Kaarlo Hänninen. / Jouko no 1. 01.01.1910

YHTÄ JA TOISTA PAANAJÄRVESTÄ


Matkustaja, joka kesäiseen aikaan on saapunut Paanajärven suistaville rinteille, pysähtyy hetkeksi tarkastelemaan näitä seutuja, joita hän on kuullut ”Pohjolan Sveitsiksi” kutsuttavan. Hän näkee edessään syvällä vaarojen uomassa kaitaisen, jyrkkärantaisen ja pitkän järven juuri kuin vuonon jossain Norjan rannikolla. Jyrkkinä kohoavat siitä vaarojen havu-metsäiset rinteet tai harmaat kalliot, joiden alimmilla liepeillä pilkistävät esiin siellä täällä viljelyspalstat sekä ruskeat, auringon paahtamat raken-nukset.


Könkäinä laskevat, vaahtoavat vuoripurot näyttävät valkoisilta vöiltä tuolla tummalla pohjalla. Ylempänä rajoittuu taas näköala korkeimpien vaarojen ja tunturien puuttomiin piirteisiin. Matkustajassa ehkä herää silloin halu tutustua muidenkin tekemiin havaintoihin tästä omituisesta järvestä.


Ne vaarat, jotka hän näkee katkeamattomina jonoina seuraavan järven sivuja, ovat keskimäärin 300 a 400 m. korkeita merenpinnasta laskien. Järvestä ne kohoavat 150 - 250 m. keskimäärin 30° :n kulmassa, pai-koin jyrkemminkin, kuten Ruskeakallio, joka nousee pystysuorana sei-nänä 50,5 m. vedenpinnasta. Ylemmät rinteet ovat tavallisesti paljasta kalliota tai louhikkoa; alempana on tätä peittämässä irtonaisia maan laatuja jokunen määrä. Enimmän on moreenisoraa, liepeillä järvijättöjä siellä täällä. Järvi on muodostunut Oulankajoen laaksoon ja sen läpi vir-taavat m.m. laajan Kitkajärven vesialueen vedet itäänpäin Vienanme-reen.


Joen laakso, joka jo järveen tullessa on lähes kilometriä leveä, ei paljoa levene järven kohdalla. Länsipäästä on järven leveys vähän päälle, itä-päästä alle kilometrin. Sen pituus on noin 24 km. Rannat ovat eheät ja loivasti kaartevat. Ainoastaan joku veden kuljettaman hiekan muodosta-ma niemeke pistähtää teräväkärkisenä vähän ulommaksi. Saaria ei ole muualla kuin päissä ja nekin suistomuodostumia.


Ignatius sanoo sen olevan 70 syltä syvän, joka luku perustuu luultavasti jonkun matkustajan mittaukseen. Tohtori O. Nordqvist on tehnyt myös kulkiessaan muutamia mittauksia ja on löytänyt siinä 89 m:n syvyyden. Näistä näyttää edellinen luku olevan lähellä oikeaa. Tämän kirjoittaja teki kesällä 1908 Maantieteellisen Yhdistyksen toimesta järvessä 850 mittausta pitkittäisja poikkilinjoilla ja piirsi niiden perustuksella syvyys-kartan. Vertailun vuoksi mainittakoon tässä metreissä määrätyt syvyys-mitat muutamilla linjoilla.

Selkäjoen suusta pohjoiseen: 14, 38, 47, 71. 82. 9o, 112, 95, 9o, 78, 65, 55, 52, 50, 42, 39, 35, 16.

Ruskeankallion alta: 17, 40, 44, 45, 47, 52, 55, 55, 60, 74- 57. 39- 30, 10.

Sirkelän kohdalta: 8, 15, 17, 15, 17, 18, 20, 20, 19, 18, 17, 13, 10, 10, 8,

6, 5.

Mäntyniemen kohdalta: 12, 30, 55, 60, 76. 71, 65, 55, 58, 50, 38, 30, 28, 15, 9.

