Liisa Herllainen. / Suomen Kuvalehti 1931.

Peräpohjolassa, Lapin rajamailla, on saukonnahkaisten lakkien valta-kunta. - Tiettömien taipalien takana olevat kylät ovat komeasti rakennet-tuja. - Ja talviseen tuuleen ripustetut poronlihat kertovat odottamatto-masta hyvinvoinnista.- Poikkeuksellinen kuva pohjolasta.



Teistä se ei liene kummallista, mutta minusta se on. Se nimittäin, ettei in-himillisille saavutuksille ole olemassa yhteistä, kaikkialla voimassa ole-vaa kyynärkeppiä. Vaikka onhan siinä toiselta puolen omat hupaisuuten-sakin. Onhan esim. tasavaltamme vakaisen viisaassa pääkaupungissa välttämätöntä, että miehenpuolen, ollakseen jotakin, on saatava jalkaan-sa juovahousut ja varhain ennen vanhettumistaan paneuduttava kepin taluttajaksi. Ne ovat elämän saavutuksen ehdottomat ulkonaiset merkit. Ilman niitä mies ei ole mitään. Eikä hänestä tulekaan mitään. Uudella mantereella taas kertovat juovahousuille hienostaan hymyiltävän; ne vaikuttavat siellä jollakin tavoin hauskuttavasti. Muutoin pelkät housut eivät kuulu siellä merkitsevän paljon. Täytyy housuparin ohella olla Rolls Royce- tai Lincoln-auto.

Täällä taas, mistä kirjoitan, on huippusaavutusten tunnuskuvana turkis-muokkaamossa ja juutalaisen käsissä käymätön luonnonvärinen sau-konnahkalakki. Sitä kappaletta te ette täällä näe muiden kuin sellaisten päässä, jotka jotakin ovat. täällä ole olemassa saukonnahkalakista eteenkäsin muuta porrasta kuin suoraan taivaaseen tai - -. Niin, mitäpä niitä vaihtoehtoja vetelemään esille kaikissa asioissa. Koska isäntä tuos-sa ei näy viitsineen vaivautua ottamaan päästään tuota tärkeää tunnus-kuvaa tupaan tultuaan, tarkastelen hänen saukonnahkaistaan sen var-sinaisella virkapaikalla ja ajattelen sitä pitkää ja merkillistä juovaa, minkä minä, naisihminen, olen tullut piirtäneeksi Peräpohjolan jokien halko-maan talvimaisemaan. Ja minun sieluuni tulee taas samantapainen tun-ne kuin olisin pudonnut kaivoon, missä olen uskonut ja pelännyt olevan vettä - eikä sitten olekaan yhtään pisaraa. Onhan toki herttaisen miellyt-tävä yllätyksen tunne huomatessaan, ettei tässä hukkumisen hätää ole ollenkaan

Juujärveltä talvella.

Juujärven emäntiä.

Juujärven suvun porolauma ai-tauksessa.

Niin, suoraan tunnustaen läksin Peräpohjolan-matkalleni kutakuinkin to-dellisin kaivoonputoavan tuntein. Ja se tunne aiheutui siitä, että minulla oli näistä "Lapin raukoista rajoista, poloisista pohjan maista" oikein tyy-litelty ja piintynyt kuva: ihmiset pieniä, tirrisilmäisiä käppyröitä, ahtaissa kodissaan ja savupirteissään puoliruskeiksi palvaantuneita, heinäkengis-sään ja poronnahkapeskeissään alati palelevia ja ennenkaikkea synty-mästään kuolinpäiväänsä saakka yhtämittaista nälkää näkeviä kitujia ja vihdoin kesät kaiket pikiöljylleja hieman muullekin haisevia väpelöitä.

