E. N. Manninen. / HS. 1936.

Vielä kerran Tenolla


Sanoin, että olisi soma päästä vielä kerran Tenolle - nähdä miten pilvien varjot ajavat toisiaan tuntureiden kesäisillä rinteillä, tai katsella kuinka valoläikät, joita aurinko siivilöi pilvien lomitse, valtavat suvenvihreillä vuorilla. Sanoin, että haluaisin hämärtäviä, viileneviä öitä koskien öyhi-vissä alustoissa, ritisevillä risutulilla; kerran vielä - olkoon, että viimeisen - minun oli saatava katsella kesän auringon ensimmäistä uppoamista maailman äärellä....

"Sinne vaan sinä, missä on köyhyyttä ja kylmyyttä" sanoo naiseni, joka ei haluaisi jäädä, sinne missä tuuleekin aina. Siellä rähkimistä ja likaa - mutta sehän onkin eriluokan likaa! - Sitä kyllä sietää mies, muuten niin vaativainen ja kranttu."

Tauko.

Minä, - etteivät olisi coraminit ja cardaminit parhaita ystäviäni, jos olisin Lapissa aina pysynyt enkä laahautunut etelää kohti.

Hän: - Sieltäpä juuri nuo sydänystävät sait.

Sitä en usko minä, mies - mieskö naisten puheita uskoisi!

Hän: - Mennä Lappiin joka kesä on pakkomielle.

- Pakkomielle!

Tauko.

- Oppisit ajattelemaan ja uhrautumaan. Ensi kesänä me matkustamme etelään, minä tavoittelemaan ja lupaamaan.

- Ellei eräs konsulentti mene Lappiinsa, hän sanoo, kääntyen päin akku-naa, selin minuun. - Siellä sataa.

Sitten hän sanoo, että hän vihaa Lappia, Tenoa erittäinkin hän vihaa.

Karasjoen kalastajia.

Sauvoja Tenolla.

Stabuorjoen Porsangerissa Norjas-sa, uudella Hammerfestin-Karasjoen maantiellä.

Menen Lappiin, matkustan suomalaisen valtuuskunnan ja suomalais-norjalaisen komissionln jäsenenä. Suomalaista valtuuskuntaa ovat Hel-levaaraja minä, norjalaista kaksi heikäläistä Oslosta. Huomautan, kuten entinen matkakirjailija, että herra Hellevaaraa sanotaan tällä reisulla vain Hellevaaraksi.

Mitä me muka toimitamme? Kalaasiaa,tutkimme miten nousee lohi Te-nojokeen, tai nouseeko ollenkaan. On siis ymmärrettävää, että pois mat-kasta naiset, kun komissioni matkustaa, virallinen ja juuri juhlallinen. Ja miksei, kernaasti minun puolestani; tulkaa vain vaimot mukaan - muut jäsenet kuitenkin tuntuvat vastustavan jyrkästi Siihen on minunkin alis-tuttava.

Torniosta tullaan Haaparannalle kymmenessä minuutissa rautatiesillan yli. Siitä lähtee Bodeniin vaunu, jota voi kutsua miksi haluaa; ruotsalaiset sanovat sitä rautatiepussiksi, minä fordiksi, joka on nostettu kiskoille. Se jyriset ja kolisee eteenpäin melkoista vauhtia, mutta siinä on matkusta-jalle se viehätys, että rata edessä koko ajan näkyy, aivan kuin istuisi oi-kean junan veturissa.

Bodenista Narvikiin kulkee hyvä juna. Mitä tämä rata maksaa, sitä voi vain pelokkaasti kysellä, sillä Torniojärveltä alkaen muuttuvat maat val-lan mahdottomiksi. Siihen asti on ollut tunturi siellä, toinen täällä; mat-kailija on äännellyt, että jopa on kaunista. Mutta Torniojärveltä alkaen saa sanoa ensin, että jylhää, sitten että tavattoman jylhää. Sen jälkeen tavallinen turisti ei sano mitään, hän istuu vain ja mutisee itsekseen, että jopa on... Ja siinä ei olekaan liikaa.

Abiskon seudussa, Ruotsin ja Norjan rajamailla, juna ei löydä enää muu-ta kuin peloittavasti putoavia jyrkänteitä, huimasti ylöskohoavia rinteitä, kuiluja joiden ylimeno kohta tuntuu hakemalla haetun, jotta turisti menettäisi lopunkin rohkeutensa. Tuntureilla on vielä lunta, vaikka on kesäkuun viimeinen päivä, tuolla kaikkein korkeimmilla se on aivan vasta satanutta. Yhtäkkiä keksii veturi painua tunturin sisään, turisti tietysti perässä. Kun siitä pääsee siristelevin silmin, lähenee toinen ammottava aukko vuoren seinässä. Sen näkee vaunun ikkunasta, niin äkkiväärä on sitä ennen radankäänne edessä. Kaikkialle kahtapuolta ovat pystyttäneet parin metrin korkuisia lauta-aidan pätkiä, päittäin, pitkittäin, vinottain rataan nähden. Vaivaat päätäsi ja ällistelet, mitä mahtavat niillä tarkoittaa. Lumlsuojuksia ne ovat, lumiaitoja; ne estävät talvella tuiskun muodostamasta kinoksia radalle. Paikoin eivät enää auta aidat, on täytynyt tehdä tunneleitakin laudoista, joissa juna rytisten ja hihkuen kulkee.

