Kirjoittanut valistusohjaaja. / Sarkatakki. / Uudenmaan pohjoisen suoje-luskuntapiirin suojeluskuntain äänenkannataja no 2 - 8. 1929.

Viikon retkeily Petsamon Suonikylän kolttametsissä


Matkamuistelma.

Luttojoki, Pohjois-Lapin erämaitten mahtava virta alkaa Lapin tunturise-länteen soista ja lähteistä läheltä Kerkelän kultakuumeen ajoilta tunnet-tua Laanilaa. Aluksi se virtaa verrattain vaatimattomana jokena lähelle vanhan Suomen alueen ja Petsamon rajaa, mutta muodostuu siellä vä-hitellen, saatuaan molemmista puolilta joukon syrjäjokia mahtavaksi le-veäksi virraksi. Vanhan Suomen alueella on sen rannoille rakennettu jo-ku tukkityömiesten kämppä ja lähellä Petsamon rajaa on suomalainen talo, jota yleisesti kutsutaan isäntänsä nimen mukaan Raja-Joosepin taloksi.

Raja-Jooseppi eli Jooseppi (Joosef) Juhonpoika Sallila ja vaimonsa Tilta eli Matilda Lehikoinen v.1927. Kuva: Erkki Mikkola. / Museovirasto. / finna.fi

Petsamon puolella ei sen rannoilla ole minkäänlaista ihmisasuntoa eikä viljestä. Sitä sankkaa sara-heinää, jota luonto monin paikoin sen rannoil-la kasvattaa ei niitä eikä korjaa kukaan muu kuin joku kolttalappalainen, joka sitä käyttää kenkäheinikseen. Joen varsilla ei ole mitään ihmis-asuntoja, ei edes kolttain vaatimattomia mökkejä, koska he karttavat asettua oikullisen tulvivan virran rannalle ja pitävät edullisempana asua jonkun pienen metsäjärven rannalla, jossa heidän on helpompi kalastaa yksinkertaisilla, alkuperäisellä pyydyksillään.

Luttojoen ympäristön metsä on, pieniä aloja lukuunottamatta,kirveen koskematonta. Mutta siellä, missä kulo on päässyt leviämään jonkun yksinäisen erämiehen nuotiosta, on joku pienempi tahi suurempi mäki-alue mustunut ja metsä siinä kuivunut. Sellaista kerrottiin minulle, kun syksyllä 1926 kuljeskelin parin kuukauden ajan Petsamossa tutustuak-seni tämän Suomen uuden maakunnan oloihin.

Koska nämä Petsamon eteläiset seudut sekä luontonsa että väestönsä ja sen elintapojen puolesta ovat aivan erilaisia kuin Jäämeren rannikko-seudut vieläpä Paatsjoen laaksokin, en olisi katsonut tehtävääni täyte-tyksi, ellen olisi tutustunut myös niihin.

Kuva: Sarkatakki no 8. 1929.

Mutta mitä tietä olisi tunkeuduttava noihin ikimetsiin, joissa ei mitään varsinaisia jatkuvia teitä löydy? Olin ajatellut kävellä Laanilasta Raja-Joosepin talolle, ottaa siitä venekyydin ja soutaa Luttoa alaspäin aina Venäjän rajalle saakka, pyrkiä siitä Petsamon joelle ja sitä tietä vuonon kyliin. Mutta sitten satuin kerran Petsamon joen yläjuoksulla retkeilles-säni tapaamaan tohtori Tannerin, joka on 20 vuoden aikana ollut geo-loogisissa tutkimuksissa eri osissa Lappia ja joka oli nytkin Petsamossa tutkimassa Suomen valtion puolesta timanttiporauksilla Petsamon tun-tureissa löytyvien nikkelimalmisuonien laajuutta.

Hän osoitti minulle pitkäaikaisen kokemuksensa nojalla, kuinka kalliiksi sellainen soutajien palkkaa-minen moneksi päiväksi tulisi ja huomautti samalla, että Luttojoen maisemat näkee yhtä hyvin, jos sitä myöten kul-kee yhden kilometrin kuin jos sitä soutelee 80 kilometriä. Innokkaana kolttalappalaisten ystävänä huomautti hän vielä sitäkin, kuinka paljoa hyödyllisempää olisi tutustua hiukkasen näitten elämään ja tapoihin.

Raja-Jooseppi Lutolta. Kuva: Sot.virk. H. Roivainen. SA-kuvat. / Finna.fi

Hän tiesi samalla kertoa, että yksi hänen parhaista miehistään koltta Jaakko Sverdloff oli aikeissa seuraavalla viikolla lähteä kotiansa Akka-järville ja hänen mukanansa olisi juuri nyt erittäin sopiva tilaisuus päästä matkaamaan Luttojoen metsiin. Asia kehittyi siihen, että sovimme mää-räpäivän, jolloin minä olen Salmijärvellä ja tohtori toimittaa Jaakko Sverdloffin samaksi päiväksi sinne, että voimme alkaa matkamme yh-dessä. Samalla ilmoitti tohtori, että koltat ottavat opastamisesta sään-nöllisesti noin 70 markkaa päivältä ja lupasi sen asian sopia tällä kertaa valmiiksi.