Ja nyt on ihan pirstoina tuo kuva, joka jollekin "realistiselle" taiteilijalle olisi ollut riemun aihe. En koko matkallani ole tavannut todellisuudessa mitään vastinetta tuolle kuvalle. Lisäksi tuo itsetietoinen isäntämies, jon-ka saukonnahkaista päähineitä olen tässä katsellut ja joka komealla hir-nakallaan on antanut minulle kyytiä viimeisen kievarivälin, palauttaa mie-leeni matkalla näkemäni lukemattomat kookkaat punamaaliset ja valko-nurkkaiset talot., upeat kahden, jopa neljän opettajan kansakoulut ja niin tukevan voinnin, ettei sen aiheuttama ihmettely ole tahtonut yhteen nais-ihmiseen mahtua. Nähkääs, kaikki tämä on sellaiselta perukalta, mihin ei koskaan ole ollut maantietä. Ja Luojapa mahtanee tietää, milloin sellai-nen ylellisyys tulee olemaan. Sittenkin täällä eletään ja vielä "komiasti", kuten pohjalainen sanoo. Ihan suotta ei siis minun kaivoonputoamistun-teeni ole vaihtunut yllätyksen tunteeksi. Olen täällä saukonnahkalakkien mahti piirikunnassa ollut todellisella löytöretkeilyllä. Ja sellaisethan on toki selostettava muillekin.

Tyypillinen juujärveläinen.

Juujärvellä on myös suvun yhteinen traktori.

Mutta pistäkäähän sormenne kartalle, jotta saan kuljettaa sitä tekemääni ihmeellistä löytöreittiä pitkin. Minun ei kannata mainita junamatkaa Ou-lusta Kajaaniin. Se on liian tavallinen. Paremmin ansaitsisi puhua ko-measta kyydistä valtion postiautolla Kajaanista ensin Hyrynsalmelle ja sitten Suomussalmelle, sillä postiauton eteen pantu lumiaura pitää oi-kein mieltä nostattavan muhkean ryöpytyksen. Ihan varmasti on posti-autossa matkustaminen mukavasti sydäntä hiipaisevaa, rentoa menoa. Mutta siinä se taas on onnettomuuskin. Postiauton jäädessä Suomus-salmelle kääntyäkseen takaisin oli minulla edessä kolmen vuorokauden yhtämittainen matka Taivalkoskelle - hevospelissä ja umpikelissä, ja muutos valtion vehkeestä hyvänkin tierakavion kyytiin on sellainen, että se - luvatta sanoen - panee naisihmisenkin ajattelemaan väkevin tun-tein. Mutta eihän nainen saa ajatella ääneen niin kuin miehet. Jos hän sen tekee, katsotaan häneen pitkään. Vieläpä kieroonkin!

Ja aivanpa hukkaan olisin siinä ruutini räjäyttänylkin, jos sen olisin teh-nyt. Nähkääs, rekeenkin olostuu ja hyviin vällyihin. Vieläpä ihmiselle va-kautuu syvä käsitys, että siinä on sittenkin turvallisempaa ja mukavam-paa kuin itse yrittää pohjattomilta näyttävissä lumikinoksissa, joissa he-vonenkin saa rypeä voimakaupalla. Ja niin minä kievarihevosia ja kyy-timiehiä vaihtaen ja vällyistä toisiin siirtyen ajelin vielä Taivalkoskeltakin eteenpäin, ensin Kuusamoon ja sieltä melkein poikkimaitse Posioon, joutuakseni viimein Kemijoen varteen, aluksi Auttiin ja siitä sitten, kylästä kylään siirtyen, aina Pelkosenniemelle asti. Tuo on mielestäni komea matka, satojenkilometrien taival, ja minulle uusien ja ihmeellisten, niin, suorastaan juhlallisten tunturinäköalojen takia niin yllättävä, että vallan ymmällä ihmettelen, miksi meikäläisten taiteilijain on pyrittävä pehmeään ja miehiselle miehelle mauttomaan etelään - pilautuakseen siellä sellai-siksi värinrätkijöiksi. Mutta menkööt, menkööt sellaiset vain Parisiin. Me menemme Juujärvelle, joka on Autista 15 kilometriä Kemijoen vartta ylöskäsin ja justa alkaa kultamaa. Vihreän kullan alue!

