Margit Borg. / Suomen Kuvalehti 1934.

Yli tuntureiden lentokoneella - jal-kaisin - paareilla.


Tanskalainen jalkapatikkahullu ystäväni kirjoitti Norjasta houkutellen: "he kiipeilivät Norjan ja Ruotsin rajatuntureita Ruotsin korkeinta huippua, Kebnekaisea, kohti, ja aikoivat jatkaa matkaa Suomen Lappiin ja Petsa-moon."

Lomani oli juuri alkamassa. Sähkötin, että sopii, olen kolmen päivän pe-rästä Abiskossa. - Lähellä Ruotsin ja Norjan rajaa, kristallinkirkkaan Tor-nionjärven ja lumisen Njulja-tunturin välissä on ystävällinen Abiskon tu-ristihotelli. Siellä on matkailijaa jos mistä maasta. Ja sieltä löydän 5-hen-kisen ryhmämme. Toiset tunnen ennestään, toisia en. Mutta tuntureilla ovat kaikki heti kuin samaa perhettä. "Tuntureille tulee vain reiluja ihmi-siä", oli jalkapatikka hullu ystäväni sanonut jo muutama vuosi sitten ky-sellessäni, miksi hän tuhlasi kaikkil omansa ja rahansa kiipeilemiseen. Sen sain tällä retkellä kokea todeksi yhä uudestaan, päivin ja öin, myöt-ä- ja vastoinkäymisissä.

Auringonpaiste ja tuuli, ihanteellinen jalkamatkailma. Monien tunturivael-tajien polkema kapea polku luikertaa Ruotsin Matkailuyhdistyksen kivin viitoittamaa suuntaa matalan metsikön halki. Ehdimme yöksi matkailuyh-distyksenen simmäiseen majaan, jonne meillä on Abiskosta avaimet. Siellä on vuoteet viltteineen, ruokakalusto, tulitikut, kaikki valmiina. Uim-me pois matkaväsymyksen ja painumme raukeina ja onnellisina nukku-maan. Iltayö on toivottoman kuuma. Aamuyöllä heräämme viluun. Mutta silloin onkin hyvä nousta matkan tekoon. Metsä käy yhä harvemmaksi, puut matalammiksi ja vääntyneimmiksi. Viimeisistä koivunkutvakoista vuolemme itsellemme sauvat: monta on virtaa kahlattava ja monta tiuk-kaa törmää noustava. Ylitämme metsärajan. Tunturit kohoavat paljaina valtavina myhkyinä. Niiden tummia seinämiä syöksyvät purot kohtisuo-raan alas valkeina ryöppyinä. Pilvien varjot kulkevat sinipunaisina tun-turien rinteitä.


Silloin oli Lappalais-Sunna jäänyt jo kauas taaksemme. Olimme kahlan-neet jo lähes parinkymmenen "jokken" yli,ja luulin omasta puolestani olevani täysinoppinut. Oli miten oli, jalkani lipesi ja vääntyi alleni kaatu-essani. Ryömin rannalle. Toverini joukolla kiskomaan jalkaani, jonka luulivat ensin joutuneen sijoiltaan. Mutta nilkka paisui vain tukinpaksui-seksi eikä sille ollut astumista. Mikä nyt eteen? Ihmisiä emme olleet ta-vanneet tällä neljän päivän retkellä muita kuin Herrasväki Häämatkan, Tohtori Erakon, Ylioppilas Kasvienkerääjän ja Poronetsijä-Lappalaiset.

Ihmisasumuksia ei reitillä Abisko-Kebnekaise ole lainkaan. Onneksi osui silmiimme leirisavu puolisen penikulman päässä. Varmaan ovat poronet-sijät murkinallaan siellä. Nopeasti siis hieromaan kauppoja heidän kans-saan loukkaantuneen kuljetuksesta. Mutta - minne? Lähimpään ihmis-asuntoon, Kebnekaisen hotelliin, on vielä kolmisen penikulmaa, poluton-ta tietä, koskien yli, tunturien rinnettä. Ja sieltä rautatieasemalle 85 km. Kiusallista on olla avuton. Mutta turvallista avuttomana hyvien toverien komennettavana. Nämä jatkavat neuvotteluaan kuin olisin ollut asiaan-kuulumaton.

Istun kivellä ja torun itseäni siitä, etten ollut ymmärtänyt pitää kenkiäni jalassa tunturijoen voimakkaassa virrassa. Lappalaiset tulevat, puhise-vat ja puhelevat iloisesti loputtomiin, laittavat sauvoistaan ja suopungeis-taan paarit ja lähtevät taapustamaan tanakasti lyhyillä, väärillä sääril-lään. Ihanien aurinkopäivien jälkeen alkaa ilma oikutella. Puolen päivää vaellettuamme saavumme sateessa matkailuyhdistyksen entiselle kodal-le, jonne eteläänpäin kiiruhtavien lappalaisten on meidät jätettävä. To-verini laittavat luunmurtumaani lastat poronsarvista - puitahan emme ol-leet enää päiväkausiin nähneet - jättävät yhden joukosta "vahdikseni" ja kiiruhtavat Kebnekaiseen apua pyytämään.

Retkikunta etenee kirjoittajan johtamana vaahtoavassa tunturikoskessa.

Poronetsijöitä, joita matkan varrella tapasimme.

Matka käy riippusiltaa pitkin tunturikosken yli.