Määrättynä päivänä olin Salmijärvellä ja siellä tuli luokseni keskimittai-nen älykkään näköinen mies, joka ilmoitti olevansa Jaakko Sverdloff. Hän kertoi, että hänen veljensä Mikko on myös käymässä Salmijärvellä jauhoja ja muita tarvikkeita hakemassa ja hänellä on niitten kuljetusta varten mukanansa poroa.

Neuvottuaan minulle, mistä voin saada pieniä tarpeita matkaani varten ja ohjattuaan minun erään leskivaimo Ekkoren luo, jolta sanottiin saavan hyvin valmistettua leipää, sovimme, että Jaakko tulee veljineen puolen-päivän jälkeen sanotun leskivaimon valkamalle ja sitten pyydetään joku hänen pojistaan saattamaan meitä Kuotsjärven yli sille kohdalle, jossa Mikko Sverdloffin porot olivat liekaan pantoina.

Koska tuollaiselle matkalle lähdettäessä on katsottava, että matkatava-rat painavat mahdollisimman vähän, ei minulla ollut mukanani selkä-repussani muuta kuin yksi alusvaatekerta. Niitten lisäksi otin laukkuuni kaksi suurta Ekkoren muorin paistamaa leipää, kilon norjalaista marga-riinia, kilon palaso-keria, pienen paketin suolaa ja pienen paketin teetä. Mitä särpimeen tulee, tiesin kolttain järvillä saavani kyllältä kalaa ja lihan puolta toivoin riittävästi saavani hyvällä luodikollani.

Molemmat koltat saapuivat Ekkorelle sovittuun aikaan ja Ekkoren poika saattoi meidät yli Kuotsjärven sen eteläpäähän. Siellä oli matalan koivi-kon keskellä pieni aukea ja sen reunoilla oli pitkillä nahkahihnoilla koi-vuihin liekaan sidottuina kuusi kappaletta noita napamaitten korvaamat-tomia, vähään tyytyväisiä kotieläimiä, poroja. Viivyttelemättä ryhdyimme heti kuormittamaan poroja. Niitten selkään sidottiin hihnalla useampaan kertaan kokoon taitettu huopavaate.

Sen päälle kiinnitettiin samoin vatsan alta hihnoilla sitoen kantoteline, jonka muodostaa kaksi paria ylhäältä ristissä olevia eläimen kyljen mu-kaan vääriä koivukalikoita, joitten alipäässä on joko tukeva oksa tahi kohtisuora luonnonväärä kannattamassa niitä vakkoja, joita sälytetään poron selkään. Riippuen koostaan ja ijästään sanotaan poron jaksavan kantaa selässään noin 30—40 kiloa. On luonnollista, ettei tällainen se-lässä kuljetus tule talviaikoina kysymykseenkään, sillä silloin jaksaa poro helposti vetää pulkassaan 150—180 kiloa.

Mutta kesäkelillä on tämä erämaitten tiettömillä ja sillattomilla taipaleilla ainoa mahdollinen kuljetustapa. Kuormituksen tultua tehdyksi otti Jaak-ko Sverdloff yhden poron hihnan käteensä, toisen poronhihna sidottiin ensimmäisen kantamukseen ja toiseen poroon taas kolmannen hihna. Mikko Sverdloff otti samalla tapaa muut kolme poroa hoitoonsa ja niin lähti retkikunta liikkeelle, Jaakko poroineen ensimmäisenä, sitten minä ja viimeisenä Mikko poroineen. Kulkumme käy ensin Kaasjoen suuntaa ylöspäin aina Paatsjoen kolttain vanhaan talvikylään ja siitäkin ylemmäk-si.

Talvikylä näyttää kokonaan hyljätyltä ja rappeutuneelta. Mikäli huoneita on jäljellä, on niissä ovet ja ikkunat rikki ja katot monessa sisään pudon-neita. Kaikkein surkeimmassa kunnossa oli se rakennus, jossa oli ennen ollut kolttain rukoushuone ja koulu. Katto, ovet ja ikkunat olivat siinä kyl-lä verrattain hyvässä kunnossa, mutta muutoin vallitsi siellä sisällä täysi hävityksen kauhistus. Laattialla oli sikin sokin hajallisia venäläisiä kirjoja ja kirjanlehtiä ja niiten seassa rikkinäisiä pyhäinkuvia.

