Petri Pöntinen. / Kuvat: Petri Blomqvist. / Suomen Kuvalehti 2000.

Wimme Saari - Joikaaja.


Utsjoen koulukeskuksessa seisoo lyhyen vanttera siilitukkainen mies saamepuku yllä. Hän sulkee silmänsä ja samassa salissa alkaa kiertää syvä, karhea ääni. Tunnelmaa tihentää presidentti Tarja Halosen läsnä-olo. Hän on ensimmäisellä maakuntamatkallaan saamelaiskäräjien is-tuntokauden avajaisissa.

-Menin lavalla, otin ensimmäisen äänen, siitä lähdin liikkeelle. Kuljetin si-tä aikani, sitten tunsin, että nyt se on valmis.

Joiku on saamalaiskulttuurin syvin ja kuuluvin tulkki ja 41-vuotias Wim-me Saari nykyään joiun sielukkain ja kuuluisin tulkitsija.

-Mie en pidä puheita, minulla on tämä musiikki, joka kantaa saamelai-suutta matkassa, hän sanoo.

Utsjoella Wimme kuljetti viestiä menneisyydestä, kutoi vanhan ja nuoren sukupolven yhteen.

-Mie mietin yhtä juttua, jonka Nils-Aslak Valkeapää oli joiunnut. Samaa ajatusta, samanlaista syvyyttä. Olen lähtenyt liikkeelle melkein samasta paikasta kuin Ailu, meillä on samat tunturit mielikuvissa. Mutta Ailu on 16-vuotta vanhempi. Hän on kokenut vanhan ajan, silloin kuljettiin poroil-la ja elettiin kodassa.

Lestadiolaisuuden varjossa.

Kelirikko runteli Käsivarren teitä toukokuun kolmantena 1959. Kaaresu-vannossa Kelottijärven rannalla loisti keväthankien vaippa, kun saame-laisperheeseen syntyi kolmas poika. Kätilö oli tullut kotikäynnille sadan kilometrin päästä Hetasta. Poika ristittiin Frans Wilhelm Saareksi.

-Kolme vuotta vanhempi velipoika ei osannut sanoa Wilhelmiksi, hän lyhensi sen Wimmeksi. Siitä se on kulkenut matkassa.

Wimme-poika vaelteli omissa maailmoissaan, leikki koiranpentujen kanssa, kuunteli niiden ulinaa ja haukkua. Hänen ensimmäisen joikunsa muistaa vain sairaanhoitaja.

-Nielurisani leikattiin 8-vuotiaana. Kun kloroformilla nukutettiin, terveyssi-sar oli kertonut äidille, että Wimme joikasi niin mahottomasti, hän hy-mähtää.

Wimmen äiti oli joikannut parikymppisenä tyttönä, mutta lestadiolaisuus oli lopulta musiikkia väkevämpi voima kymmenlapsisessa perheessä. Joiku hiljeni, vain virret soivat Wimmen lapsuudessa. Pirulle ei pitänyt antaa pikkusormea, edes viheltämistä ei suvaittu.

-Joiku tuomittiin synniksi. Vieläkin on sellaisia uskovaisia, jotka ottavat sen kirjaimellisesti, ahdasmielisesti. Kun saameradiosta tulee joikua, he sulkevat radion. Jos mie en joikaan pahassa mielessä, en pilkkaa, vaan kehun ja ylistän toista, silloin se ei voi olla syntiä. Joiuissa ja virressä on sama asia kyseessä, Luojan ja elämän ylistämisestä, hän uskoo.

Uskonto tukahdutti julkiset esitykset 1960-luvulla, mutta joiku aaltoili siel-lä missä saamelaiskulttuuri oli alkuperäisimmillään - poroerotuksissa. Wimme kurkki ja kuunteli, imi vaikutteita.

-Äidin serkku Niila-eno oli vahvin joikaaja, joka jäi mieleen. Hän huomasi lapset, tykkäsi jutella niiden kanssaan ja lapset tykkäsivät hänestä.

"Saame tuo lapsuusmuistoja"

Kirkko varjeli pikku-Wimmeä synniltä, koulu yritti suomettaa saamelais- pojan. Hän asui Kaaresuvannon asuntolassa kaikki viikot.

-Koulussa ei opetettu silloin saamen kieltä. Ittelä oli kuitenkin hinku op-pia oma äidinkieli, lueskelin menemään saamenkielistä aapista 10-vuo-tiaana.

