ERNST LAMPEN. / JÄÄMEREN HENGESSÄ. / DIGI. KANSALLISKIR-JASTO.FI

Vesisaari. (Vadsö)



Taas ulos Jäämerelle Tärnan'in kyytiin. Meitä matkustajia oli tällä kertaa monta. Paitsi Ilmarin ostamaa lehmää ruumassa oli meitä yksi pitkä ja verevä kalastustentarkastaja, yksi todellinen geodeetti, yksi kapteeni, kolme rotevaa nuorta akadeemikkoa, jotka olivat pitäneet luentoja Pet-samon kansalle, siis lyhyesti sanottuna »valistussaarnaajia», ja me kak-si.

Eräs pahasuinen kapteeni Petsamossa risti sekä valistussaarnaajat, että meidät kaksi, joilla ei ollut mitään määrättyä erikoistehtävää, »kylpyvie-raiksi», s.o. tyhjäntoimittajiksi, sillä eihän kukaan voi Jäämeressä kylpeä. Hän saa viimeisellä tuomiolla vastata tästä lähimmäisensä herjauksesta.

Trifonan pikkuruikkunen karjalainen emäntä oli laittanut meille erinomai-set eväspiiraat, ja meidän nauravalla, iloisella inkoolaisella kapteenillam-me oli matkassaan kokonainen lohi, jota suomalaista sanaa hän taivut-teli todellakin mielenkiintoisella ja sympaattisella tavalla: nom. lohta, gen. lohdan j.n.e.

Olimme siis niin hyvin varustetut, että olisimme voineet kestää parin päi-vän haaksirikon tai säänpidon jossakin Ruijan tunturin rantapaadella. Nyt tuuli Novaja Semljan pohjoisimmasta nokasta. Oli siis jonkunlainen myötälaitanen Vesisaareen. Purjeet pystyssä ja moottori täydessä pärs-keessä suunnattiin kokka kohti Vesisaarta. Alkumatkasta jo moottori yh-den äkin huokasi kovasti ja jäi sitte äänettömäksi.

Kuva: En sommar i Finmarken, ryska Lappland och Nordkarelen : skildringar af land och folk / af J. A. Friis.

Kalajällejä Vesisaaren rannalla 1867. Kuva: Friis J. A. Museovirasto.

Purjeet vetivät, niin että annettiin moottorin olla rauhassa. Ei kukaan mennyt konehuoneeseen edes katsomaan. Hymyiltiin hiukan ja halvek-sittiin kaikkia moottorikoneen oikkuja. Mutta jos Huippuvuorilta olisi tuul-lut, silloin olisi käynyt hullummin. Silloin olisimme jossakin kallionkolossa istuneet emännän piirakka kädessä ja miettineet, kuinka kauan inkoolai-sen kapteenin »lohta» riittäisi kahdeksalle miehelle. Mutta Jumalahan on aina omiensa puolella!

Ei vauhti murhaavaa ollut. Ei sietänyt kannella värjötellä, sillä tuuli tunki läpi. Onhan se pohjoinen tuuli Suomessakin kolea, mutta kohtaahan se meidät kulettuaan ensin yli suunnattomien metsämaitten, yli lukematto-mien nurmikoiden ja huojuvien peltojen. Siinä on sentään hieman toinen tuntu kuin Jäämeren pohjoisella, joka tulee jääaavikoilta, jotka täyttävät kokonaisen maapallon osan.

Kajuuttaan eivät kaikki mahtuneet yhtaikaa. Vuoroon sai istua kajuutas-sa, vuoroon värjötellä kannella. Ruotelissa seisoi eräs vanha norjalainen merikarhu, joka palasi Kalastajasaarennolta kotikaupunkiinsa ja maksoi pilettinsä pyörittämällä ruotelia. Kysyttiin häneltä:
- Milloin tullaan Vesisaareen?

Ukko syläistä ruiskasi suustaan tupakankahvia, joka jätti jälkeensä pit-kän ruskean juovan tuuheaan, komeaan viikinkipartaan ja sanoi;
-Efter en tiime begynder hele Buen at synes. De' ä en smucke Bue. (Tiiman päästä alkaa koko kaupunki näkyä. Se on kaunis kaupunki).