Pitkittäislinjalla Leppälän kohdalla: 90, 101. 115 128, 119, 114, 103, 80, 76.


Järven suurin syvyys on siis 128 m. Länsipäätä on mahtava Oulanka täyttänyt liejulla ja hiekalla, muodostaen sinne suistomaan sekä matal-oittaen järveä ulompaakin. Vasta 3,5 km:n päässä suistosta tavataan 50 m:n vesi, joka tuntuu kuitenkin keskijärven syvyyksiä mitatessa ”sammakkovedeltä”.

Paanajärvi sumussa, Paanajärvi Lake in Fog. Taiteilija: Gallen-Kallela, Akseli 1918. Museovirasto. / finna.fi

Paanajärven Ruskeakallio. Kuva: Hans Hausen, 1931. GTK

Ainoastaan yksi matalampi kohta on keskeyttämässä tuota syvää uo-maa. Se on Sirkelän talon kohdalla poikki järven juokseva kynnys, jossa on vettä vain 20 m. syvimmällä paikalla. Sen itäpuolella on kuitenkin vie-lä 80 m:n syvyys Niskavaaran alla. Mainitsimme jo alussa, että Paana-järvi muistuttaa ilmeisesti vuonoja. Niiden yleiset tuntomerkit sopivat sii-hen hyvin. Nehän ovat kaitaisia, pitkiä, jyrkkärantaisia merenlahtia ja ovat aina sisäosistaan syvemmät kuin suulta. Kun ne tulevat merestä eroitetuiksi, esiintyvät ne aina järvi-altaina. Sitäpaitsi ovat vuonot useim-miten muodostuneet jonkun joen laaksoon.


Jos meri olisi nykyjään niin korkealla, että se ulottuisi Paanajärven itä-päähän, olisi järvi aivan tyypillinen vuono. Sellainen aika on ollutkin, ja se juuri oikeuttaa meitä vertaamaan tätä järveä vuonoon, varsinkin kun järvellä näyttää olevan takanaan sama syntyhistoria kuin vuonoilla yleensä. Tässä mainittakoon, että vuonoja on ainoastaan siellä, missä on ollut jääkausi tai vieläkin on, kuten Grönlannissa.


Jo niiden maantieteellinen leviäminen puhuu sen puolesta, että ne ovat jääkauden synnyttämiä. Hyvän esimerkin tarjoaa Pohjois-Amerikan ran-nikko, jossa vuonot eteläänpäin loppuvat siellä, missä muutkin jääkau-den merkit häviävät. Vuonojen ajatellaan syntyneen siten, että jäävirta on kuljettuaan kauvan samaa tietään, joko vanhaa laaksoa tai halkea-maa pitkin, kuluttanut pohjallaan vuoriperää, ja niin on esim. laakso tul-lut hyvin syväksi ja pyöreäpohjaiseksi.


Siitä voidaankin tuntea ja eroittaa jäävirtojen muodostamat veden kulut-tamista laaksoista, jotka ovat teräväpohjaisia. Kun tällaiset syvennetyt, jyrkkärinteiset laaksot esiintyvät meren lahtina, sanotaan niitä vuonoiksi. Samantapaisia muodostumia ovat myös useat alppijärvet Sveitsissä, jot-ka myös sijaitsevat jäävirtojen syventämissä laaksoissa. Aivan eheään vuoriperään ei luulla voivan vuonoa muodostua jäävirran vaikutuksesta, vaan alkuna sille pitää olla halkeaman tai vanhan laakson.