Myös koti oli kaksikielinen. Isän suku oli asettunut talolliseksi 1700-luvul-la. Saame sitoi ja sitoo edelleenkin Wimmen Käsivarteen. ilman äidin-kieltä ei olisi kulttuuria, ilman kulttuuria ei oli joikua ja ilman joikua saa-menkieli kuihtuisi valtakulttuurin virrassa.

-Äidinkieli, Wimme venyttää tuota sanaa, -Saame on syvällä ja vaikuttaa vahvemmin kuin suomi. Kun puhun saamea, tunnen itteni enemmän ko-konaiseksi, rauhalliseksi. Saame tuo lapsuusmuistoja. Oli viiden vanha, kun kuuntelin äidin ja Inkeri-tädin tarinoita. Joskus nukahdin matolle ja äiti kantoi minut sänkyyn. Kaikki nuo muistot ovat jossain tuolla alitajun-nassa.

Wimme kokeili kerran joikua suomeksi, "mutta se tuntui luonnottomalta". Joikua voi kuitenkin ymmärtää, vaikka ei osaisi saanea.

-Ulkomaan konserteissa yleisö aistii musiikin, se on ihan tarpeeksi, sa-noja ei välttämättä tarvita. Täällä Suomessa jotkut vaativat sanoja, jotta he voisivat irrottaa analyyttisiä ajatuksia. He eivät anna itselleen lupaa rentoutua, he jarruttavat ja lähtevät sitten ristiriitaisina ulos.

Joiku vetoaa enemmän tunteeseen kuin järkeen. Se juuret ovat Lapin tunturimaisemissa.

Joikaaja on Suomessa monen mielikuvan vanki.

-Konserttiani voi verrata klassisen musiikin sinfoniaan. Läpi konsertin kulkee kaari, se aaltoilee ja polveilee. Tuule, on pilvistä. Kokonaisuus on luontovärispektaakkeli. Joiku on saamelaiselle henkilökohtaisen itseil-maisun väline, -jos ahistaa, voipi purkaa tilanteita, joiku tiivistää yhtei-söä, -pitää tuntea hyvin se ihminen, joka joikaa, ja joiku palvelee poliitti-sia päämääriä, -ei voi olla oikein, että pohjoisen ihmisellä ei ole päätös-valtaa omaan maahansa.

Sanat korostuvat, kun Wimme joikaa saamelaisille. Oman väen parissa piiri on pieni, mutta lataus suuri.

-Joskus on vaikea pidättää liikutusta. On jarrutettava, jotta pystyy joika-maan, esiin nousee niin voimakkaita tuntemuksia.

Joiussa ja virressä on kyse samasta asiasta, Luojan ja elämän ylistämi-sestä, sanoo Wimme Saari.

Pohjois-Karjalassa ei näe taivaanrantaa.

Saamenkieli nousee ja laskee punatiilisessä rivitalossa Liperin takamail-la Pohjois-Karjalassa. Wimme pakinoi ohjelmaa saamenradioon. Eteis-nurkkauksessa on pieni pöytä, mikrofoni ja nauhuri.

-Jos joikaan täällä, voipi mieli olla pohjoisessa. Mie näen unia kevättal-vella, kun on hanget ja aurinko paistaa Käsivarressa. Aamulla tulee kau-hea ikävä ja masennus, kun mie herään täällä isot kuuset ja männyt ym-pärillä. Että mie en ollutkaan siellä kotimaisemissa.

Wimme on ammattimuusikko ja kahden pojan koti-isä avovaimon syn-nyinseudulla. Perhe yritti asua pohjoisessa Hetassa, mutta Wimme ää-nestettiin vähemmistöön. Hän sanoo olevansa koko ajan "vähän viehral-la malla".

-Tällä minua häiritsee lähinnä se, että en näe taivaanrantaa. Aurinko nousee ja laskee metsän taakse. Käsivarressa näkee tunturien ääriviivat ja paljon taivasta. Kun olen ollut pitempään pohjoisessa ja lähden reis-suun, tuntuu että on paljon enemmän kerrottavaa. On paljon helpompi kuljettaa ääntä, on kirkkaammat ajatuksen ja mielikuvat.