Odotettiin tunti, odotettiin enemmän. Kysyttiin taas:milloin saavutaan Vesisaareen? Ukko vastasi jälleen:

- Jag siger, efter en tiime begynder j.n.e. De' ä en smucke Bue.

Sama lohdullinen vastaus kolmannen kerran. Monta,sangen monta tii-maa meni, ennenkun päästiin Vesisaareen. Mutta Vesisaari onkin "smucke Bue". Norjalaiset ovat kulttuurikansaa ja he asuvat sen mukai-sesti. Tämäkin pikkuinen kaupunki täällä pohjan perukoilla oli nuhteetto-man siisti, yhtä siisti kuin mikä tahansa Suomen kaupunki paljon eteläi-semmällä leveysasteella.

Nuo hirressä roikkuvat turskan päät vain olivat hieman oudot katsella. Muutamien talojen pihamaalla kasvoi kauniita kukkia ja, mikä ihmeelli-sintä, myöskin mataloita puita ja pensaita, pihlajia ja, ellen väärin näh-nyt, myöskin vaahtera.

Amtsmannin eli Fylkesmannin eli Maaherran rakennus oli ylen komea kivinen talo. Muuten olivat useat rakennukset lankuista kokoonpantuja, sillä tukkien kuljetus tänne saakka käy ylen kalliiksi. Kadut olivat puhtaat ja siistit, ja nuoret naiset esiintyivät ohkasissa pukimissa hyisestä tuules-ta huolimatta. Korkea kulttuuri sitä vaati.

Mutta se, mikä täällä Vesisaaressa kerrassaan ällistytti, oli sen supisuo-malaisuus. Olinhan jotakin siitä kuullut, mutta en arvannut sen niin yleis-tä olevan: Kaikki ihmiset, joita minä puhuttelin, vastasivat ensin huonolla norjankielellä, mutta muuttivat tuota pikaa puheensa suomeksi. Kysyin pojilta majataloa; he vastasivat suomeksi, että hotelli on tehnyt konkurs-sin, mutta että on kaksi hyvää vieraskotia, joista saa huoneita ja ruokaa, juustua ja maitua ja mitä vain, käyttäen aivan samaa murretta ja samaa itsetietoista puhetapaa, kuin meidän pohjalaiset ylioppilaamme.

Tulin vieraskotiin, puhuin ruotsia. Palvelijatar mongersi norjaa.
-Osaatteko suomea?
-Sitähän minä tok' osaankin.

Isäntä tuli sisään. Puhuttiin Skandinaviaa pitkät ajat. Yhden äkin isäntä sanoi jotakin suomeksi. Hän oli selvä suomalainen, ainakin yhtä sujuva suomenkielessä kuin norjankielessä.

- Missä olette syntynyt? kysyin.

-Täällä Norjassa, mutta minun isäni ja äitini olivat suomalaisia.

- Olivatko he pohjalaisia?

-Eivät. He olivat Etelä-Suomesta.

-Mistä sieltä?

-He olivat syntyneet Åbossa.

-Niinkö kaukaa. Aivan Turusta saakka.

-Ei, ei; Åbosta he olivat. -

- Niinpä niin, Turusta.

-Mikä se Turku on, en minä Turusta ole kuullut mitään.

- Turku on juuri Åbo. Ruotsalainen sanoo Åbo, suomalainen Turku.

-En koskaan ole kuullut sanaa Turku.

-Eikö teidän isävainajanne koskaan sanonut, että hän oli syntynyt Tu-ruus', että hän lähti Turuust', ja että he ennen muinoin matkustivat Turk-ku'.

Koetin käyttää näitä herkullisia murremuotoja, teroittaakseni hänen muistiaan.

-En koskaan, en koskaan! Kuinka se olikaan? Turku! Minä menen per-heeni luo ilmoittamaan, että me olemmekin Turusta emmekä Åbosta.

Hän katosi kiireen vilkkaa kyökin puolelle ilmoittamaan tämän merkillisen uutisen. Nyt minäkin muistelin, että karunalaiset, sauvolaiset ja muuta-mat turkulaiset usein käyttävät Åbo sanaa suomenkielessäkin; ehkä vanhaan aikaan vieläkin useammin. Eiköhän vanhoissa kirjoissakin näh-dä: präntätty Åbossa?


