jakaan tavallisia proosallisia väärtejä varten.