Jääkaudella on maatamme peittäneet vahvat jäämassat. Onpa laskettu niiden olleen paikoin kilometrinkin paksuisia. Ne eivät ole olleet paikoil-laan, kuten luulisi, vaan ovat hiljalleen kulkeneet n.s. jäänjakajilta mää-rättyihin suuntiin, kunnes ovat tavanneet lämpimämmän ilmaston, joka on ne sulattanut. Jäävirta kulkee keskimäärin vain 1oo m. vuodessa. Mutta kun siinä on tavaton paino, ja kun sen pohjaan on kiinnittynyt kiviä ja soraa, niin kuluttaa tuollainen jäävirta aikain kuluessa vuoriperääkin, puhumattakaan irtonaisista maanlaaduista, jotka se vie mukanaan. Sin- ne, missä jää sulaa, syntyy irtaimista aineista n. s. päätemoreeni. Onko sitten Paanajärvessä näitä jääkauden merkkejä?

Rantasauna Paanajärvellä Kuusamossa v. 1936. Kuva: Pietinen. / Museovirasto. Finna.fi

Mäntyjoen Mäntykoski Kuusamossa Paanajärven pohjoisrannalla. Kuva: J. J. Sederholm, 1904. GTK.

On kyllä. Maajää on yleensäkin näillä seuduilla kulkenut samassa suun-nassa kuin järvi on. Mutta itse järven uomassakin on todistuksia siitä, et-tä jäätikkövirrat ovat käyttäneet sitä kulkutienään. Uoman seinämät ovat näet useasta kohti sileäksi hiotut, ja niissä tavataan jään tekemiä uurtei-ta, jotka käyvät rinteiden suuntaan. Sitäpaitsi on uomassa paikoin jää-virran kasaamia murtosora- eli moreenimuodostumia. Kaikkialla esiinty-vät siellä pyöreähköt piirteet uoman pohjassa, jotka myös todistavat jäi-den vaikutuksesta.


Ominaista on myös jäiden syventämille laaksoille se, että sivulaaksojen suut ovat päälaakson pohjaa ylempänä. Sivulaaksot jäävät ”riippuviksi”. Veden muodostamassa laaksosysteemissä ovat sivulaaksojen suut aina päälaakson tasalla. Paanajärveen tulevat sivulaaksot ovat sellaisia riip-puvia laaksoja. Mäntyjoen laakson suu on esim. 95 m. korkeammalla kuin järven pohja sillä kohdalla. Voisihan myös ajatella järven syntyneen siten, että jäät ovat sulkeneet irtonaisilla maalaaduilla Oulangan laakson Paanajärven alapuolelta. Niin ei kuitenkaan ole varmaankaan tapahtu-nut, sillä kiintonainen kallio esiintyy laaksonpohjassa vähän alempan.


Järviallas on siis todellinen kalliosyvennys. Helpommin uskottava on se arvelu, että järvi olisi syntynyt maakuoren halkeamisen kautta, joka mie-lipide on tähän asti ollut siitä vallitsevana. Ei voi kieltää perustuksia siltä-kään kokonaan, sillä maisemat järven ympäristössä ovat särkyneitä ja halkeamasysteemejä on seudulla järven suuntaisiakin. Mutta järven ny-kyinen muoto, etenkin sen pohjamuoto, ei osoita, että se olisi syntynyt yksinomaan halkeamalla. Siinä on voinut tapahtua jonkunlainen halkea-minen ennen jääkautta ja se on ehkä antanut Oulangalle suunnan tässä osassa juoksua, mutta jääkausi on tuon laakson niin muovaillut omien lakiensa mukaan, että siitä on vaikeampi löytää halkeaman kuin jäävir-ran jälkiä.


Ne epätasaisuudet, joita sellainen mahtava maan repeäminen tuo mu-kanaan, ovat siitä pois pyyhityt, ja pohjamuotoina esiintyvät nyt jäiden kuluttamille laaksoille ominaiset loivankaarevat muodot. Ei tavata sen pohjalla jyrkkiä seinämiä, ei vuoren syöksymien jälkiä, jollaisia aina ta-pahtuu halkeamain, vallankin näin mahtavien, yhteydessä.

Oulanka ja poroja kesäasussa.

Näkymä Kuusamon Paanajärveltä Kauppilan talosta Oulankajoen yli lounaaseen. Kuva: Hugo Berghell, 1903. GTK.