Siitä lähtien kuin Jumala loi maailman, ei Juujärvelle ole ollut maantietä. Suomen valtio on kyllä pannut liikkeelle mahtinsa toimittaakseen juu-järveläisille tien, mutta siitä on tullut sellainen hieman heikoissa hengen-kantimissa olevan keuhkotautisen homma: täytyy hengähtää välillä. Ja niin ne hallituksen hommat hengähtävät. Välipä tuolla! Onhan juujärve-läisillä tie, vaikkakin vain talvitie, jonka kevät taas tullessaan vie. Mutta nyt se pujotteleiksen turvallisesti lumisen tunturimaiseman läpi yhden suvun ja kahdentoista talonkylään, johon yötä päivää kantautuu koskien jylinä.

Juujärven kansakoulu.

Olisi ihanaa elää Juujärven kylässä, tuossa kauniin ja aikoinaan kalaisen järvenrannalla, missä kuuluisa Auttinköngäs, kahdenkymmenen metrin putous, jota säestää pari muuta pienempää, tuudittaa neljän kilometrin päästä tulevalla pauhullaan kylän asujat makeaan yöuneen ja herättää heidät jälleen aamuvarhaisena karjan katsontaan. Mutta juujärveläiseksi ei niinkään helposti tulla. Koko kylää ja sen maita hallitsee yksi ainoa su-ku, joka tähän saakka ei ole laskenut ketään vierasta maistaan osalli-seksi. Vanha kantatalo on aikojen kuluessa nostanut ympärilleen uusia, suvun nuorempien miesten perheitä varten, ja kaikki talot ovat niin tois-tensanäköisiä, etten niitä katsellessani osaisi sanoa, mikä niistä on Ollin, mikä Heikin tai Erlandin.

Mutta kaikki ne ovat punamaalissa, kuistit, nurkkaukset ja ikkunain vuo-rilaudat valkoisina, ja kaikki ne kertovat minulle samasta hyvinvoinnista. Talviseen tuuleen vuoroin jäätymään ja sulamaan, kuivumaan ja kypsäk-si mureutumaan ripustetut poron ja lampaan reidet, uhkeat porokarjat, navettain valkoiset nupopäät ja lammaskatraat ja varsinkin se kyytimie-hen komea ori - - - oh kuinka mieleni teki päästä juujärveläiseksi! Vali-tettavasti siellä vain ei ollut yhtään Erlantia, joka olisi minua sillä silmällä katsellut. Ne juujärveläiset ovat niin tarkkoja vieraita vaikutuksia vas-taan.

Mutta ei kaikissa asioissa. Päinvastoin he tahtovat mielellään tietää, mi-ten maailma muualla myllää. Siksi on heille kolme kertaa viikossa tuo-tava posti pääkaupungin päivälehtineen, paikkakunnallisine sanomineen ja aikakautisine julkaisuineen, joista valtasijalla on Suomen Kuvalehti. Lehdet myöskin luetaan, ja radiolla ja puhelimella seurataan tapahtumia loitompaa ja lähempää, jotta vieraankin kanssa jutun tullen tiedetään, mistä milloinkin on kysymys.

Näin elävät juujärveläiset tiettömän taipaleen takana. Tämä kaikki on nyt aivan toista kuin ennen kuvittelemani kotahuushollit. Ja kaipa on lupa olla iloinen siitä, että se on toista. Tuon tanakan elämän ovat juujärveläi-set saaneet metsistään, ja siellä taivaan tuulet yhäti humisevat heidän vielä ottamattomissa ja laskemattomissa tuhatmarkkasissaan. Syyttäkö minun mieleni vieläkin tekee päästä juujärveläiseksi! En sitä sentään niin kipeästi kaipaisi juuri muuksi ajaksi kuin toukokuun puolivälin tienoiksi. Siihen aikaan kuuluu näet lähtevän jäät Kemijoesta ja nousevan se suuri tulva, joka lihottaa jokivarren viljelysmaita. Ja tuosta jäiden lähdöstä mi-nulle kerrottiin niin paljon, että aavistan sen olevan jotakin erikoista.