Ja etehisessä oli paksuja läjiä hevoslantaa, todistaen, että tukinajajat ovat sitä käyttäneet hevostallinaan. Alakuloiseksi veti mielen nähdä, että kansassamme löytyy henkilöitä, jotka niin vähän antavat arvoa toisten uskonnollisille tunteille, että tällä tapaa ryhtyvät häpäisemään heidän py-hättöään. Noudatettuamme vielä jonkun matkaa Kaasjokea kahlasimme sen poikki ja ryhdyimme painamaan kohti Vierimätunturin itärinnettä. Ku-ten kartasta näkyy, olisi Paatsjoen talvi-kylästä ollut lyhyempiäkin mat-koja Akkajärville. Mutta ne ovat talviteitä ja kulkevat vetelän paikoittain pohjattoman tundra-alueen yli ollen sen vuoksi mahdottomia kesällä käyttää. Kuljimme siis mikäli mahdollista kovan maan reunoja myöten.

Metsäkasvullisuus, joka Kaasjoen lähettyvillä oli ollut etupäässä koivik-koviitaa ja nuorta männistöä, alkoi vähitellen Viernimätunturia lähes-tyessämme muuttua vauraammaksi ja paikoittain täydeksi tukkimetsäksi. Lyhyitähän ne puut kyllä olivat Etelä-Suomen puihin verrattuina, useim-miten vaan yksitukkisia, mutta paksuja. Ei ollut niinkään harvinaista ta-vata sellaisia, jotka parinkymmenen jalan korkeudella täyttivät 15—16 tuumaa. Tukkipuut olivat kaikki mäntyjä.

Kuusia ei kasva niin pohjoisessa kuin Viernimätunturin rinteillä. Vasta lähellä Labdsjärveä tapasin ensimmäiset yksinäiset kuuset. Ylä-Akka-järven ympäristöissä muodostaa kuusi jo taajoja metsiköitä. Tehtyämme taivalta noin 6-7 kilometriä, johon pehmeässä sammaleisessa maastos-sa kului parisen tuntia, pidettiin levähdyshetki. Paikaksi valittiin sellai-nen kangas, jossa kasvoi jäkälää ja jossa nähtiin kaatuneena joku ter-vainen honka. Siinä otettiin kantamukset ja huovat pois porojen selistä, sidottiin elukat puihin liekaan syömään jäkälää ja tehtiin itsellemme loi-muava nuotio, jonka loimossa oli tilaisuus kuivata hiestyneet vaatteen-sa.

Sitten kaivoi Mikko esiin mustuneen kahvipannun, täytti sen lähimmästä vesipaikasta ja ryhtyi keittämään teetä. Teen kanssa syötiin muutamia margariinivoileipiä. Koltilla oli mukanaan myös kuivattua kalaa ja tarjosi-vat he sitä auliisti myös opastettavalleen vieraalle. Teetä hörppiessä ta-rinoitiin maailman asioista. Varsinkin Jaakko Sverdloff oli avomielinen kertomaan entisistä vaiheistaan. Kun maailmansota syttyi ja Venäjä sii-nä tarvitsi kaiken nostoväkensä, vietiin Suonijoen kolttakyläkunnastakin toistakymmentä miestä suurten kansojen kamppailuun. Se mahtoi olla siinä 1916 vaiheilla.

Jaakko kertoi olleensa rintamalla verrattain lyhyen ajan, sillä jo muuta-man kuukauden kuluttua komennettiin hän sieltä aliupseerikursseille. Sitten tuli vallankumous ja svabodan aika ja silloin katsoi Jaakko tilai-suuden mukavaksi livistää suurilta kansojen temmellyskentiltä omalle syrjäiselle ja hiljaiselle kotiseudulleen. Mutta kauvan ei hän saanut siellä rauhassa olla. Sodan melske levisi sinnekin napapiirin yläpuolelle ja silloin astui Jaakko Sverdloff kenraali Miller'in armeijaan, ottaen osaa sen taisteluihin bolshevikejä vastaan.

Hänessä näyttää kehittyneen oikein tulinen viha näitä Venäjän vallanku-mouksellisia vastaan ja sitä varmasti kiihdytti vielä se tapa, jolla bols-hevikit petkuttivat Suonikylän ja muittenkin seutujen koltilta suurimman osan heidän poroistaan. Heidän ostajansa tulivat kolttien majoille, tarjo-sivat ja maksoivat poroista tuhansia ruplia kappaleelta, kolttain mielestä aivan satumaisen korkea hinta. Mutta kun heidän sitten piti ostaa jauho-ja ja muita tarvikkeita näillä ruplilla, tulivatkin he huomaamaan, ettei niillä ollut yhtään mitään arvoa.

Siinä myyntivimmassa väheni Suonikylän porokanta, joka ennen maail-mansotaa oli lähemmäs 10, 000 päätä, niin että sitä tällä hetkellä on eh-kä vähän kolmattatuhatta eläintä. Liikkuessaan maailmalla on Jaakko Sverdloff oppinut sujuvasti puhumaan suomea ja venäjää ja osaa aina-kin lukea ja ehkäpä jonkun verran kirjoittaakin kumpaakin kieltä. Samoin ymmärtää hän täydellisesti karttaa.

Mikko Sverdloff on veljeksistä vanhin ja kun hän on koko ikänsä elellyt kotoisessa ympäristössään, on hänessä säilynyt puhtaana ja hiomatto-mana kolttakansan alkuperäinen luonne ja esiintyminen. Jo ulkomuo-doltaan on hän todellinen koltta. Lyhyempi kuin veljensä, ei erikoisen hintelä mutta ei hartevakaan, pitää tummaa täysipartaa kuten melkein kaikki vanhemmat koltat.

Nuorempaa, maailmaa nähnyttä veljeään näyttää hän kohtelevan suu-rella arvonannolla ja yleensä näyttää veljesten keskinäinen väli olevan aivan erinomaisen hyvä, kuten minulla oli tilaisuus vielä myöhemminkin todeta. Mutta tee loppuu kahvipannusta ja seurueemme ryhtyy jatka-maan matkaa. Tavarat lastataan uudelleen porojen selkään, nuotio sam-mutetaan huolellisesti ja niin samoaa jonomme taas etelää kohden pitkin Viernimätunturin itä-rinnettä.

Joukkoomme ilmaantuu metsästä kaksi irtonaista poroa.

-Näkyvät olevan Paavelin poroja Höyhenjärveltä, murahtaa Mikko.

-Mutta nehän joutuvat nyt meidän mukanamme kauvas kotoansa, arve-len minä.

-Kyllä ne kotiansa löytävät», vakuuttaa Mikko levollisesti.

Valtoimet porot tulevat toisinaan aivan meidän luoksemme, haistelevat taakkoja kantavia tovereitaan ja juoksevat taas kauvemmas.

Meillä ei ollut kulkuamme ohjaamassa mitään jatkuvaa polkua. Mutta siitä huolimatta kävi matkamme varsin suoraan päämääräämme koh-den. Maaperä oli toisinaan kuivaa, kanervaa ja jäkälää kasvavaa maa-ta, toisinaan kosteata sammalikkoa, jossa joka askel vajotti korttelin ver-ran, joskus enemmänkin. Vasemmalla puolellamme oli meillä tilaisuus nähdä kokonaisuudessaan Petsamon ainoa tundra-alue, joka Pohjois-Venäjän suunnattoman suuriin tundra-lakeuksiin verrattuna on mität-tömän pieni, mutta omassa ympäristössään sittenkin näyttää sangen suurelta.

Laskin kartan mukaan sen pintaalan noin 600 neliökilometriksi, siis yhtä suureksi kuin suurimmat pitäjät Etelä-Suomessa. Koko sillä alueella ei ole muuta kasvullisuutta kuin sammalta ja vaivaiskoivua. Järviä siellä löytyy useitakin ja koltat tiesivät kertoa, että niissä ori paljon kaikenlaisia kaloja m. m. siikoja. Mutta tundran puuttomuus vaikutti, että ne tekivät niin sanomattoman alastoman ja aution vaikutuksen katselijaan. Muun muassa on siellä tundran keskivaiheilla muutamien kilometrien laajuinen saarikas järvi, nimeltä Terskeljärvi.

Mutta saaret olivat puuttomia kuten muukin seutu ja hohtivat vaan sel-laisina ruskean keltaisina täplinä keskellä järven sinipintaa. Mutta syys-kuun puolivälissä alkaa päivä olla Petsamossa yhtä lyhyt kuin Etelä-Suomessakin. Puoli aikaan alkaa hiukan hämärtää ja silloin ryhtyy retki-kunta etsimään itselleen sopivaa yöpymispaikkaa. Valitaan kuiva paikka, jossa kasvaa paljon valkoista poronjäkälää ja jossa nähdään lähistössä makaamassa joku myrskyn kaatama kelohonka tervaiset juuret pystyssä törröttäen. Siihen pysähdytään, porot päästetään kuormistaan ja sido-taan puihin niin, että ulottuvat siitä syömään jäkälää.

Sen jälkeen hakataan kelohongasta ja varsinkin sen juurista tervaisia puita ja tehdään niistä loimottava nuotio. Koltilla on mukanansa vettä-pitävää telttakangasta ja siitä laitetaan niin kutsuttu loue, kalteva yksi-puolinen katos, joka sateen sattuessa voi suojella makaavat matkalai-set ainakin pahemmalta kastumiselta. Mukavuuden vuoksi taittelee kukin vielä alleen paksun kerroksen hienoja pehmeitä männynhavuja ja niin on vaatimaton, mutta samalla kertaa pehmeä ja lämmin erämiehen yömaja valmis. Joka ei ole sitä kokenut, ei voi aavistaa, kuinka suloiselta tuntuu oikaista päivän marssista väsyneet raajansa sellaiselle pihkalle tuoksuvalle havuvuoteelle ja kuinka rauhallisen ja virkistävän unen siinä saa.

Mutta ennen nukkumista syödään luja illallinen voileipää, kuivattua kalaa ja kuumaa teetä. Seuraavana aamuna ollaan jalkeilla jo kello aikaan, keitetään tee ja nautitaan sitä voileivän kanssa. Sen jälkeen kootaan kamppeet, kuormitetaan porot, sammutetaan huolellisesti nuotio ja läh-detään jatkamaan matkaa. Matkamme kulkee sinä päivänä useitten märkien notkojen yli, joitten halki virtaa pienempiä tai suurempia puroja. Niitten yli ei tietysti ole täällä erämaassa olemassa mitään siltoja, mutta koltat tuntevat seudun ja ohjaavat kulun suoraan sellaiselle koskipaikal-le, jossa vedenalaiselta kiveltä toiselle astuen pääsee kahlaamaan joen yli.

Toisinaan pakkaavat poromme tekemään tenän, kun niitä pakoitetaan astumaan vedenalaisille liukkaille kiville, mutta vetohihnasta nykimällä ja takaa lykkäämällä saadaan ensimmäinen aina yrittämään. Toiset sitten kyllä seuraavat perässä ja onnellisesti ne kaikki aina pääsevät perille ilman että tavarat kastuvat. Ilma, joka edellisenä päivänä oli selkeä, on vähitellen mennyt pilveen ja puolelta päivin alkaa tihkusade, joka illan lähestyessä kehittyy oikeaksi sateeksi. Asetumme yötilalle.

Yö-paikkamme on tällä kertaa eräässä kangassaaressa noin parinsadan metrin päässä Labdshjärven rannasta. Loueen suojassa ja tervasnuo-tion lämpimässä loimussa nukuimme piankin sikeästi, mutta puolenyön aikaan tuli meille sangen epämiellyttävä herätys. Tuuli oli kääntynyt yöllä ja samalla kiihtynyt ja niinpä heräsimme siihen, että rankkasade tuli suo-raan päällemme kasvoille asti ja allemme oli muodostunut oikea vesilä-täkkö. Ei auttanut muu kuin nousta ylös, muuttaa loue uuteen kuivaan paikkaan, kääntää sen suojaava lape tuulta vastaan, siirtää nuotio lou-een eteen ja päästyämme sateelta suojaan riisua läpimärät vaatteemme ja ryhtyä niitä kuivattamaan nuotion loisteessa.

Tulihan se kaikki tehtyä ja lopun yömme saimme levätä rauhassa. En-nen aamun valkenemista taukosi sadekin. Seuraavan päivän iltapäiväl-lä saimme huomata lähestyvämme kolttien asuinsijoja. Matkueemme luo ilmestyi metsästä kymmeniä poroja. Siinä oli ajohärkiä, siinä vaati-mia vasoineen. Yhtäkkiä seisahtuu Jaakko ja sanoo:

- tuolla on Kiurila veljeni härkä ja hän lähtee huomenna Paatsjoelle. Mi-nä otan sen hänelle kiinni

Samalla ottaa hän suopunkinsa, jota koltta aina matkalla ja metsässä ollessaan kantaa hartiainsa ympärillä, kuuluu viuhkaus ja suopungin silmukka on tarttunut poronsarvien ja kaulan ympäri. Eläin vähän rim-puilee vastaan huomatessaan kadottaneensa vapautensa, mutta talttuu pian, sidotaan viimeiseen kuormaporoomme ja seuraa sen jälkeen kiltisti mukanamme. Kuljemme vielä parin vetelän notkon ja niitten välissä ole-van kangastaipaleen yli, sitten tulee vastaamme taajanpuolinen nuori metsikkö ja sen läpi päästyämme avautuu eteemme Ylä-Akkajärven sininen selkä.

Rannalla, jonne saavumme, on pienoinen mökki, jonka tökerösti tehdys-tä savupiipusta nähdään nousevan savua. Siinä asuu eräs kolttavaimo täysikasvuisen poikansa kanssa. Köyhiä ihmisiä», kuiskaavat minulle oppaani, -mutta sieltä saamme saattajan yli järven.

Sverlovien veneranta Ylä-Akkajärven rannalla. Kuva: Nickul Karl, kuvaaja 1937. / finna.fi

Astumme sisään ja sanomme

- Puorri päev» (hyvää päivää).

Talonväki on juuri käynyt verkkojaan kokemassa ja matalalla jakkaralla nähdään, saalis, toistakymmentä kaunista siikaa. Meitä käsketään istu-maan, muutamat suuremmat siiat pannaan virpien kärkeen tulen hoh-teessa kypsymään ja nokinen kahvipannu täytetään vedellä ja pannaan niinikään tulelle teeveden keittoa varten. Neljännestunnin päästä istum-me talonväen kanssa mökin höyläämättömän pöydän ääressä ja eteem-me tuodaan teetä ja kupillinen kokonaisia siikoja.