Karasjoen kirkonkylä.

Sirmalaisten koira.

Komissioni lähdössä

Olemme sitten ajaneet laivalla lännestä itään ja tulleet vihdoin uutta maantietä pitkin Hammerfestista Karasjoelle, pohjoisesta etelään. Koko automatka, kolmattakymmentä peninkulmaa, on ollut yhtämittaista vuo-rien ja tunturien juhlallista ohimarssia

Nyt me kiidämme venheinemme alas Karasjokea - näkyvät jo etelästä Tenon takaiset Suomen sinertävät kuputunturit, kuin padat kalakeiton jälkeen, vieriviereen kumolleen asetetut.

Hans Skaiti, Suomen puolen ja Tenonseudun valtakauppias, jolta Ruijakin kohta kokonaan kahvinsa ia so

kerinsa ostaa, on itse tullut meitä kyytiin Utsjokisuulta asti. Sitä ensin hiukan ihmetellään, että miten joutaa mies, miljonääriksi juuri tulemassa, kyytejä itse ajelemaan olisihan hänellä poika, kätevämpikin kuin isä näi-hin hommiin, Pikku-Hansa. Hoksataan, että kaupantarkastusmatkalla on Skaiti, kyyditys menee siinä sivussa.
- Oikealla liikemiehellä tulee olla joka sormi ottamassa, sanoo Skaiti.

Skaitista täytyy tehdä joiku. Se on kyllä synti, suuri vielä onkin, sanoo vanha koulumies, Pannen poikien pelätti, mutta tähän se täytyy tehdä, jotta ei unohtuisi

Seitsemän kauppa ja nun-nu-ku, nun-nu-ku
Ransiito-tavara, nun-nu-ku; nun-nu-ku;
Neljät on tyttäret, nun-nu-ku, nun-nu-ku
tsaapat ja koreat, nun-nu-ku,nun-nu-ku.

Siitä voi joku toinen taitavampi laulumies jatkaa, minä sanon vain asiat; puolituhatta poroa, kolme perämoottoria, kaksi pytinkiä, joista toinen Ink’Ellen, vanhimman tyttären nimissä...

Mutta mehän olimme tulossa Karasjokea myöten Tenolle. Skaiti hoitaa moottoria, joka perässä soi kuin helisevä, pitkä sävel; me, herrat. Istum-me mahtavasti keskellä. Norjalaisia kuskaa Sirman Hansa, entinen Nor-jan puolen kauppias, jonka Skaiti kukisti. - mutta mikäs oli kukistaessa, kun kaikki tavara Suomen puolella yhtäkkiä halpeni puoleen - piipputu-pakat esimerkiksi; tietemannit ja lankoorit maksavat Norjassa 70 äyriä, Skaitilta niitä saa samoja tuotteita - norjalaisten omia tuotteita - 45 äyrillä rasian.

-Niin, kattokaas, sanoo Skaitti, - sen vaikuttaa ransiitto ja varantti.

Neljä meillä on venettä matkassa. Norjalaiset seuraa meitä lapinvoutinsa asistentti, meitä Utsjoen piirin nimismies, kumpikin asiantuntijoita alueellaan. Kun moottorit laulavat, on kuin neljä pitkää huutoa kulkisi joella liehuvin lipuin.

Aurinko polttaa ja kimaltelee vesin väryissä, pehmeä tuuli henkii eteläi-seltä ilmalta. Suomesta; ylämaiden kesä väsyttää, uuvuttaa - tuoreet koivunlehvät veneenpohjalla ja veneterva yhteensoinnutettuna painavat silmäluonta....nyt se ummistuu, hengitys syvenee coraminissydän työs-kentelee tasaisesti, silloin: Lentokone! Kaksi, kolme, sata Lapin lento-konetta; Ähkäisy - saakeli, kun elävältä syövät!

Äh, vieläkin... mitä minun pitikään sanoman? Kuka meillä on veneen keulassa? Maarit, Skaitin tyttäristä toinen ikäjärjestyksessä. Käännyn kyljelläni, käännän päätäni sinnepäin, Maaritin puoleen - korea minusta, lapinkorea, soma ja näppärä lantalaisenkin kannalta.

Juttellmme asioita, sellaisia kuin hän ja minä osaamme jutella; meitä ei kukaan kuule moottorin surinalta, saamme olla kahden kesken, puhua vaikka mitä.

- Onko sinulla jo ystävä?

Hänen hampaansa loistavat:

- Ei!

- Vai niin, heti alusta rupeat nokasta vetämään, minä muka kauhtumaan.

- En sano, hän nauraa; hänen silmänsä nauravat: - Kirjoitat lehteen taas.


Minä siihen, että niin totta kuin elän saat panna tuosta poikki!

Hän katsoo hetken tutkivastl minuun. On ikäänkuin kahden vaiheilla, hei-lauttaa sitten kättään, huutaa yli moottorin surinan:

- Petät!
- Vaikka tähän paikkaan kuolisin, en petä, minä vannomaan; ja kun se ei auta, uhkailemaan, että jos itse sanot, en kirjoita, en kenellekään sanaa-kaan mainitse mutta, jos minun se muilta udella häätyy, niin vasta minä kirjoitan. Saa sitten kuulla koko Suomi!

Maarit:
- En välitä, mitä maailma sanoo. - En sano kenestä tykkään, en sitä-kään, tykkäänkö kenestäkään.

Hävisin, en pärjännyt.