E. N. Manninen. / HS. 1936.
Vielä kerran Tenolla
Sanoin, että olisi soma päästä vielä kerran Tenolle - nähdä miten pilvien varjot ajavat toisiaan tuntureiden kesäisillä rinteillä, tai katsella kuinka valoläikät, joita aurinko siivilöi pilvien lomitse, valtavat suvenvihreillä vuorilla. Sanoin, että haluaisin hämärtäviä, viileneviä öitä koskien öyhi-vissä alustoissa, ritisevillä risutulilla; kerran vielä - olkoon, että viimeisen - minun oli saatava katsella kesän auringon ensimmäistä uppoamista maailman äärellä....
"Sinne vaan sinä, missä on köyhyyttä ja kylmyyttä" sanoo naiseni, joka ei haluaisi jäädä, sinne missä tuuleekin aina. Siellä rähkimistä ja likaa - mutta sehän onkin eriluokan likaa! - Sitä kyllä sietää mies, muuten niin vaativainen ja kranttu."
Tauko.
Minä, - etteivät olisi coraminit ja cardaminit parhaita ystäviäni, jos olisin Lapissa aina pysynyt enkä laahautunut etelää kohti.
Hän: - Sieltäpä juuri nuo sydänystävät sait.
Sitä en usko minä, mies - mieskö naisten puheita uskoisi!
Hän: - Mennä Lappiin joka kesä on pakkomielle.
- Pakkomielle!
Tauko.
- Oppisit ajattelemaan ja uhrautumaan. Ensi kesänä me matkustamme etelään, minä tavoittelemaan ja lupaamaan.
- Ellei eräs konsulentti mene Lappiinsa, hän sanoo, kääntyen päin akku-naa, selin minuun. - Siellä sataa.
Sitten hän sanoo, että hän vihaa Lappia, Tenoa erittäinkin hän vihaa.

Karasjoen kalastajia.

Sauvoja Tenolla.

Stabuorjoen Porsangerissa Norjas-sa, uudella Hammerfestin-Karasjoen maantiellä.
Menen Lappiin, matkustan suomalaisen valtuuskunnan ja suomalais-norjalaisen komissionln jäsenenä. Suomalaista valtuuskuntaa ovat Hel-levaaraja minä, norjalaista kaksi heikäläistä Oslosta. Huomautan, kuten entinen matkakirjailija, että herra Hellevaaraa sanotaan tällä reisulla vain Hellevaaraksi.

Karasjoen kirkonkylä.

Sirmalaisten koira.

Komissioni lähdössä
Olemme sitten ajaneet laivalla lännestä itään ja tulleet vihdoin uutta maantietä pitkin Hammerfestista Karasjoelle, pohjoisesta etelään. Koko automatka, kolmattakymmentä peninkulmaa, on ollut yhtämittaista vuo-rien ja tunturien juhlallista ohimarssia
-Niin, kattokaas, sanoo Skaitti, - sen vaikuttaa ransiitto ja varantti.
Neljä meillä on venettä matkassa. Norjalaiset seuraa meitä lapinvoutinsa asistentti, meitä Utsjoen piirin nimismies, kumpikin asiantuntijoita alueellaan. Kun moottorit laulavat, on kuin neljä pitkää huutoa kulkisi joella liehuvin lipuin.
Aurinko polttaa ja kimaltelee vesin väryissä, pehmeä tuuli henkii eteläi-seltä ilmalta. Suomesta; ylämaiden kesä väsyttää, uuvuttaa - tuoreet koivunlehvät veneenpohjalla ja veneterva yhteensoinnutettuna painavat silmäluonta....nyt se ummistuu, hengitys syvenee coraminissydän työs-kentelee tasaisesti, silloin: Lentokone! Kaksi, kolme, sata Lapin lento-konetta; Ähkäisy - saakeli, kun elävältä syövät!
Äh, vieläkin... mitä minun pitikään sanoman? Kuka meillä on veneen keulassa? Maarit, Skaitin tyttäristä toinen ikäjärjestyksessä. Käännyn kyljelläni, käännän päätäni sinnepäin, Maaritin puoleen - korea minusta, lapinkorea, soma ja näppärä lantalaisenkin kannalta.
Juttellmme asioita, sellaisia kuin hän ja minä osaamme jutella; meitä ei kukaan kuule moottorin surinalta, saamme olla kahden kesken, puhua vaikka mitä.
- Onko sinulla jo ystävä?
- Ei!
- Vai niin, heti alusta rupeat nokasta vetämään, minä muka kauhtumaan.
- En sano, hän nauraa; hänen silmänsä nauravat: - Kirjoitat lehteen taas.
Hän katsoo hetken tutkivastl minuun. On ikäänkuin kahden vaiheilla, hei-lauttaa sitten kättään, huutaa yli moottorin surinan: