Lapin Kansa 1935.

Vuotson tullipuomilla.



Siitä, kuinka tarkkaa sihtiä ja seulontaa tullihallitus käyttää koettaessaan haravoida kokoon tullituloja Taka-Lapissa ja Petsamossa, kuulimme äs-kettäin hauskan jutun, joka tulkoon tässä kerrotuksi.

Eräs perhe Petsamossa toimitti lapsensa kouluun etelään tässä syyskor-valla. Edessä oli pitkä taival ja pitkä ero vanhemmista. Lapset oli niin muodoin varustettava ja evästettävä sen mukaisesti. Mukaan pantiin, muun ohella myöskin kaksi hillapurkkia, toinen, sokeroitu, toinen sokeroi maton. Matka sujui kommelluksitta Vuotson tullipuomille saakka, mutta siinä tuli pysähdys. Tullilaitos kiinnitti huomionsa niihin hillapurkkeihin. Säännöt ja reklementit ovat ankarat. Ne koskevat myöskin lasten matka-eväitä ja koska toiseen hillapurkkiin oli sekoitettu tullivapaata sokeria pantiin töpinäksi ja hillat tullattiin. Lasten, oli maksettava 15 markkaa saadakseen pitää sen, sokeroidun hillapurkin. Lasten isä epäilee, että kun maksu oli noin korkea pienestä purkista, niin taisi saman tien tulla perityksi tulli siitäkin sokerivapaasta hillapurkista, koska kyseelliset hillat ovat kasvaneet tullivapaalla alueella.

Mutta sitä emme usko, sillä sellainen epäilys on jo korkean tullihallituk-sen pilkkaamista. Ja me olemme tottuneet suhtautumaan tuohon laitok-seen eräänlaisella kunnioituksella, joka on peräisin poikavuosiltamme, varttuessamme mieheksi tullilaitoksen vaikutuspiirissä läntisellä rajaseu-dulla. Matkaa rajalle oli kotoamme vain viisitoista kilometriä ja siihen, ai-kaan oli raja-asukkaiden keskinäinen kanssakäyminen vilkkaampaa kuin nykyisin. Muistamme hyvin, miten eräiden publikaanien pikkumainen esiintyminen herätti ihmisissä kiusaamisen halun. Se oli omiaan kasvat-tamaan salakuljetusharrastusta, ei suinkaan itse tavarain ja niiden kaut-ta saatavan vähäisen ansion vuoksi, vaan pelkästään sen "jännityksen"
vuoksi, joka sellaiseen hommaan saattoi liittyä. Tässä suhteessa on Pe-räpohjolan kansan elämän ansiokas kuvaaja Väinö Kataja erinomaisella tavalla eräissä novelleissaan valaissut sitä taustaa, jota vasten ainakin silloista rajavilppiä on katsottava.

Vuotson tullipuomilla v. 1937. Tulliviskaali Valio Nikolai Pohjola sekä Riit-ta Marja Hetta myöh. Peltovuoma. (19v.)

Mutta niitä rauhallisia, ihmisiä ja elämää ymmärtäviä tullimiehiä, jotka hoitivat tehtäviään niin sanoaksemme taidon jälkeen, eivätkä turhasta rettelöineet, me edelleen kunnioituksella muistelemme. Niiden valossa koetamme ymmärtää tätäkin uutta tullimiespolvea, joka ottaa tehtävänsä niin kirjaimellisen tarkasti, että kurkistelee lasten matkaeväisiin ja hilla-purkkeihin. Toivokaamme vain, että tuo Vuotson tullipuomilla sattunut tapaus sittenkin oli ohimenevä ja että sellaisia ei enää vastaisuudessa tapahdu. Muuten menee kehitys aivan nurjaan suuntaan ja pitää paik-kansa edelleenkin se poikavuosinamme kuulemamme vanhempien ih-misten lausuma ajatus: mihin tullimies ilmestyy, siellä alkaa salakuljetus.

Toinen, samanlaatuinen tapaus kuluneelta kesältä vielä.

Kaksi petsamolaista rouvaa oli ostanut kumpikin ketunnahkan. Tavalli-sen punaketun nahkan, jotka lienevät maksaneet siinä 400 markan, vai-heilla kaippale. Harkittiin, missä nahkat olisi parkittava. Tromsa oli näis-sä asioissa vanha, tuttu paikka. Otettiin selvää tullista, miten se tällai-seen tapaukseen suhtautuu, kun nahkoja ei voi parkitsematta käyttää, joten niiden pitäisi päästä suorittamaan tuo välttämätön edestakainen matka, voidakseen koristaa arvoisia omistajiaan.

Niin ainakin on meille kerrottu, että tullin taholla pohdittiin aluksi asiaa käytännöllisellä järjellä ja annettiin ymmärtää, että mikäpäs siinä, lähet-täkää vain nahkat Tromsaan. Mutta kun nahkat sitten, palasivat Trom-sasta, oli niistä maksettava tullia 800 markkaa, joten kummallekin puna-ketunnahkalle tuli tuplahinta. Käy kannattamattomaksi, eikö totta? Ja saattaa myös epäilemään, ovatko lait ja parakraafit todella sellaisia, että näin peräti ahtaasti on niitä tulkittava. Me puolestamme suuresti epäi-lemme, että näissä asioissa on paljon varaa vapaammalle ja asiallisem-malle tulkinnalle.

Jälleen muistuvat mieleemme poikavuosiltamme ne tutut tullimiessedät, jotka eivät turhista rettelöineet, vaan hoitivat tehtäviään taidon jälkeen. Ihmisten myötätunto oli heidän puolellaan, mutta heidän pikkumaiset virkatoverinsa saivat aikaan paljon pahennusta.