Otto Nordenskjöld, joka on tehnyt laajempia tutkimuksia vuonoissa, tut-kien etenkin niiden syntyä, väittää, että jäävirran kulutuskyky oli kiihty-nyt, kun se on joutunut kulkemaan ahtaita paikkoja, esim. laaksoja. Hä-nen mielestään oli myös vuoriperän vaihtelevaisuus edullinen tuolle ku-lutukselle. Paanajärven seudut täyttävät nämäkin vaatimukset, sillä tus-kinpa löytyy maassamme toista seutua, jossa vuoriperä olisi vaihtele-vampi. Varsinkin jääkauden loppupuolella, jolloin jään reuna vetäytyi su-lamisen kautta täällä idästä päin yhä ylemmäksi, kulkivat Maanselän korkeimmalla kohdalla kauvemmin säilyneiden jäämassojen virrat laak-soja myöten mereen, joka seurasi heti peräytyvän jään kintereillä.


Jääkautta seurasi nimittäin tulva-aika. Yoldianmeri, jäämeri, peitti silloin melkein koko maamme. Ainoastaan korkeimmat kohdat nousivat siitä saarina. Yoldianmeren rantavallia on löydetty täältä yli 200 m:n korkeal-ta. Kun Paanajärvi on vain 152 m. meren pintaa ylempänä, on se silloin pistänyt vuonona tuosta merestä. Meren kerrostamaa savea tavataan järviuomassa moreenin päällä paikoin. Maan taas kohotessa tuosta merestä, jäi järvi jälleen siitä eristetyksi, tuiman veden säiliöksi, jonka läpi edelleenkin Oulanka virtasi.


Oulangan vesisysteemi kokonaisuudessaan on syntynyt ennen jääkaut-ta. Sitä todistaa Oulangan latvaosien ja siihen laskevan Kitkajoen jylhän kauniit erosionilaaksot. Nämä joet ovat paikoin uurtaneet 80 m. syvän uoman kiinteään kallioon. Jääkauden jälkeen ei ole vesi kerinnyt uurtaa niin syviä laaksoja. Jahka tuollainen seisovan veden säiliö, järviallas, on muodostunut, alkavat toiset voimat sitä täyttää. Tulevat joet tuovat hiek-kaa ja liejua, vesi huuhtelee rinteiltä sekä kivennäis- että huumusaineita, ja aallot murentavat taas rantatörmistä palan toisensa perään, jos törmä on pehmeämpää ainetta, jos se on kalliota, niin sekin kuluu aaltojen uu-pumattoman työn kautta, ja siten irtautuneet ainekset vetää vesi järvi-syvänteeseen.


Järvet ovat sentähden ”pian” katoavia ilmiöitä, kun kyseessä olevaa ai-kaa emme ota tavallisissa mitoissa, vaan vertaamme sitä geologisiin ajanjaksoihin, joita mitatessa vuodet käyvät yhtä turhanpieniksi mitoiksi kuin pituusmittamme taivaankappaleiden etäisyyksiä laskettaissa. Niin-pä Paanajärveäkin ovat nuo voimat jo osaksi täyttäneet.


Nähtävästi on järvi aluksi ulottunut paljon kauvemmaksi länteen, mutta varsinkin heti jääkauden jälkeen, jolloin joki oli vesirikkaampi kuin nyt, ja jolloin järven vesi, vaikka se jo olikin merestä erillään, oli aluksi kor-keammalla kuin nykyään, syntyi nykyisen suistomaan yläpuolelle laaja suisto, jossa joki nyt monissa mutkissa kiertelee hiekkaisten törmien vä-lissä. Kun vedenpinta järvessä on laskenut, kuljettaa joki tuosta valmiis-ta varastosta hiekkaa järveen ja jatkaa nykyistä suistoa. Erittäinkin tul-vanaikana purkaantuvat nuo hiekkatörmät ja samentavat koko joen veden.

Kansaa Paanajärvellä.

