Jenny Paulaharju. / Kansan kuvalehti 1927.

Vesisaaresta


Siinä, missä rannattoman Jäämeren ylpeät sinivihreät laineet kääntävät latunsa Varanginvuonon tunturirantojen rauhaisempiin suojiin, sijaitsee matalalla maakaistaleella Vesisaaren (norj. Vadsö) pieni kaupunki. Siinä se kyhjöttää harmaana ja vaatimattomana omalla asentokentällään villi-tunturin ja mahtavan meren vaiheella. Siinä se taistelee pimeän, moni-kuukautisen yönsä ja Jäämeren raskaan sumun painon alla. Siinä talvi-nen lumimyrsky käy niin ankarana sen ylitse, että kaupungin laitapuolen pienimmät asunnot melkein hautaantuvat nietoksiin ja yksinäinen kulkija voi, taisteltuaan uuvuksiinsa sen hirvittävää raivoa vastaan, tuupertua kuolemaan katuvierelle. Mutta siinä myöskin kesän kultainen aurinko va-laa kymmenviikkoisen valoisan päivänsä pieneen kylään ja antaa sen nähdä sekä tunturin että meren merkilliset värien vaihtelut ja hohteet.

Ja tunturi sekä meri antavat Vesisaaren asukkaille elämisen mahdolli-suuden. Tunturi kasvattaa rinteillään pienissä niittyraivioissa heinää kau-pungin vähälukuiselle karjalle, ja tunturin viereisestä jängästä nostetaan turvetta puuttoman kylän polttoaineeksi.

Mutta meri, vaikka se onkin kävijöilleen peloittava vihollinen, vetäessään syövereihinsä joka vuosi jonkun yksinäisen kalastajan, toisinaan kadot-taen kokonaisia venekuntia tielle tietämättömille, on kuitenkin samalla rantakylänsä aulis elättäjä. Se nostattaa pyytäjilleen kalaa kaikenlaista niin runsaasti, että sitä riittää aina syötäväksi ja myötäväksi. Turskaa ja saitaa se pääasiallisesti antaa ja antaa sitä niin paljon, että täytyy toisi-naan pyyntikin pysähdyttää, kun ei ehditä saada saalista kaupaksi. Tal-visin viedään kala jäädytettynä maailman markkinoille, mutta kesäisin joutuvat sadattuhannet turskat ja saidat kuivumaan kalajälleissä kapa-kaloiksi ja täyttämään Vesisaaren omalla erikoisella väkevällä tuoksul-laan. Vain pieni osa kaloista suolataan ja kuljetetaan sopiville laakeaki-visille kalliorannoille kalliokaloiksi kuivattaviksi.

Eikä meri kitsaasti ja itsekkäästi jakele näitä hyvyyksiänsä vain Norjan miehelle. Sadoille ja tuhansille suomalaisillekin se on antanut toimeen-tulon, kun he sotaa, nälkää ja vainoa paeten ovat saapuneet tänne maailman äärimmäiseen soppeen. Jo ammoisista ajoista ovat Suomen miehet ja naisetkin käyneet täällä kalastamassa, tehneet vaikean, vaa-rallisen retken läpi erämaiden ja yli tunturien suuren sulan veden rannal-le, ja pyyntikauden loputtua tavallisesti palanneet saman tien takaisin kaukaisille kotipaikoilleen. Monelta on kuitenkin jäänyt paluumatka suo-rittamatta, ja hänestä on tullut Ruijan rannan asukas, Norjan suomalai-nen eli "kveeni" - joksi häntä Norjassa sanotaan.

Vesisaari - Jäämeren kaupunki.

Vesisaaren satamaa. Rannalla ka-lajällejä.

Sisäpään rantaa.

Vesisaaren pääkatu. Taustalla amtmannin talo.

"Oulun" Loviisa.

Jo v. 1790 on ensimmäinen Suomen mies merkitty Vesisaarenkin kirjoi-hin. Vuonna 1865 huomattiin väenlaskussa, että kaupungissa oli 769 suomalaista eli enemmän kuin puolet silloisesta asukasmäärästä, ja v. 1920 oli heitä 872 henkeä eli noin 47 prosenttia kaikista kylän eläjistä. Ja niin on Vesisaaresta tullut suuresti suomalainen kaupunki, jossa suomalaisen ponnistuksen ja työtarmon merkkejä näkyy kaikkialla.

Ensimmäiset näiden merkkien iskijöistä lepäävät nousu- ja laskuveden huuhtoman puuttoman ja aution rantamaan povessa tai ovat monet jää-neet ainaiseksi aaltojen teille. Mutta myöhemmin tulleet elelevät vielä 70-80 vuoden vanhoina, raihnaisina ja kolotuksen vaivaamina muoreina ja vaareina tavallisesti omissa pikku taloissaan kaupungin laitapuolissa "Ulkopäässä" ja "Sisäpäässä", hoidellen lehmäänsä ja pientä peruna-maataan sekä käyden syöttämässä toisten kalanpyydyksiä.

Siellä hailuotolainen Pelkosen muori elää vanhan tyrnäväläisen äijänsä kanssa eikä lakkaa muistelemasta kaukaista kotisaartaan. Heidän naa-purinaan häärii toimellinen ja älykäs Perunkan Riika-muori Rovaniemel-tä, joka on kouluttanut poikansa papiksi Vesisaareen. Ja niin ovat Vesi-saaren suomalaiset saaneet aivan kuin oman pojan papikseen, joka tuon tuostakin saarnaa heille jumalansanaa heidän omalla rakkaalla äi-dinkielellään. Komea ryhdikäs Kehus-Jaakko tulee hyvin toimeen ja ot-taa mielellään suomalaisen vieraakseen kauniiseen kotiinsa, samoin Isak Sundelin, Ulrik Karvo, Johan Rautajoki ja moni muu. Mutta vanha suomussalmelainen Moilanen istuu yksinäisenä, sokeana ja köyhänä rappeutuneessa kodissaan ainoana rakkaana seuranaan vanha kulunut raamattu, Hunajan pisarat ja Armonjärjestys, joita hän kykenee nyt enää vain silittelemään ja kädessään pitelemään, kun näkö on mennyt. Kau-pungin komeassa vanhainkodissa on moni yksinäinen suomalainen saa-nut suojan ja hoidon. Siellä Joopi Pirttikangas makaa kovan kolotuksen kangistamana. Kyynelet vain vierivät ukko-paran poskille, kun hän kuu-lee terveisiä kaukaisesta isänmaastaan. Ja pieni herttainen mummo "Oulun Loviisa" kulkee täällä lohdutellen ja hoidellen toisia yksinäisiä vanhuksia