Siinä istuessani ja hymyillessäni, tuli palvelijatar sisää ja kysyi kohteli-aasti:
-Anteeksi! Isäntä pyysi kysyä, mikä se Åbo oli suomeksi. Hän unohti sen nimen kyökissä, kun hänen piti mennä ilmoittamaan sjtä perheelleen. Repäsin lehden muistikirjastani ja kirjoitin:
Turku.
Turuust'.
Turuus!
Turkku'.

ja tyttö vei tämän kauniin taivutuskaavakkeen isännälleen. Muutoin isän-tä puhui suomea monta vertaa puhtaammin kuin synnynnäinen turkulai-nen sitä koskaan taitaa.

Tein tuttavuutta Finmarkens Amttidenden'in päätoimittajan, innokkaan oikeistolaisen H. N. Guldbransen'in kanssa. Häneltä nimittäin sain lai-naksi suuren joukon norjalaisia lehtiä, joista imin sisääni kolmen viimei-sen viikon maailman tapahtumat. Petsamon hidas »jänkäposti» oli pitä-nyt meidät täysin tiedottomina siitä,mitä kotimaassa ja muualla tapahtui.


Ystävällinen toimittaja tarjosi komeat illalliset, jonka kuluessa Suomen ja Norjan välisiä suhteita pohdittiin. Toimittaja ymmärsi myöskin suomea, sanoi poikana osanneensa sitä mainiosti, ja pyysi saada vaihtaa leh-teään Helsingin Sanomiin ja Uuteen Suomeen, voidakseen alkulähtees-tä seurata suomalaisten naapurien elämää, politillisia virtauksia ja val-tiollisia pyyteitä.

Hänen palveluskuntansa puhui myöskin suomea. Kun sen oikean geo-deetin kanssa haimme kaupungin parhaimman kahvilan käsiimme ja siellä joimme kahvia ja söimme kager'ia, tapasimme taaskin vain suo-menkielisiä vieraita. Jouduimme juttusille heidän kanssaan ja totesim-me, että hekin puhuivat nuhteetonta suomea ja saimme kuulla, että asukasten enemmistö Vadsössä taitaa hyvin suomenkieltä. Ainoastaan muualta sisään muuttaneet norjalaiset ovat ummikoita.

Kuva: Voyage de la Vega autour de l'Asie et de l'Europe accompagné d'un résumé des voyages précédemment effectués le long des cotes septentrionales de...

Vesisaaren paras katu. Kuva: Nuori Voima 20.1.1926.

Korkein ranta Makkefjeldillä 4 kilometriä Vadsöstä eli Vesisaaresta länteen. Kuva: Väinö Tanner, 1905. GTK.

Vesisaari on siis yhtä suomalainen kuin tasavallan pääkaupunki, Helsin-ki. Helsinkihän onkin, juuri niinkuin Vesisaari, suomalaista uudisasutus-ta. Vasta Petsamon omistamisen kautta olemme päässeet norjalaisten naapureiksi. Virallisesti ja maantieteellisesti olemme olleet naapureita jo satoja, voimmepa sanoa, tuhatkin vuotta.

Mutta mitä se on merkinnyt, onko tuolla Tenonjoella, Utsjoella ja Inarin itäosassa kulkenut rajaa vai ei. Ei sillä ole merkitystä ollut muille kuin poron hoitajille. Norjalaiset porot ovat ruokitut tuolla puolen rajaa, suo-malaiset tällä puolen. Porot eivät tästä rajasta ole olleet tietävinään. Norjalaiset porot ovat henkensä uhalla jyrsineet jäkälää tällä puolen rajaa, suomalaiset tuolla puolen.

Eiväthän »suomalaiset» ole ennen asuneet rajakkain »norjalaisten» kanssa. »Lappalaisiahan» siellä Enontekiäisissä, Utsjoella ja Inarissa on asunut Norjan »lappalaisten» naapureina. Molemmat ovat olleet samaa kansaa, molemmat puhuneet samaa kieltä, lappia ja suomea. Norjaa ei.

Mutta Finmarkenin, niinkuin pohjoisinta Norjaa sanotaan, norjalaiset ovat jo ammoisista ajoista puhuneet tai ymmärtäneet suomea. Mutta nyt me suomalaiset olemme norjalaisten naapureita. Meillä on nyt raja Pats-joella, meillä on raja Jäämerellä. Norjalaiset Kirkkoniemi, Vesisaari ja Vuoreija ovat rajan länsipuolella, suomalaiset Salmijärvi, Petsamo ja Kalastajasaarento sen itäpuolella.