Mäntyniemen talo.

Purjehtimassa.

Kevät-tulvat ovat Oulangassa ja Paanajärvessä toisinaan suurenmoisia. Tavallisesti kohoaa tulva 2 m., mutta joskus yli 3 metrin. Kahdesti on miesmuistiin sattunut, että joen suulla olevasta Kerkkälän talosta on tul-va ajanut asukkaat läheiselle Kyökkäysvaaralle. Paitsi mutaa ja hiekkaa, kuljettaa vesi silloin rytöpuita jopa maapalojakin ja ajaa ne järvenrannoil-le. Ne talot, joiden peltoja on veden äyräällä, ovat niitä suojanneet tulvaa vastaan rakentamalla varvuista suojuksia.


Ilmastollisessakin suhteessa eroaa järviuoma paikkakunnan muista seu-duista. Siellä on kesällä aina vähän lämpimämpi. Se tulee siitä, että järvi on toista sataa metriä ympäristöään alempana, sekä siitä, että jyrkät kal-liorinteet kuumuvat pian paisteessa ja tuo kaitainen järvenuoma on jon-kunlaisena lämpösäiliönä. Parhaan todistuksen paistepäivien kuumuu-desta antavat talojen auringonpuoleiset seinät, jotka ovat kuin ruskeak-simaalatut, sillä pihka on kuumuuden vaikutuksesta puusta kihonnut ja peittää pieninä pisaroina seiniä. Matkustajat vuolevat niistä usein lastuja muistokseen.


Syksylläkin on uoma lämpimämpi ympäristöään. Syvä järvi säilyttää läm-pöä kauvan ja lauhduttaailmaa. Joulukuun pakkaspyryt sen vasta jää-dyttävät. Tyynellä pakkasella se harvoin jäätyy. Syvimmissä haudoissa ei kuitenkaan tunnu ei vuorokautiset eikä vuotuiset lämmön vaihtelut. Jo 60 m:n syvällä on alinomainen tasainen 4°: n lämpö. Hyvin heikko on siellä myöskin valo, ja pinnalla raivoavan ankarimmankinmyrskyn vaiku-tukset eivät sinne ulotu. Siellä oli ainainen hiljaisuus, ainainen pimeys, ainainen tasainen lämpö.


Hiljaisen hautausmaan varmaankin valitsi itselleen se paanajärveläinen isäntä, joka muuan vuosi sitten pistäytyi syvimmän haudan kohdalta jään alle hakien sieltä huojennusta elämänsä huolille. Järven ympäristön viljelykset muistuttavat myös vuonoasutusta. Talojen pellot ovat usein vanhoille järvijättömaille muokatut, ja niiden yläpuolella useinkin paljas kallio tekee jyrkän rajan viljelyksen leviämiselle.


Hankaluutta tuottavat asukkaille nuo ainaiset mäet. Usein täytyy heinän-vedättäjän laskeutuessaan järvirinnettä sitoa kuusi latvasta heinäkuor-man perään, ettei kuorma hevosta kaataisi. Lähtipä paanajärveläinen minne hyvänsä järveltään, on hänen aina kavuttava huimat mäet, jotka kysyvät jäntereiden kestävyyttä.


Matkustaja, joka pikimältään käypi Paanajärvellä, pitää mäkien kiipeä-mistä hyvänä urheiluna. Hän on ihastunut noihin jylhänkauniisiin maise-miin, jollaisia hän ennen on luullut vain ulkomailla olevan. Jos hän on kasvientutkija, tarjoavat nuo rinteet hänelle ominaisen, rikkaan harvi-naisten kasvien alueen. Onkimiehenä on hänellä täällä tilaisuutta koe-tella siimojensa kestävyyttä, sillä vaahtoavien könkäiden alla odottelevat voimakkaat lohet, kulmakat ja harrit saalistaan.

Järvimaisema Kuusamon Paanajärveltä 1930-luvulta. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto. / finna.fi