Frans J. Rantanen. / Helsingin Sanomat 1932.

Veljesten markkinat.


- Niin oikein. Otsikon lainasin neljältä markkinamieheltä Skibotn’in*) markkinoilla. Mennä rysyytettiin kyläkatua Ruijan-, Norrbottenin- ja "käsi-varren"-suomalainen sekä pienii lappalaisserkku - mieli pursuili aatto-il-lan sykkeitä, ja jälleennäkemisen ilosta hihkaistiin vielä toisenkin kerran:

- Nää on veljesten markkinat...

Näiden markkinain ulkoinen olemus on melko vähäinen, mutta niissä piilee huomattava annos näkymätöntä elinvoimaa, sillä niiden henki on peritty, olosuhteiden luoma traditio.

Markkinain luojina on kullakin osapuolella ollut täydentävä merkityksen-sä: Ruijalla merensä, Ruotsin- ja Suomen-Lapilla poro- sekä riekko-"vil-jansa" ja muu metsänriista. Länsi-Lapin kaupan jäätyä Tornion porvareil-ta, peri sen Ruija merellään ja puolustaa edelleenkin asemaansa lapin-tavarain kysynnällä ja tullittomalla tuonnillaan (syömäviljan tuonti), josta koko Lappi hyötyy.

(Tätä kirjoitettaessa on, Norjasta saapuneiden jauhonhakijain kertoman mukaan, nyttemmin asetettu ulosvientitulli: ruisjauhoille 5 kr, vehnäjau-hoille 2,5 kr sadalle kilolle suomalaisilta, ruotsalaisilta kruunua vähem-män kummassakin tapauksessa. Myöhemmin kuuluu ulosvienti kielletyn toistaiseksi kokonaan luultavasti tullausvaikeuksien vuoksi. Kauppias Beck ilmoitti anoneensa erioikeuden myyntiin, nimenomaan suomalaisia varten, joille kielto koituukin melko hankalaksi. Itse ruijalaisille on Norjan valtio, ainakin tähän saakka, maksanut Lapin avustuksena 5 kr puhee-naolevalle määrälle viljan hinnasta, ja tätä lienee käytetty esim. Kouto-keinossa väärin, välittämällä puheena olevaa, valtion avustuksella han-kittua viljaa myös Suomeen.)

Istahdamme vielä raijomiehen kelkkaan, myytäväksi menevän hillotyn-nyrin päälle, ja keikumme siinä neljä, viisi vuorokautta Skibotnia kohti. Se on elämys, vaikka vähemmän romanttinen kuin turistin kesämatka. Matkaa on parisataa kilometriä ja maasto! Tiettömiä, vaivalloisia louhi-koita - kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, sitä täytyy Lapin miehellä riittää. Lyöttäydytään pikkuryhmiksi, raijoja ja hevosia, Ruotsin sekä Suomen puolelta. Päivä on lyhyt, mutta yö on tuttu, ja taivalta tehdään lähes pyö-reitä vuorokausia, revontulet valoina. Vaarat piirtyvät salamyhkäisinä möhkäleinä sinistä pohjaa vasten, epäoleellisessa hämyssä.

Siilastuvalla henkäistään - siitä alkaa tie. Siellä luistaa juttu voimamiehis-tä ja mitantäyteisistä näytteistä, johon Pounu-Friiti, armoitettu sanasep-pä, pistää lystin huomautuksen joukkoon. Pulleavatsaiset kahvipussit ovat yhteisiä ja "salman" herkkua suoleen kuivattua poronmaitopulveria - kahvin höysteeksi on Pitkän-Eemelin laukussa joka miehen nautitta-vaksi.