Sanon sen heti aluksi. Parempia naapureita ei voisi toivoa kuin mitä norjalaiset ovat. Norjan ja Suomen rajaa saisi jatkua Varanginvuonosta täältä Vesisaaren edustalta hamaan Kristianian vuonoon saakka eteläs-sä. Norjalaiset ovat suorasukaista väkeä, karaistua kansaa, lahjakasta kansaa, sivistynyttä ja ahkeraa joukkoa. He ovat rotevaa, kaunista kan-saa, vanhat miehet kuin viikinkipäälliköitä, nuoret naiset vapaita, reip-paita, solakoita ja notkeita tyttösiä.

En tiedä, onko maailmassa toista kansaa, jonka kanssa tahtoisin mie-luummin olla naapuri. Jo nuoruuden päiviltäni saakka ovat norjalaiset kirjailijat tehneet syvän vaikutuksen sielunelämääni. He ovat puhuneet kieltä, joka on osunut suomalaisten sydämiin. Ibsenin draamojen jälkeen jättämä herätys ei tule sammumaan koskaan. Björnson'in laulut ovat myöskin meidän laulujamme. Knut Hamsun, tämä tunturielämän eristyk-sen suuri runoilija, vaikuttaa metsäkansankin mieleen kuin oma laulaja ainakin. Mikä merkitys Kjerulf'in ja Grieg'in musiikilla on ollut meidän nykyiseen miespolveemme? Ehkä suurempi kuin minkään muun musii-kin, ennen nykypäivien omaa kotoista musiikkiamme. Norjalaiset ovat olleet meidän opettajiamme jo vuosikymmeniä niin hyvin Etelä-Suomes-sa kuin Patsjoen rannoilla ja Kalastajasaarennolla.

Yksi seikka täällä Vesisaaressa minua kumminkin huolestutti. Onko näit-ten suomalaisten sivistyksestä täällä Finmarkenissa pidetty järkiperäistä huolta? Saavatko he opetusta äidinkielellään, sillä kielellä, jolla ihminen voi omaksua sivistystä. En tunne tarkoin näitä asioita enkä tahtonut niis-tä kysellä, etten saisi urkkijan tai kiihottajan mainetta. Luulen, että Fin-marken'in kansakouluissa opetetaan yksinomaan norjankieltä. Kaikki kirjat ovat norjankielisiä. En ollenkaan valita sitä, että lapset oppivat nor-jankieltä. Heidänhän jo pakostakin täytyy sitä kieltä tuntea, jos Norjassa aikovat menestyä. Vaikeaa heidän on tullatoimeen maassa, jonka pää-kieltä he eivät ollenkaan ymmärrä.


Samoin olen sitä mieltä, että heidän täytyy olla ja pysyä Norjan kunin-kaan kuuliaisina alamaisina, että he ovat vakaumukseltaan yhtä vankko-ja norjalaisia kuin kuka tahansa norjalaisen vanhemman lapsi. En tahto-isi, että Finmarkenissa koskaan syntyisi sellaista liikettä kuin meidän Ahvenanmaalla viime vuosina. Minun huolestumiseni ei ole valtiollista vaan yksinomaan sivistyksellistä laatua.

Kokemukseni on nimittäin se, että ihminen voi omaksua sivistyksen ai-noastaan äidinkielellään. Jos kotona puhutaan yhtä kieltä, mutta koulus-sa opetetaan toista, niin kotikieli sittenkin voittaa. Ei kansakouluissa oppilas voi omaksua vierasta kieltä niin, että hän sitä hallitsisi, että hän sillä kielellä voisi tuoda esille sisimmät ajatuksensa helposti, tajuttavasti ja täsmällisesti. Ei hän sitä edes voi omaksua siinä määrin, että hän sen kirjallisuudestakaan saisi yllykettä elämän suurimpiin tehtäviin.

Koulussa opittu kieli ei voi ihmistä innostaa niinkuin oma äidinkieli. Asia on toinen, jos lapsi käy vieraskielistä koulua aina yliopistoon saakka. Silloin tämä kieli voi hänelle tarjota melkein kaikkea, mitä kieleltä voi odottaa. Silloin hän sitä hallitsee, silloin hän siitä täysin hyötyy.

Vesisaaren satama.

Kuva: La prince Roland Bonaparte en Laponie / épisodes et tableaux par F. Escard.

Korkein ranta (60 metriä m.p.y.) Krampenesissä. Vadsö eli Vesisaari. Kuva: Väinö Tanner, 1905. GTK.

Jos siirtolainen muuttaa kauas pois omasta maastaan merien, maitten taakse, jos häneltä kaikki siteet omaan maahansa katkeavat, silloin on sivistyksellinen pakko omaksua uuden ympäristön kieli niin hyvin kuin sen voi. Kahden miespolven ontumisen jälkeen on suku omaksunut uu-den kielen täydelleen.

Mutta jos uudessa siirtokunnassa jo asuu suuret joukot samankielistä väkeä, silloin ei uusi kieli ota juurtuakseen. Jos vielä on niin, että siirto-kunta on aivan entisen kotimaan rajalla, silloin ei siirtomaan kieli juurru muuta kuin kovalla väkipakolla. Ja tämäkään ei onnistu muulloin kuin silloin, kun siirtomaan kieli on paljoa kehittyneempi kieli kuin äidinkieli, kun äidinkielellä ei ole kirjallisuutta eikä menneisyyttä eikä tulevaisuuden toivoa.

Muutamilla kansoilla on se harhaluulo vallalla, että valtiolle on onnelli-sinta, jos kaikki sen jäsenet puhuvat samaa kieltä. Me suomalaiset ja myöskin sveitsiläiset tiedämme, ettei se ole mikään välttämättömyys. Meidän ruotsalaisemme ovat taistelleet venäläistä pakkoa vastaan yhtä innokkaasti kuin konsanaan suomalaiset, ovat puolustaneet valtiomme eheyttä yhtä tarmokkaasti kuin suomalaisetkin.

Suomalaiset taas puolestaan eivät voi käsittää siinä mitään vaaraa piile-vän, että ruotsalaisille annetaan mitkä vakuudet tahansa kielensä ja kansallisuutensa koskemattomuudelle. Esimerkkinä siitä, kuinka vähän kieli voi sitoa kahta kansaa yhteen, on irlantilaisten toiminta tätä nykyä.

Irlantilaiset eivät taida äidinkielenään muuta kieltä kuin englantia, mutta vihaavat Englannin valtaa sydämensä syvimmistä sopukoistaan. Usein-han uskonnot liittävät ja eroittavat paljoa enemmän kuin kielet.Voihan ajatella, että norjalaisilla ja ruotsalaisilla on tähän asti ollut se ajatus joh-tamassa kielipolitiikkaansa rajamailla, että suomenkieli itse omassa maassaan oli uhanalainen. Hehän huomasivat, näkivät ja kuulivat, kuin-ka venäläiset sortovuosina tekivät yrityksiä venäläistyttääkseen ensin virkakuntamme ja sitten kansakoulujen avulla koko kansan. Meidän se-minaareihimme piti venäjänkielen jo astua oppiaineeksi. Silloin oli käsi-tettävissä, että he tahtoivat pelastaa omat suomalaisensa oman kielen-sä vaikutuksenalle.

Suomaslaki ja Kiiruna.

Mutta nythän asiat ovat toisin. Ei luulisi enää minkään uhkaavan suo-menkielen isäntävaltaa suomalaisissa seuduissa. Eihän luulisi enää ul-konaista vaaraa olevan kulttuurillamme miltään taholta. Suomalainen kulttuuri yhä syvenee ja voimistuu, kirjallisuus ja taide näyttävät omitui-sia,suomalaisia piirteitä. Voimme pitää suomenkielen tulevaisuutta siis taattuna.

Luulisi näin ollen, että sulattamisyritykset olisivat työläät ja toivottomat naapurimaittemme rajoilla. Voi niitä kansakoulunopettajia, joiden tulee päntätä vieraskielisten lapsien päähän ei ainoastaan tiedon alkeita vaan samalla myöskin uutta kieltä. Jompikumpi tulee kärsimään.