Minulle sanottiin, että ihminen, joka sitä ei ole omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut, tuskin jaksaa käsittää sen mahtavuutta. Vanhemmatkin eläjät, jotka ovat sen moneen kertaan nähneet, nousevat yöllä, kuulles-saan jäiden jyrisevän paukkeen, taaskin uudestaan sitä katsomaan. He yksinkertaisesti eivät voi nukkua; sillä valtava näytelmä panee lujimman-kin miehen mielen vapisemaan perustuksillaan. Haluaisin todella nähdä, mikä noissa kuvauksissa on runoutta ja mikä kouraantuntuvaa totta, ja senkin, olisiko mitään mahdollisuutta olemassa sellaiseen,että naisen mieli jäisi yapisematta siinä, missä miehen mieli tärisee kuin harpun bas-sokieli. Ihan perustusta vailla nämä jäidenlähtökuvaukset Kemijoesta ei-vät ole, sen minä tiedän. Sanotaanhan veden nousevan silloin viisi ja kuusi metriä tavallisesta tasostaan ja leviävän laajoille aloille, eikä au-rinko vielä silloin ole ehtinyt pehmittää jäitä täällä pohjoisessa poreille. Jonkinlainen väkivaltainen suoritus siinä on pakollinen.

Voi kuitenkin sattua, että jäidenlähdön näkeminen minun osaltani jää sa-manlaiseksi kuin juujärveläiseksi tuleminen. Mutta onhan jonkun toisen hyvä tietää, että täällä Suomessakin saattaa olla sellaista, joka on näke-misen arvoista ihan erikseen. Herrat, menkää hermovoimaanne mittaa-maan Kemijoen jäiden lähdöllä! Menkää kuulemaan jäiden jyrinää vaa-rojen keskellä. Jos te vapisematta sen kestätte, niin paljonhan te kes-tättekin. Ja saatte vielä sanoa olleenne "vaarojen" keskellä. Mutta, oi, mihin minä olen nyt eksynyt. Pelkosenniemelle on vielä pitkä matka, en-kä ole päässyt Luusuaankaan. Tässä on yritettävä toisemman kerran.

En pidä vain hévosmiehistä. Pidän hevosistakin. Sen arvaatte seuraa-vasta. Aikoinaan kuuluisan kemijärveläisen juoksijaoriin nimi on ollut Velho, niin minulle kerrotaan. Aika velho se ilmeisesti on ollutkin toisen sukupuolen seurassa. Jokaisen paremmanpuoleisen isäntämiehen niini-puisen talviluokan alla näet hulmuaa nyt Velhon jälkeläisen harja, kun vierasta ihmistä lennätetään kylästä toiseen. Olen vilpitön kun sanon, et-tä olen tuntenut nautintoa ollessani "velholaisen" reessä täkäläisillä tal-visilla taipalilla. Mutta pelkästään "nautinto"-sana ei tällä kertaa riitä. Olen ollut suorastaan yllättynyt, kun täällä "pimeässä pohjolassa, sum-massa Sariolassa", missä olin odottanut tapaavani vain poroja ja niiden lisäksi korkeintaan metsäajoissa lahmaantuneita, alati riipuspäin torkku-via, tuskin kesälläkään häntäänsä huiskauttavia ja ainiaaksi hirnumisen unohtaneita raakkeja, kun täällä näen hevosjalostusta, jonka tulokset tuntuvat jo vieraan saamissa kievarikyydeissä. Eihän hevosjalostus it-sessään kyllä ole mikään maailmanihme. Mutta täällä se on; toisin sa-noen se tekee sen vaikuksen. Kyllä se vain antaa paikkakunnan oloille niin tukevan leiman, että! Ja missä kerran on hevosjalostusta, on siellä sitten muutakin.


Tämän mukaisen vaikutuksen tekee minuun Luusua, Kemijärven ete-läisessä kärjessä oleva kylä. Pirtit ovat avaroita ja muut rakennukset ko-meassa kunnossa. Syöttiläiden kavioidenjyske kumahtelee tallien per-mannoista, ja navetoissa nupopäät jauhavat autuaallisen näköisinä mä-repalaansa kuin amerikkalainen purukumia. Luusua, tämäkin tiettömien taipalien takana oleva kylä, elää ilmeistä hyvinvointia, mutta siinä kyyhki-vä keuhkotauti arkuuttaa epämukavasti naisihmistä ja panee hoputta-maan matkaa Kemijärven kirkonkylään, joka sitten on meidän Davvson City tai jokin muu sellainen suur-ihme.

Ajatelkaahan, että näillä väljillä mailla Kemijärven kylä ei ole kaikki mah-tunut samalle rannalle, vaan on paisunut ja jakautunut niin, että puolis-koja erottaa parin kilometrin salmi. Se tuntuu jo suurenmoiselta. Mutta Kemijärven kylä ei olekaan mikään tavallinen kirkonkylä. Siinä on niin monta pankinkonttoriakin, että minä en osaa niiden lukua sanoa. Kas, ne pohjoisen Suomen suuret metsähommat tarvitsevat roimaa rahan käsittelyä ja kaipaavat tällaisia laitoksia. Ja ovatpa nuo laitokset lisäksi ottamassa talteen tarkan talollisen säästöjä ja tekemässä toisista vel-kaisia miehiä, jotta elämä täälläkin tärkeimmiltä pääpiirteiltään olisi ete-läisen elämän vertainen. Mutta jättäkäämme Kemijärvi kirkkoineen ja pappiloineen, sairaaloineen ja yhteiskouluineen, kunnantaloineen ja kaksine kansakouluineen ja kaikkine kartanoineen pyrkiäksemme yhä pohjoisempaan ja uusiin näkemyksiin. Jos olisi kesäinen aika, tekisimme nyt matkamme laivassa, yllättääksemme lukijan silläkin ihmeellä, että täällä on laivaliikenne Pelkosenniemelle saakka, mutta levottomana etu-kaviollaan kaapiva ja lähtöintoisena kuolaimiaan keikuttava juoksija ho-puttaa minua vällyjen väliin, ja kesähaaveet tässä saavat nyt jäädä.

Meillä kaikilla kai on sellainen käsitys, että amerikkalaisia ihmeitä ei tapahdu muualla kuin Amerikassa. Mutta menkääpä Vuostimoon, siellä tapaatte sellaisen. Minulle kerrotaan, että Vuostimon kylän on kohotta-nut sodanjälkeinen metsähommien huima nousukausi. Ja sellaisena ilmestyksenä Vuostimo on aivan suurenmoinen. Talot ovat uljaat, jopa kaksikerroksiset, komeine kuisteineen. Kylän upo uusi kansakoulukin on kaksikerroksinen, ja siinä käy 80 lasta. Aivan erikoisen vaikutuksen te-kee minuun se, että joka talon pihamaalla kohoaa lipputanko, ja minä olen valmis lyömään vetoa milloin tahansa, niissä tahansa ja kenen kanssa tahansa, että Vuostimon kylä jonakin valtakunnan liputuspäivänä on näkemisen arvoinen paikka. Noiden lipputankojen tarina on hyvin mutkaton, mutta tämänpaikkaisten "mentaliteettia" sattuvasti kuvaava. "Luulevat meitä vielä kommunisteiksi, kun kylässämme ei näy valtakun-nan lippua", oli opettaja Kulpakko puhunut isännille. - "Jos niin on", olivat isännät arvioineet, "niin merkitään kanta". Kanta merkittiin, ja opettaja Kulpakko sai panna sorvinsa pyörimään saadakseen joka lipputangon latvaan komean pallon. Vuostimon niin kuin useimpien muidenkin kylien väki on pääosaltaan laestadiolaista eikä yleensä tukka suorana touhota jokaisen uutuuden jäljessä.

Kemijärven kunnan toimistotalo.

Talon isäntä poroineen.

Emäkartanon uusi rakennus.

Tämä käy ilmi erään toisen asian yhteydessä. Paikkakunnan nuoren väen keskuudessa on saanut jalansijaa nuorisoseura-aate. Se on vauh-tiutunut seuratalohankkeeksi. Mutta isännät suhtautuvat aatteeseen ja talohankkeeseen omalta kannaltaan. Yleensä he eivät halua kuulla pu-huttavan siitä asiasta. Ei rahalla eikä kauniilla sanoilla heitä ole saatu taivutetuksi luovuttamaan metsistään puita seuratalon kohottamiseksi. Heidän käsityksensä mukaan kysymyksen yhteydessä ovat rahaakin tähdellisemmät arvot, ja he pitävät tästä käsityksestään jäyhästi kiinni. Nuorten puuhamiehet ovat tosin saaneet ostetuksi - valtionmetsistä. Mutta isäntien puolesta saavat hirret olla metsissä ja sinne mädätä. He-vosiaan he eivät anna puiden vedättämiseksi rakennuspaikalle. Nuoret ovat tehneet kaikkensa, ovat luvanneet suorittaa reilusti työnsä päivällä ja vain yöllä vetää metsästä seuratalon rakennusaineita. Se on ollut tur-haa esittelyä sekin. Ei kysymys ole päivätöistä, vaan nuorista itsestään! Mitä heistä sitten tulee, kun he saavat vakituisen tanssipaikan? Sitä isännätät ajattelevat.

No niin, eivät Vuostimon isännät ole ainoat, jotka ovat tuon kysymyksen kimpussa ihan tarpeeksi vakavin ajatuksin. Kyllä maar sitä asiaa poh-ditaan muuallakin maailmassa, joskaan ei aivan samassa muodossa kuin Vuostimossa. Mutta tällaiset vaikeat asiathan eivät ole ollenkaan soveliaita minun leikkotukkaiselle päälleni. Otankin vapauden lähteä pyyhkäisemään Pelkosenniemelle.

Pelkosenniemen Kilpimaan talo.

Hautajaistilaisuus Pelkosenniemen Kairalassa.

Vanha koulurakennus Tapioniemellä.

Tapioniemen uusikoulu, jossa toimii neljä opettajaa.

Tapioniemen koulun väkeä.

Opettajat aikaa tappamassa Tapioniemellä.

Vaikka huonoa pyyhkäisemistä se nyt on. Ei ole taaskaan menemistä Kemijoen jäälle, missä tie voisi olla suora ja tasainen. Sydäntalvellakin on jää pettävää, ja siksi on pujoteltava lujalla maakamaralla. Mutta mikä-pä pakko ukijan on rähmiä rekemme mukana umpitiellä! Mennäänme vain suoraan Pelkosenniemelle.

Matkan päästä katsoen melkein sanoisin Pelkosenniemestä: ikävä paik-ka. Tunturit ovat vetäytyneet loitolle ja vain kaukaa häämöttävät valkoi-set harjanteet. Jokivarressa, molemmilla kaltailla, leviävät laajat ja tasai-set peltovainiot, nekin nyt valkoisten hankien katteessa. Näköala on mel-kein yksitoikkoinen. Kylään tullessa olen kuitenkin valmis peruuttamaan ensimäiset ajatukseni. Katse näkee toistaan komeampia taloja, jotka ovat laudoitettuja ja hyvin maalattuja. Ja ulkosuojat niin sievissä ryhmis-sä! Ihanväkisin minun täytyy kysyä itseltäni: onkohan köyhyys koskaan tiennytkään tämän kylän olemassaolosta. Ainakin se on mennyt eksyk-siin, jos on tänne yrittänyt. Koko kylä henkii niin silmiinpistävää hyvin-vointia, että panee epäröimään, saako sinne mennäkään muuten kuin maaherran luvalla. Näkyvät olevan oikein sähköjohdotkin. Täällä ollaan todella kultamaan lumoissa.

Pelkosenniemellä on sähkölaitoskin, harvinaisuus suomalaisen napapii-rin alueella. Kun isäntien kanssa keskustelin siitä, kertoivat he perusta-neensa kylä-yhtymän ja hankkineensa isolla moottorilla varustetun säh-kökoneen Saksasta. Mihin tahansa tuotuna sellainen koneisto tulee maksamaan. Mutta tänne kauas pohjoiseen ja tiettömien matkojen taak-se hilattuna sellainen tulee maksamaan eri tavalla. Kysyin isänniltä, mitä he maksavat sähköstään. Minulle vastattiin: "12 mk kilovatilta se on ollut tällä kertaa, mutta onhan se ollut 13:kin." Kun melkein parahdin: "Kuinka te raskitte?" vastattiin tyynesti: "Onhan se niin mukavaa hyvillä valoilla - eihän sitä pimeässäkään." Ja isännät olivat hieman komeitakin kerto-essaan. Sanoivat näet, että jos sitä sähkövaloakin kerran hommaa, niin hyvää sen pitää olla. Minun vieraillessani kylässä ei siellä ollut hyvää eikä huonoa sähköä. Kone "kronasi", ja isännät itse sanoivat sen po-tevan "lenssua". Se ei kuitenkaan ollut murtanut heidän luottamustaan siihen, että kun kerran hommaa, niin hyvää sen pitää olla.

Tästä tiedätte, että Pelkosenniemellä eletään komeasti. Joka talossa on puhelin. Puhelimen välityksellä sitä selitellään asioita ja puhelimen vä-lityksellä sitä kyläilläänkin. Ja mukavaa niin onkin. Ei tule vierailijan vat-sa kahvista kipeäksi, vaikka käy samana päivänä useammassakin ta-lossa.

No niin, oikeastaan voisin jo tähän panna pisteenkin ja piirrellä puumerk-kini. Sillä tässä minun löytöretkeni on. Sellaiselle, joka edellisestä ei ole vielä käsittänyt, mitä olen löytänyt, voin asian selventää muutamalla sa-nalla. Ja siksi sanon, että Amerikkaa on tännempänäkin kuin Atlantin ta-kana. Se kappale Kemijoen vartta, minkä olen nähnyt ja edellä esittänyt, on selvää Amerikkaa. Siellä on heiluteltu seteleitä ja heiluteltu eri tavalla. Minä en mene sanomaan, minkä verran siellä tällä hetkellä sitä tekevät. Mutta eiväthän ne aina siellä Amerikoissakaan. Eiköhän sielläkin nyt monet nuoleksentele sulia näppösiään haikeasti muistellen, että on, on kerran ollut seteli noissakin sormissa. Tuolla Kemijoen varressa ei ole lainkaan sellaisia mielialoja. Siellä on minun silmilläni katsoen niin eri-koista, että siitä on kannattanut kertoa muillekin Suomessa. Ja minun kohdaltani on kumminkin varmaa, että kuunaan en olisi mistään "syko-moorin alta" löytänyt sellaista, mitä yllätyksekseni on tullut katseeni alle tuolla pohjoisessa.

Kertomista, kertomista jäisi kyllä vielä kuinka paljon. Mutta täytyyhän naisenkin sentään joskus ymmärtää sulkea suunsa.