Minulla on emaljimukini, samoin oppailla ja talonväellä, puukot meillä myöskin on, mutta siihen rajoittuvatkin meidän syöntivälineemme. Kä-sin repäisee jokainen itselleen palasen siikaa yhteisestä kupista, asettaa sen pöydälle eteensä ja syö täysin suin ja ryyppää teetä päälle. Huipuksi tälle veljellisyydelle sanoo Mikko huomatessaan, että minun kala-annok-seni rupeaa pöydältä loppumaan:

-Ota lisää, Lauri, syö lisää verestä kalaa.

Sverlovien kesäkenttä v. 1937 Kuva: Nickul Karl. Museovirasto. / finna.fi

Hämmästyin ensin vähän tästä läheisestä tuttavuudesta, mutta sitten muistin, että Mikko oli kerran matkalla sivumennen kysäissyt, mikä mi-nun ristimänimeni on. Vahvasti syötyämme nostimme kapineemme mö-kin veneeseen. Porot laskettiin valloilleen metsään paitsi äsken vangittu Kiurilan poro ja yksi matkaporoista, joka jätettiin toisen seuraksi. Nämä molemmat sidottiin taas puuhun jäkälää kasvavalle paikalle.

Sen jälkeen lähti kolttavaimo soutamaan meitä Sverdloff-veljesten taloa kohti. Matkalla kertovat oppaat Akkajärvien omituisen nimen johtuvan siitä, että joku koltta on ennen vanhaan köydestä uittanut pahansisuista akkaansa molempain järvien päästä päähän.

Sverdloff-veljesten talolle Ylä-Akka järven läntiseen päähän saavuimme parin tunnin soudun jälkeen auringon laskun aikoihin. Koska Sverdloffien suvulla on jonkinlainen johtava asema Suonikylän kolttien keskuudessa ja heidän talonsa (niitä on jokaisella metsäkoltalla useampia) lienevät paikkakunnan parhaita, on ehkä paikallaan antaa tästä talosta lukijalle jonkinlainen kuvaus.

Kuva: Sarkatakki no 8. 1929.

Kuva: Sarkatakki no 8. 1929.

Halkoja varten ei myöskään tarvita mitään katoksia, koska ympäristössä on yllin kyllin saatavissa kuivia, tervaisia kelohonkia. Talossa ei ole pien-tä rahtustakaan peltoa, sillä koltat samoin kuin vanhan Suomen lappa-laiset eivät ole maanviljelykseen tottuneet ja melkein kaikilla heillä on aivan luontainen vastenmielisyys kaikkea maanviljelystyötä vastaan.

Siinä suhteessa on varsin kuvaava se tapaus, jonka Petsamon pappi minulle kertoi. Hänen luokseen tuli eräänä päivänä vanha Paatsjoen koltta valittamaan, että hänen poikansa on tullut hulluksi. Pappi tietysti kuunteli syvällä osanotolla isän surullista kertomusta, mutta kysäisi sit-ten, että millä tapaa se pojan hulluus nyt oikein on ilmennyt, johon isä tuskan vääristämin kasvoin kertoi, että poikansa jo kolmatta päivää ajaa lantaa pellolle.

Papin oli aivan mahdotonta saada isä ymmärtämään, että pojan toiminta pikemminkin todisti jonkinlaista järjen heräämistä kuin sen menetystä. uhtavat kotona olleet meitä vastaan. Siinä tulevat veljesten vaimot ja Mikon vaimon liepeissä piipertää pieni 3-vuotias Vasilitsa-tyttö. Vanha äi-ti odottaa pidättyväisemmin poikiaan asunnon ovella.

Astumme sisään. En ymmärrä kolttien kieltä, mutta paljon näyttää vel-jeksillä olevan kertomista kotolaisilleen. Onhan Jaakko Sverdloff ollutkin kotoa poissa yhteen jaksoon useita kuukausia. Sitten otetaan tulijai-set käsille. Pari loistavan kirjavaa huivia vaimoille, joku huivi vanhalle äidillekin ja vähän namusia Vasilitsalle.

Eihän ne tulijaiset mitään ruhtinaallisia olleet, mutta kerrassaan liikutta-vaa oli nähdä niitä kiitollisia ja ihailevia katseita, joilla ne otettiin vastaan. Seurasi sitten samanlainen kala- ja teekestitys kuin edellisessäkin pai-kassa, sillä eroituksella vaan, että täällä löytyi myöskin yksi porsliinilau-tanen ja yksi haarukka, jotka molemmat tarjottiin kohteliaasti vieraalle.

Aterioidessa on meillä tilaisuus luoda pikainen silmäys asunnon sisus-taan. Se on neliön muotoinen, sivut vähän yli 4 ½ metriä. Sisustan järj-estys näkyy alla olevasta kuvasta

Kuva: Sarkatakki no 8. 1929.