Saamelaisten elämää on rytmittänyt poro ja taas poron vuotta on rytmittänyt luonnon syklinen kulku. Wimmen joiuissa ajoporot kiitävät, mutta myös sudet ulvovat, ketut juoksevat ja riekot kieppuvat. Joiku herättää eloon nekin luontokappaleet, jotka ovat jo kadonneet vuomista, metsäisitä jokilaaksoista.

-Lapsuuden mielikuvat ovat tunnepohjana. Sanotaan, että susi kulkee yhdeksän vuomaa iltahämärän aikana. Se nuoleskelee nokkaa, kulkee poikki tuulen paremman vainun takia ja lopussa se nostaa palkan.

Wimme metsästi nuorena tarinoita, ei eläimiä. Muutaman riekon vain, siinä kaikki.

-Mie hiihtelin omissa oloissani, tutkiskelin luontoa. Koskaan en tuntenut mitään himoa metsästykseen tai pyytöhommaan. Tykkäsin liikkua, ihme-tellä, nautiskella vain.

Korvaamaton aarre Ylen arkistossa.

Ääni ei ole ihmisen eikä eläimen, vaan jonkin pyörivän koneen. Wim-men konsertin aloituskappale yllättää ja hämmentää.

-Lensin kerran Oulusta Helsinkiin vanhalla ropellikoneella. Ääni polveili, nousi kuin kumpupilvi. Kokeilin joikata sitä lentokoneessa. Siitä syntyi sitten äänitausta.

Wimmen joikuja on vaikea sijoittaa yhteen lokeroon, niissä eilinen ja tä-mä päivä vuorottelevat. Konserttiin mahtuu periteisiä joikuja ilman säes-tystä ja sähköisä teknotaustoja, monipolvisia rytmejä ja yksinkertaisia melodioita, arkaaisia kurkkuääniä ja jazzahtavia improvisaatioita. Yleen-sä Wimmen päälle maalataan maailman musiikin tai etnomusiikin leima-

-Maailmanmusiikki on väljä käsite. Riittää, että poppari soittaa haitaria. USA:ssa levyni voi olla jopa new age-hyllyllä tai klassisella osastolla.

Wimme on keksinyt mielestään parhaan määritelmän: Wimme-musiikin. se on kahden kulttuurin, saamelaisen ja suomalaisen vuoropuhelu. Val-keapää oli modernin joiun airut. Hän säesti perinteistä joikua kitaralla jo 1968. Muiden saamelais-nuorten tavoin Wimme kuuli radiosta kuinka rock, kantri, jazz ja disko sulautuivat saamelaismusiikkiin. Wimme osti kitara ja nauhurin ensimmäisellä kesätienestillään 16-vuotiaan.

-Parikymppisenä oli kaivoksella töissä, tein sähköasentajan hommia kymmenen kuukautta vuodessa. Väliajat oli työttömänä kotona, treenai-lin punteilla, soittelin kitaraa ja joikasin.

Esiintymisvietti oli vahva. Maaliskuun marianpäivän tansseissa murros-ikäinen Wimme karkasi Juha-serkun kanssa joikaaman. Ensimmäinen ti-lattu keikka oli Inarissa 1984. Muutto Helsinkiin 1986 oli käänne Wimme-musiikin muodostumisessa.

-Olin Ylessä äänitarkkailijana. Löysin sattumalta tehostenauhojen jou-kosta Lassi- ja Niila-enon joikuja. Ne oli korvaamattomia aarteita, jotka saivat minun antautumaan joikujuttuun täysillä.

Samaa Niila-enon joikua hän oli kuunnellut poikasena poroerotuksessa.

-Aluksi jäljittelin vähän hänen tyyliään, mutta sitten huomasin, että oma tapa oli paras. Vanhempi ihminen joikaa matalalla äänellä, nuori kirk-kaammalla. Myös vanha joiku toimii ihan omalla voimalla, säestys rikkoi sen rytmin.

Joiku on saamalaiskulttuu-rin syvin tulkki ja Wimme Saari joiun kuuluisa tulkit-sija. Saari joikaa saamek-si, suomeksi se ei luon-nistu. Joikua voi kuitenkin ymmärtää, sillä se vetoaa enemmän tunteeseen kuin järkeen.

Joiku ja jazz kohtasivat.

Oma tyyli alkoi jäsentyä vasta, kun joiku ja jazz kohtasivat. Wimme tör-mäsi Tapani Rinteeseen, RinneRadion johtohahmoon, Joensuussa ke-sällä 1990.