Skibotnissa tiedetään markkinamiesten olevan Siilastuvalla, ja valmis-taudutaan vastaanottamaan. Jokaisella on omansa ja isien isiltä perityt vieraansa ja muut kauppalankonsa; kamareita ja luhteja kunnostetaan ja kärryjä rasvataan - lunta ei rannikolla ole, ja tunturin miehet tulevat reillä tai ahkioilla on mentävä vastaan. Ripeäotteinen kylän kauppias, nuorem-pi Beck, järjestelee kala- ja jauhovarastojaan. ja Ukko-Grape puuhailee syömäsaitaa. Mutta vanha Heikku, matala ja terhakka ukkeli, kuulun Leonard Seppälän setämies, on tullut myös vastaan tunturituvalle Lulliin. Kahvipuut on pilkottu ja ukko tervehtii:

- No, pojat! Kahvit kiehumaan ja markkinoille! Ja olkaa kuin kotonanne.

Mutta itse joudun kuulusteluihin:

- Kuka sinä olet, kun en tunnekaan?

- Olenpahan vain ties mikä sieltä Suomesta,

- Vai Suomesta!

-Kaukaako?

-Etelästä.

- No, ole kuin kotonasi!

Sitten keskustelemme väkeviä satakiloisista pallaksista ja muista kalas-tuksen ihmeistä ja syömme saitaa maksan kanssa.

•) Skibotn on markkinapaikka Pohjois-Norjassa, 40 km Suomen rajalta: vuonon pohjassa satama, posti ja lennätinasema. Markkinoille kokoutuu yleisöä Norjasta. Ruotsista ja Suomen Lapista,

Skibotenin markkinoilla v. 1918. Kuva: Lagercrantz Eliel. Museovirasto.

Suomen rajan läheisyydessä Ski-botn'issa on Lyngen'in saniteetti-yhdistyksellä oikea suomalainen sauna.

Markkinain aattona.

Skibotten näyttää, etenkin tunturista tulijasta, vähäpätöiseltä, mutta vuo-nolta päin hivelevän kauniilta - enemmän tietenkin kehyksensä vuoksi, kuten norjalaiset kylät yleensä. Maailmansodan aikana se oli Venäjän sotaministeriön tärkeimpiä pisteitä: sen sataman kautta kävi valtava sotilastavaraliikenne Suomeen ja Pietariin. Se on Sturfjordin kappeli, mutta kunnallisesti erillinen, ja hallitsee vuonoosuutensa kyliä isän kä-dellä ja veroilla, jotka nousevat 20 % bruttotuloista (Norjassa on kuntia, joissa ne nousevat aina 28 prosenttiin saakka).

Asukkaat ovat suurelta osalta kalastajia, asumukset kalastajakylän se-kaisen kirjavia ja varallisuus pienenpuoleista. Ruijalaiselle on meri kaikki kaikessa, vaikka Norjan valtio tekeekin voitavansa asukkaiden maahan-kiinnittämiseksi, esim. antamalla raivausavustuksia siksi runsaasti, että hyvin riittää leipään ja karjarakennuksiin raivaajalle. Mutta toimenpiteet eivät ota oikein onnistuakseen. Kalastajan maailma on tutumpaa. Useimmilla on sentää lehmä, pari, kolme, jopa viisikin ja perunamaansa tunturin kupeessa, sekä toimeentulo mukiinmenevä, joskin pulakausi kiristää.

Markkinat-sana on vanha, historiallinen käsite, jolla on vastineensa Rui-jassa. Ne eivät ole suuren suuret, mutta sitä kotoisemmat; vaikka vierai-ta saapuukin puolen tuhannen kilometrin alueelta, kolmen valtakunnan alamaisia, niin kaikki tunnetaan; mies Finnmarkenista tai muilta Ruijan perukoilta, toinen Könkämäenon varsilta, Norrbottenista tai Muoniosta sama se, se on kuitenkin lisko sieltä tai sieltä, Leevi tuolta tai Kaaleppi jostakin muualta, sitä on kahvitettava ja sen kanssa on pakistava minkä mitäkin vuoden mittaan kertyneitä kuulumisia, ehkä tarjottava tilkkanen-kin tulijalle lämmikkeeksi.