Minulle laitettiin sija pöydän takana olevalle leveälle penkille siten, että siihen levitettiin pari kerrosta porontaljoja, päänalusen virkaa sai toimit-taa minun selkäreppuni ja peitteeksi annettiin siellä kotona kudottu pak-su villainen huopapeitto. Päivän rasitukset ja edellisen yön epämuka-vuudet saivat aikaan sen, että minä heti makuulle ruvettuani vaivuin uneen.

Aamulla herätessäni huomasin, että veljekset olivat varsin kätevästi jär-jestäneet yörauhan itselleen ja puolisolleen. Kummankin parin vuoteita verhosi katosta lattiaan saakka ulottuva pumpulikankainen uudin. Sitä vastoin vanha äiti ja hänen kanssaan nukkuva saattajamme eivät näh-tävästi katsoneet sellaista tarvitsevansa.

Aamuteen juotua lähtivät vaimot kokemaan verkkoja ja heitä odotellessa otin käsille kartan ja ryhdyin neuvottelemaan veljesten kanssa siitä, mitä suuntaa tästä olisi paras pyrkiä Luttojoelle. Molemmat kertoivat yhtäpitä-västi, että suorin tie metsien halki Lutolle on erittäin hankalakulkuinen ja että sillä kohtaa ei ole venettä lähimaillakaan.

Ainoa, jolla on vene Lutto joessa, on Teppananiminen koltta, joka asuu jossakin Vuernisjärven vesistön alajuoksulla. Arvelivat siis, että Lutto-joelle pääsee pikimmin ja paraiten menemällä ensin Vuernisjärven ran-nalla olevalle Ollin talolle ja siitä vesistöä alaspäin Teppanan asunnolle.

Päätin noudattaa heidän neuvoaan ja suostuttelin Mikon lähtemään op-paakseni. Koska ei tällä kertaa tulisi mitään poroa mukaamme, päätim-me olla ottamatta kantaaksemme louetarpeita, vaan sen sijaan pyrkiä joka kerran yöksi jollekin kolttain asunnolle. Mutta jo palaavat talon nai-set pyyntiretkeltään mukanaan sankakopallinen kauniita siikoja, joista osa heti perataan ja pannaan virpien päähän paistumaan. Ruokaa odo-tellessa keskustelemme me miehet yhtä ja toista Suonikylän kolttain oloista ja toivomuksista. On kaksi asiaa, jotka antavat kolttain elämälle ja taloudelle aivan erikoisen leiman ja joista jo edellä mainitsin.

Ensiksikin se, ettei heillä ole alkuakaan mihinkään maanviljelykseen ja toiseksi ettei koko kolttamét-sässä ole ainoatakaan lehmää eikä hevos-ta. Kyselin ystäviltäni Sverdloffeilta, kuinka silloin tehdään, jos joltakin koltta-äidiltä sattuu maito loppumaan, mitä silloin annetaan vauvalle ra-vinnoksi. He vastasivat, että koetetaan löytää kyläkunnasta sellainen imettävä vaimo, jolta riittää maitoa kahdelle.

Ellei sellaista löydy, koetetaan lypsää lampaita ja poroja. Ellei niistäkään lähde mitään, täytyy lapsen kuolla. Eihän luonnonkansan vaimoilta juuri maito useinkaan lopu. Mutta varmaa on, että lehmänmaidon täydellinen puute on syynä monen kolttalapsen kuihtumiseen ja kuolemaan. Mutta toiselta puolen helpoittaa kolttain muuttoa toisesta talostaan toiseen juu-ri se, ettei heillä ole hevosia eikä lehmiä. Kuten jo edellä mainitsin, on melkein jokaisella koltalla useampia taloja Luton vesistön järvien ran-noilla.

Jos kalansaalis yhden läheisyydessä heidän mielestään huononee, muuttavat he perheensä ja pienen irtaimistonsa toiseen taloonsa ja ryh-tyvät kalastelemaan sen ympäristössä. Talven tultua oli heillä ennen ta-pana kokoontua yhteen asumaan niin kutsuttuun talvi-kyläänsä, jossa heillä oli kullakin omat mökkinsä. Sen lisäksi oli heillä siellä oma rukous-huone ja sen yhteydessä jonkinlainen koulu, jossa joku alkeellinen venä-läinen opettaja opetti heidän lapsiaan lukemaan venäjän kieltä ja ulkoa höpisemään joitakin venäjänkielisiä rukouksia.

Mutta Tarton rauhanteossa suostuttiin raja käymään niin, että talvikylä jäi Venäjän puolelle ja venäläiset ovat nyt purkaneet ja vieneet sieltä pois omiin tarpeisiinsa kaikki rakennukset, myöskin rukoushuoneen. Nyt kuuluu Suonikylän koltilla olevan Suomen viranomaisilta saatuna lupa rakentaa itselleen uusi talvikylä rukoushuoneineen ja kouluineen muu-tamien kilometrien päähän Njaannamjärvestä itään-päin. Sanomattakin on selvää, ettei siinä koulussa enään tulla opettamaan kolttalapsille venäjänkieltä eikä venäjänkielisiä rukouksia.

