Hakkapeliitta 1935.


- Porin Kalle», sanoi tuomari .- Porin Kalle,se oli peto ihmisen kuvassa!
Hiihtelimime "Jäämeren viivalla", Lapin synkeitä saloja talvisena ehtoo-na, tämän kihlakunnan tuomari ja minä. Majataloon on vielä matkaa, keli tukkoinen ja raskaana makailee yllämme sumuntuhruinen avaruus valu-tellen ikävyyttä ja hamyä. Yöksi ehätteli lyhyt talvinen päivä ja alakuloi-seksi pakkasi olon. Tarinoimme, Olin siinä lukenut juuri Walleniuksen teoksen: "Ihmismetsästäjiä j.n.e., ja kyselen: mikä, millainen se koltta oikeastaan on? Tuomari on nuori mies, mutta paljon "kairoilla" hiihdellyt, tuominnut kansaa ja tarkastellut.
- Eipä pahakaan, puolustelee hän - nuorempi polvi jo ihmistä kaikki. Mut-ta "Porin Kalle" eipä ole vastaani jälympätä konnaa sattunut! - "Porin Kalle", - Lapin rosvo, - naiden "kairojen" viimeinen vihollinen, on linnassa jälleen ja pysyy, jatkaa tuomari. - Tuomitsin sille Utsjoen käräjillä seitsemän vuotta vuosi sitten. Se on jo vanha mies. Ja kun tarvitset juttuihisi sen emäkehnon muotoa, niin muista Kallea tarkoin: kääri suuri äijänruho likaan ja rääsyihin, lisää paakaljulle neljä pahkua, kuin perunaa sarviksi ja anna tälle sitten ääni ja elintavat, kuin Kuusamon karhulle, niin osu-netpa kutakuinkin oikeaan! Sellainen se oli.

- Ja tuohan jo kuulosti joltakin. Entäs sitten?
- Niin hyväänkin rosvoromaaniin, jos tietäisi kaikki sen teot ja menneet, Mutta ei - niitä et siitä kisko edes tongeillakaan! "Joo", se vain myönteli, kuulustelit häntä puolesta taikka vastaan. Minkäpä sille... Oli vain ilmes-tynyt Taka-Lapin erämaihin aikanansa miehen rumilus, jota "Porin Kal-leksi" puhuteltiin, noin kolme vuosikymmentä sitten. Ruotsit, Norjat.,. kaikki se oli komunnut, kolme vuosikymmentä oli näillä saloilla ja tuntu-reilla peuhannut: ryostellyt, varastellut, tappanut... Oli muistaakseni kah-deksas tuomio se viimetalvinen ja tiesi Luoja, montako tuomitsematto-mia rotoksia. Niinpä niin, Ruotsista se oli ijäksi karkoitettu ja Norjasta myös: eivät kyenneet sielläkään paremmin selvittämään.

-Tunnethan nämä Lapin eramaat ja etäiset tunturit: tuonne satakilomet-rinen, tuonne kaksi ja tuonne ehkä jo viisi. Ja rajat sitten; mitäpä näissä semmoisistakaan! Nyt meillä on joka kolkasta yhteys Norjaan, Ruotsiin ja Rovaniemelle: puhelin, lennätin, maantiet, mutta eräitä vuosikymme-niä sitten otti sana kuukausimääriä täältä ihmisiin. Kalle istuu linnassa jälleen: se oli pikkujuttu nykyään, Hän varasti autiotuvalta lappalaisen ryynipussin ja villapaidan Utsjoen tuntureilla tänään, huomenna se jo kilahtaa Inarissa nimismiehen konttoriin, että niin teki, Kalle varasti. No, poliisi on ajoissa paikoilla, jäljet tuoreita ja selvä, mikä selvä. Niin. -Mutta kaksikymmenta vuotta sitten ryösti sama mies Hammerfestissa kultase-pän liikkeen ja kesti ehkä puoli vuotta, ehkä vuoden, ennenkuin sitä Kal-lelta kysyttiin. Norjan, Ruotsin, Suomen, kolmen valtakunnan virastot ja virkamiehet laittavat parastaan ja hikoilevat paljon, mutta hän sen kuin ajella huilautteli poroinensa tunturilta toiselle, valtakunnasta valtakun-taan -ajeli, kätki, peitteli ja nauroi... Oli ollut siellä ja siellä joskus, mutta ei enää, ja kun sitten vihdoinkin tavattiin, oli jo myöhäistä tutkiaja todis-taa. Ja kuitenkin hän sen tehnyt oli: vain karkoittamaan kykenivät norja-laiset, mutta Kalle kaytteli lopun ikäänsä kultakelloja ja sormuksia, möi, vaihteli ja herroiksi eleli. Hänellä oli morsian, leipäsusi - miten tahansa joka tapauksessa nainen muassaan, kun viimeksi vangittiin. Muuten merkillinen juttu, että tuollainenkin mies tehosi naiseen, metsärosvo, pe-to! Tämäkin kunniallinen torpan emäntä aikanaan, lapsia ja muuta, eikä hullumpi näöltäänkään - lähtenyt vain oli Kallen matkaan, nuotioille kitu-maan ja piileske-lemaan. Väitti pakoittaneen, hypnotisoineen - oli muka niin tuntunut, että menemän piti, tiesi sitten. Kotitölliinsä, sinne Kitti-län "kairalle", painui, kun Kalle pidätettiin, jälleen miehensä kanssa elelemään. Ja tältäkin tavattiin niitä Norjan helyjä: kellot, sormukset, ran-neketju ... Sellaisia ne olivat olot täällä aikanaan.