Rinteellä oli pitkä muisti. Seitsemän vuotta aikaisemmin hän oli ollut pohjoisen kiertueella Porin Big Bandin kanssa. Hetan matkailuhotellissa huomiota herätti nuotion vieressä rämpyttävä saamelainen.

-Härnäsi jazzpoikia, soitin miten sattui. Hyppäsin linja-auton matkaan, kun Big Band kävi Norjassa. Oli matkaoppaana.

Heinäkuussa 1990 Wimme vieraili RinneRadion studiolla, nyt täysiveri-senä muusikkona. Rinne oli soittanut saksofonilla useita taustanauhoja valmiiksi.

-Panin silmäni kiinni, eteeni tuli kuva, jossa näin kultaisia köynnöksiä. Siitä asti oli joikannut silmät kiinni, siten saan joiun kulkemaan. Silmät auki ajatukset jumiutuvat, hän perustelee tavaramerkkiään.

Aluksi Wimme oli RinneRadion instrumentti, "jokainen tuuttasi minkä jaksoi ja halusi". Vuonna 1994 syntyi oma yhtye, Wimme, vuotta myö-hemmin tuli ensimmäinen cd, Wimme.

Wimmessä soittivat Matti Wallenius sekä RinneRadion kantavat voimat Tapani Rinne ja Jari Kokkonen.

-Pojat tekevät musiikilla rytmipohjan ja äänimaailman, mie heitän siihen omat juttuni. Olen kuvannut, että instrumenttien tuomat äänet ovat aal-toja, joiden vaahtopäisillä huipuilla purjehdin menemään, joskus tunnen itseni hopeakylkiseksi siiaksi, joka ui sinisessä järvessä pikku hiljaa vas-tavirtaan.

Ihmisen ja eläimen luonne muuttuu joiuissa rytmeiksi, melodioiksi ja ää-nenpainoiksi. Kaukaiset kutsutaan lähelle, menneet nykyisyyteen.

-Voi olla, että joiuissa päällimmäisenä ovat rytmi ja äänensävy. Melodia tulee kuorrutuksena tai kaunistuksena.

Koiranpenikat opettivat joikaamaan.

Wimme-musiikki on saanut eniten vastakaikua kotinurkilla pohjoisessa ja ulkomailla niin Itävallassa ja Etelä-Afrikassa kuin Ruotsissa ja Kanadas-sa. Suomen ainoan alkuperäiskansan edustaja on kotimaassaan monen mielikuvan vanki. Kaikille joiku ei ole edes kulttuuria, saati että sen kuu-lemisesta haluttaisiin maksaa. Wimme onkin harvinainen vieras kesä-juhlilla. Hän esiintyy vain Rääkkylän Kihlauksessa heinäkuussa ja Si-poon Kalkki Jazzissa elokuussa. Kun uusi levy julkaistaan Suomessa, Euroopassa ja USA:ssa syyskuussa, Wimme lentää kahden viikon kier-tuelle valtameren taakse.

-Keikkailisin täällä enemmän, jos rahapuoli olisi kunnossa. Halutaan esiintymään, mutta kun puhutaan rahasta, kuvitellaan että etnomuusik-ko tulee kilometrirahalla heittämään keikkaa.

Wimme on levyttänyt harvakseltaan. Esikoislevyä seurasi Gierran kaksi vuotta myöhemmin, kolmas levy Cugu ilmestyy nyt kolmen vuoden hil-jaiselon jälkeen. Jokainen uusi levy on ollut entistä rytmipainotteisempi ja melodisempi.

-Wimme-jutut eivät ole rytmisesti selviä, hakkaavia, kuuntelijaystävälli-siä, eikä viiden minuutin kappale mahdu soimaan radiossa päiväsai-kaan. Olen sanotus pojille, että nyt tehdään perhana kolmen ja puolen minuutin pätkää, duurivoittoista, nopeatempoista tavaraa. Se ei aina-kaan voi mennä pieleen.

Levyn nimikkokappaleessa Curussa on ainakin kotiraadin mukaan hitti-ainesta. Wimmen nuorin poika on kelannut raitaa uudestaan ja uudes-taan. Curu, koiranpenikan saamelainen hellitelynimi, kuljettaa Wimmen taas takaisin Käsivarren maisemiin.

-Kun on kysytty, miten opin joikamaan, olen sanonut, että koiranpenikat opettivat.