Kaikesta pahasta, mikä kolttaväestöä on viimeksi kuluneitten 10 vuoden kuluessa kohdannut, syyttävät he erästä suomalaissyntyistä miestä, nimeltä Hulkko, jonka talo sijaitsee Venäjän puolella Luttojoen varrella noin 13 kilometrin päässä itäänpäin siitä paikasta, jossa Luttojoki virtaa rajan yli. Tämä mies on erikoisen innokas bolshevikki ja on luultavasti juuri sen intonsa vuoksi päässyt kohoamaan Venäjän rajakomendantik-si.

Muutamat tuttavani Petsamonvuonolla, joille kerroin lähteväni soutele-maan Luttoa, varoittivat minua kavahtamaan menemästä Venäjän puo-lelle rajaa, koska siellä helposti voi joutua Hulkon käsiin ja silloin ei vä-hällä pääse vapaaksi. Miehessä asuu synkkä viha entistä isänmaataan vastaan ja mieluiseksi saaliiksi katsoisi hän saada haltuunsa suomalai-sen suojeluskuntalaisen.

Mutta myöskin Suonikylän kolttia kohtaan tuntee hän erikoista vihaa ja minulle kerrottiin aihekin siihen. Suonikylän koltat saivat kerran toista-kymmentä vuotta sitten Hulkon kiinni poronvarkaudesta. Heillä oli oikeus ratkaista tällaisia pienempiä rikosjuttuja omassa kyläkokouksessaan ja niinpä tuomitsivat he siellä Hulkon saamaan paljaaseen selkäänsä 25 raipanlyöntiä. Ne hänelle annettiinkin koko kyläkunnan saapuvilla olles-sa ja sitä epäilemättä ansaittua kuritusta ei Hulkko anna Suonikylän koltille koskaan anteeksi.

Koltat sen hyvin tietävät ja pitävät Hulkkoa, kuten kaikkia muitakin bols-hevikkeja luonnollisina vihamiehinään. Niinpä ovat Suonikylän koltat pidättäneet ja vieneet Suomen viranomaisten haltuun useita kommunis-tikuriireja, jotka näitten tiettömien erämaitten kautta pyrkivät välittämään yhteyttä Neuvosto-Venäjän ja sen täällä olevien kätyrien välillä. Pidän valitettavana asiana, etten saanut tavata Mikon ja Jaakon välistä veljes-tä, Kiurila Sverdloffia. Sen mukaan mitä vuonon suomalaiset hänestä kertoivat, on hän Suonikylän kolttien todellinen johtaja ja kaikesta päät-täen tottelevat koltat häntä vastaan sanomatta.

Siitä tiedettiin vuonolla kertoa varsin kuvaava tapaus. Sinne oli tullut pa-rikymmentä Suonikylän kolttaa siirtämään poroilla jauhosäkkejä sata-masta osuuskaupan makasiiniin. Työn tehtyään menivät miehet osuus-kauppaan saamaan palkkansa. Mutta luonnonlapsien silmiä hivelivät ne monenlaiset ihanat kankaat ja huivit mitä siellä saivat nähdä. He osteli-vat yhtä ja toista ja kun tiliä ruvettiin tekemään, huomattiin, että ansiot eivät riittäneetkään helyjen hinnaksi. Joku heidän joukossaan keksi sil-loin sellaisen ehdotuksen, että he saisivat maksaa loput hinnasta vas-taisilla ansioillaan.

Suolikylässä nainen kerää polttopuuta ahkioon. Kuva: Hämäläinen Antti, / finna.fi

Kolttalappalaisia . 1927. Kuva: Toivo Itkonen. Museovirasto. / finna.fi

Suonikyläläisiä kotiinlähdössä v. 1927, selässä "roshna"-niminen taakkakehys Kuva: Toivo Itkonen. Museovirasto. / finna.fi

»Talon» ainoina rakennuksina ovat asuintupa ilman etehistä ja korkealla maasta pylväille rakennettu riista-aitta, jonne kesän ja syksyn kala- ja metsänriista saaliin ylijäämä talletetaan talvea varten. Sen lisäksi on mäen syrjään kaivettu syvä katolla varustettu kuoppa, johon lampaat voidaan ajaa suojaan pahimmilla talvimyrskyillä. Tavallisilla ilmoilla saa-vat ne kulkea koko talven ulkona ja huolehtia itse ravinnostaan. Kyllähän se varpujen ja männynneulasien syönti tietysti talven mittaan laihduttaa, mutta en ole keltään kuullut, että kolttain lampaat olisivat nälkään kuol-leet. Lehmiä ja hevosia ei koltilla ole, joten he eivät tarvitse navetoita eikä talleja.