Kaunis kuva Petsamon Paitahaminasta.

Turskan perkaajia fläkkäreitä - Petsamon Paitahaminassa.

Lappalaiskota Petsamon vuonon partaalla.

Kolttakönkään "Sandran kämp-pä" - kaikille tuttu leskieläjä.

Suonikylän kansakoulussa tehdään kolttalapsista moitteettomia suoma-laisia. Opettajatar innokas ketun-pyytäjä vapaa-aikoinaan.

Kolttalappalaisien Suonikylä. Pirtit valtion rakentamia syystä, että hei-dän asumuksensa jäivät rajankäynnissä Venäjän mutta laitumet ja ka-lavedet suomalaiselle alueelle.

Hiihtelemme hiljoilleen. Erämaan yö on musta ja totinen ... sen synkeä seinämä kähmäilee siina puolella ja toisella, kuin peikko ikään. Se on to-sin ilman muotoa ja ilmettä, mutta sen rannaton suuruus on rajaton. Ja nämä kaksi hiihtäjää tuntevat siinä hiljaisessa tunnossaan, että se kät-kee helmaansa paljon sellaista, jota emme me hyväksy, emmekä ym-märtää saata - on vuosituhansien kuluessa kätkenyt, ehkä edelleenkin kätkee: tuskaa, taistelua, raakuutta... Se on herkkä ja hiljainen, kenelle on, mutta myöskin repivä ja vihainen. Siellä äärettömien salojen takana ovat hiipineet kuolema kynsissä kaikki: ulvahteleva susi, karhu, ihminen-kin. Sellaista on siellä elämä ollut vuosisadasta toiseen. Siellä on tieten-kin noilta "ihmismetsästäjäin ja erämiesten" tapahtuma-ajoilta yhtä ja toista muuttunutkin, mutta kuka takaa, että tyyten...? Ja tämän kaiken yllä makaa Lapin talvinen yö, sumuntuhruinen, synkeä pimeys: vain hei-kosti vaaleahkoa rakoa availee siihen suoran maantien loputon kiila... avaa, avaa, yhä yöhön työntyen. Ja siellä jossain satakilometrisen salon takana jähmäilevät suuret, laakeat tunturit, puuttoman Utsjoen aavat ja lakeudet.

- Niin, sanoo tuomari, se tietäisi paljon tuo korpi, jos puhuisi, hyvin pal-jon. Siellä on eletty elämää ja tehty tekoja aina viime aikoihin saakka, joita tuskin tosiksi rintamailla uskotaan, koltat ja muut. Siellä säilyy rosvo ja murhamies, - Kallekin. - Sanoinhan jo, että tuomitsin sille seitsemän vuotta Utsjoén käräjillä vuosi sitten. Seitsemän vuotta, se on pitkä aika pienestä rikoksesta. Mutta kun miestä on tuomittu murhista, varkauksis-ta, ryöstöistä - huh! - enpä tosiaankaan ole sellaista rikosrekisteriä en-nen pidellyt! - niin, sanohan nyt, että kaipaako yhteiskunta tuollaista enää? Ei totisesti! Hänet piti eristää ihmisten parista, sellainen oli laki ja tarkoitus. Mutta kohtuuttomana lie pitänyt, lienee ehkä viimeisiksi otteik-seen pikku-huviakin tapaillut. - Tiesi heistä.....

..Olin siina hiihdellyt käräjä-iltana autiotuvalle yöksi, oli jo kiirekin Inaris-sa välikäräjiä istumaan. - No, tuiskahtaapa siihen sitten tovereiksi myös-kin vanginkuljettaja ja Kalle rautoineen. Hitto vie tiesinkös niiden noin kintereilläni rukattavan! Mutta kun tulivat, niin tulivat, mihinkäpä siitä enää. Ja tiedäthän nuo tunturin autiotuvat: pari syltä ristiin, takka nurkas-sa ja makuulaveri seinällä. Nukumme pokottelemme, vanginkuljettajakin, kuin pölkky ikään, tietämättä, tajuamatta... Ihka etäisimpään nurkkaan komennettiin vanki ehtoolla ja kolme eri kertaa tavoitan tämän hiipimäs-sä kimppuuni yolla,.halko kourassa, mitäpä sieltä aseiksi muutakaan, tyhjästä tuvasta. Hiipii, hiipii, ja kun tuikkaan taskulampulla tulta, ei mies ole moinaankaan.
- Miksi? minä tiukkaan.
- No, muuten vain, jurauttaa mies.

Helisivät sentään raudat kynkissä, että heräsin. Mutta arvannet sentään, että kalseanlaiseksi venyi tämä yöni, tuvassa Utsjoen tunturilla,

Hiihtelemme, hiihtelemme,.. tien kiila työntyy sameana hämyyn.

Sellaista se on täällä ollut, lopettaa tarinansa tuomari.Täällä on elellyt koltta ja susi, karhu ja rosvo, kaikki yhteisin perintein ja tavoin. Se oli Venäjän aikaa se. Nyt on jo asia toinen täällä jos muuallakin. On puheli-met, maantiet, sahkölennattimet, koulut, ja tietääkseni tämäkin "Porin Kalle" viimeinen lajiaan. Toinen lie jo kolttakin nykyään. Suomi on saanut täällä aikaan yhtä ja toista, sanoo hän.

Majatalo häämöittelee. Yö on jo puolessa ja lepo ansaittua peräti.