Tiedon jakaminenko vaiko uusi kieli? Aivan varmasti molemmat. Tiedot käyvät hataroiksi ja pintapuolisiksi ja uusikieli kankeaksi, köyhäksi ja surkastuneeksi. Ei tällaisen koulun läpikäynyt voi koskaan tuntea sitä iloa, minkä kielenhelppo käsitteleminen tuottaa. Hän jää aina henkiseksi takerrukseksi, kun hänen pitää tuoda esille ajatuksensa, tunteensa, kun hänen pitää sanoillaan koettaa vakuuttaa kuulijakuntaansa.

Hänen tietonsa ovat huonommat, hänen suussaan on lamauttava kapu-la. Hän on siis tuomittu alakynteen niitten naapuriensa rinnalla, joilla on ollut äidinkieli ja opetuskieli sama. Juuri tämä seikka suomalaisten las-ten sivistämisessä vieraskielisissä kouluissa on arveluttava kohta. Juuri sen kautta he aina joutuvat heikkolahjaisemman yksilön kirjoihin.

Senhän tietävät kaikki, jotka vieraassa maassa ovat pakoitetut vieraalla kielellä lausumaan ajatuksensa. Ei mikään voi estää sitä tunnetta itses-sään ja sitä tunnetta kuulijoissa syntymästä, että ajatukset ovat yksin-kertaiset, lauseet kömpelöt, silloin kun ne eivät ole suorastaan nauret-tavia. Nuo pienet poikaset Vesisaaren kaduilla käänsivät puheen suo-meksi.

He kainostelivat norjankielen käyttönsä kömpelyyttä. Sitä he tulevat te-kemään ikänsä. Mutta kun he kouluissaan eivät saa minkäänlaista ope-tusta äidinkielessään, käy sekin vaillinaiseksi. Siltä puuttuu etupäässä sivistyssanat, siltä puuttuu mahdollisuus sujuvasti suoriutua puheessa, joka kohoaa arkielämän piirin yläpuolelle.

He kärsivät ikänsä kaikkensa tästä puutteesta kuten sammaltava ihmi-nen. Heille seurustelu ihmisten kanssa käy kiusaksi. Tältä näkökohdalta katsoen minä säälin näitä Finniarkenin suomalaisia, samalla kun minä onnittelen niitä siitä, että ovat joutuneet niin kunnon kansan keskuuteen kuin norjalaiset ovat. Suomalaisia tulee yhä edelleenkin siirtymään rajan yli. Siis aina vain sama onnettomuus edessä. Vieraan kielenpäähän pänttääminen todellisen tiedon kustannuksella. Toivotonta työtä. Hedel-mätöntä työtä.

Suomessa emme tällaista menettelyä tunne. Kun toiskielisten siirtolais-ten ryhmä on kasvanut kyllin suureksi, perustetaan heille omakielinen kansakoulu. Se lieneekin ainoa oikea, inhimillinen menettely. Kaikki muu on kansallisuuskiihkon harhaiskuja. En rohkene mennä neuvomaan nor-jalaisille, miten heidän olisi tehtävä. Itse he sen parhaiten oivaltanevat.

Olen vain tahtonut tuoda esille ne omat ajatukseni, jotka heräsivät Vesi-saaressa kuullessani suomenkielen käytön yleistä levenemistä kaupun-gissa. En ajattele näin suomalaisena, puhun ihmisenä ja maailmankan-salaisena.

Vesisaaressa tiemme erosivat. Valistussaarnaajat matkustivat Näätä-möön, josta aikoivat tunturien yli kavuta Inarille, sieltä Ivaloon j.n.e. Ka-lastusten tarkastaja ja hauska inkoolainen kapteeni hakeutuivat vähitel-len Könkäälle, se oikea geodeetti ja minä nousimme muhkeaan »Hurtig-rutin» laivaan »Haakon Adalsteiniin».

Ennen lähtöämme kokoonnuimme vieraskodin vastaanottohuoneeseen, jossa pohdittiin Suomen uutisia. »Kokouksessa vallitsi n.s. hilpeä mie-liala ja vilkasta keskustelua jatkui myöhään yöhön. »Kylmä tuuli vinkui ulkona ja vieraskodin makuuhuone vuoti ilmaa kuin seula. »Oli viides heinäkuu». Kukkeimman Suomen kesän nimipäivä. Värisin sängyssäni hatarassa huoneessani.