Aattoilta siinä vierähtää ja vielä ensimmäinen markkinapäiväkin tuollai-sessa puoliveteessä, aattoillan tunnelmissa; kiirettä ei ole, on viikko ai-kaa. Istuskellaanpahan vain tupa tuvalta juttusilla; puhutaan kaupallisista enteistä, kristillisyyden totuuksista ja mitä minkin vainajan viimeisistä "liikkumisista" ja "meiningeistä", mutta politiikasta ei sanaakaan. Välipa-loiksi poiketaan rukoushuoneella, jonka avoimista ovista vyöryy virren sävel hartaana yli maallisten markkinain, puoleen yöhön ja aamusta var-hain, kuuden saamamiehen hoitaessa ohjelman suorittamista.

Skibotenin eli Jyykeän satama v. 1918. Kuva: Lagercrantz Eliel. / Museo-virasto

Mutta toinen markkinapäivä jo kähyää kaupan merkeissä:
- Vanttuja, vanttuja, vaattuja!

Puolen metrin pituisia merikintaita ja siitä alaspäin, ja peiteraanuja. Istuskelen kauppiaan konttorissa, ja niitä virtaa kasa kasalta, nurkallinen nurkalliselta.
- Lampaanhoito ja villakäsityöt on Ruijan tärkeimpiä tulolähteitä, selitte-lee kauppias. Ja todellakin! Paljon niitä riittää, kuormakaupalla Suo-meenkin tulemaan.

Mutta ulkona, markkinatupien ja aittojen ympärillä, vaihtavat meriahven ja poronjänteet omistajia minkä ehtivät: tunturin mies syö ahvenen siian vaihteeksi, ja ruijalainen neuloo jänteellä tossunsa. Sitten tromsalaiset jauhoineen ja halpoine margariineineen sekä poromiehet paisteineen. Ruisjauhot 14 kr, vehnäjauhot parhaat 26 kr 100 kilolta ja poronpaistit 1 kr kilolta. Kauppoja syntyy, paistit laivaan ja säkit markkinarekeen.

Niin huristetaan, kunnes ollaan markkinain viimeisissä päivissä. Varo-vaisemmalla on vielä riekko, ketun- tai kärpännahka vaihdettavana vil-loiksi, tupakaksi ja vähän miksikin pikku tarvikkeeksi, kuinka kullekin kannattaa.

Lähtö on käsissä. Markkinamiehen tulossa on ripeyttä, vaan lähtö on nahkeaa; siihen sekoittuu hiukkasen haikeutta ja pisara hapantakin. Se viruu, viruu hyvästelyissä ja raijojen kuntoon panossa,mutta tapahtuu sentään hämäräntullen...

Ynseä tunturi panee parastaan; nostaa ja laskee, nostaa ja laskee. Po-rot hapuilevat ja kompastelevat jäätikköisellä tiellä ja äkkitaitteessa on koko raijo luiskahtamaisillaan kallionkielekkeeltä syvyyteen. Mutta sit-keyttä, sitkeyttä! Mies ja poroparka ...

Olen ollut markkinoilla, mutta en milloinkaan näin vaivalloisella matkalla. Joka kokee maamme "käsivarren" oloja sen asukkaiden todellisuuskan-nalta, tulee pakostakin kysyneeksi: ovatko kaikki tierakennukset Suo-messa olleet tärkeämpiä kuin tänne riittävä vähäinen pätkä - onko jonkin kyläpahaisen hyväksi rakennettu sivutie tärkeämpi kuin koko läntisen Perä-Lapin tulevaisuuden ehto; läpikulkutie valtamerelle. Norja on ra-kentanut ja rakentaa sekä Alattiosta että Skibottenista vastaan tien, kun vain Suomi tulee rajalle saakka. Tämän, joko Ruotsin kanssa yhteisen Skibotteniin tai Kautokeinon tiehen yhtyvän tien rakentaminen ei ole ylellisyyttä eikä kannattamatonkaan, kun ottaa huomioon ne helpotukset ja taloudelliset edut, m.m. runsaan matkailijaliikenteen, olisivat tämän tien seurauksia.