Lentokone, joka kuljetti ramman apua saamaan. Vas. siivellä näkyy vie-lä selkäreppu.

Koskematon, kaunis tunturipuro.

Kotiinpaluu.

Yö hylätyssä kodassa vain parisen penikulmaa päämäärästäni, jonne en koskaan päässyt! Sadepyykki riippuu katosta kuivumassa. Öinen tunturi-tuuli puhaltaa jäätävästi kodan seinänraoista. Ja sade tunkee kattoau-kosta sisään sammuttaen maassa mataavista vaivaiskoivuvarvuista teh-dyn nuotion. Sen ääressä tanskalainen insinööri yrittää keittää keski-yön-teetä. Makaan kääriytyneenä porontaljoihin. Kuume polttaa päätä-ni,ja jalan särky yltyy. Ajattelen niitä monia, jotka elämässään jäävät päämääränsä kynnykselle: ihmisiä, jotka ovat olleet valmistumaisillaan johonkin suureen elämänsaavutukseen ja jääneet puolitiehen; ihmisiä, jotka ovat olleet voittamaisillaan rakastettunsa ja hävinneet; ihmisiä, jois-ta Raamattu sanoo, että he ovat lähellä, mutta ei kuitenkaan rajan yli. Ajatus "lähellä eikä sittenkään perillä" jäi muistoksi pienestä tunturiko-dasta.

Keskellä yötä tempaistaan ovirähjä äkkiä auki. Tuulen ja sateen keskeltä syöksyy kodan täydeltä tuntematonta väkeä. He kattelevat ja esittäyty-vät: opettajia, sanomalehdentoimittajia, insinöörejä, tuomareita. Pienestä Kebnekaisen hotellista on joka mies lähtenyt liikkeelle. Pari heistä kiiruh-taa heti takaisin koko tuon pitkän matkan ja sieltäkin vielä kolmisenkym-mentä kilometriä edelleen lähimpään puhelimeen tilaamaan Ruotsin Pu-naisen Ristin lentoambulanssin Bodenin kaupungista. Muut nostavat mi-nut paareilleen. Siitä tuli järkyttävä vaellus: kuusi muukalaista, saksalai-sia, norjalaisia, ruotsalaisia kantaa ventovierasta suomalaista loukkaan-tunutta epätasaista tunturiviertä. Milloin on auringonpaahde näännyttä-vä, milloin piiskaa kaatosade suurin pisaroin. Kantajat riisuvat viimeiset takkinsa paareillamakaajan suojaksi. Sydäntäni ahdistaa nähdessäni vilun ja väsymyksen puistattavan heikompia heistä. Enkä kuitenkaan voi muuta kuin purra hampaat, yhteen paarin reunan töykkyessä jalkaani uupuneiden miesten horjahtaessa. Mutta tunturiritarit yrittävät kertoella iloisia kaskuja peittääkseen oman väsymyksensä ja viihdyttääkseen kul-jetettavan kipua. Heitä en unhota koskaan.

Järtajaure, puolentoista penikulmanpäässä Kebnekaisesta, on suuri, kyl-lin suuri järvi lentokoneen laskea. Ilta on taas yöksi kääntymässä, kun alkaa kuulua lentokoneen surinaa. Lisäämme savumerkin antojamme, ja jo löytää valkoinen, punaristin merkitty, suuri lintu odotuspaikkamme. Se nostaa siivilleen, kiertelee aikansa järven pintaa, ottaa vauhtia, riuhtau-tuu irti ja nykäisee ylemmä, yhä ylemmä. Unohdan kipuni ja pettymyk-seni.

Vain hetki sitten olivat tunturit näkyneet turvemajan ovelle järven rannal-le saavuttamattomina. Ja nyt jäävät ne alapuolellemme kuin häipyvä satumaa. Pilvet lepäävät raskaina sumumassoina tunturien ympärillä. Jäätiköt välkkyvät sinisinä niiden rinteillä. Kaukana allamme kiertelee jo-ki hopeisena vyönä. Yö värittää koko tämän äärettömän, äänettömän tunturiseudun yhä syvemmän siniseksi. Ja pienissä tunturijärvissä ku-vastuu kuun kuvajainen. - Asumattomaan erämaahan ilmestyy yht`äkkiä valoja ja komeita ihmisasuntoja. Lennämme nyt matalammalla niin, että näen lintuperspektiivissä Kirunan kuuluisien rautamalmikaivosten kohoa-van töyräällä terassimaisesti toinen toisensa yläpuolella.

Tunturimaisema muuttuu vähitellen loputtomaksi metsäalueeksi. Yli tun-nin ajan lennämme synkkien öisten metsien ja aavemaista usvaa uhku-vien soiden yläpuolella. Tuolla jossakin on yksinäinen taloryhmä, pieni kuin nukkekoti, suorakaiteinen peltotilkku ympärillä. Täältä ylhäältä käsin tuntuu naurettavalta, että joku ihminen on tullut ja pystyttänyt majansa tänne ikuisten metsien keskelle. Koko maankamara allamme tuntuu kaukaiselta ja herttaisen yhdentekevältä. Todellisin on suuri, valkea lintu avaruudessa kaukana maan ja ihmisten puuhien yläpuolella.

Kolmen tunnin lennon jälkeen lyö lentokone Bodenin rannan aaltoihin. Satulumous on poissa. Avaruudenlintu on taas vain ambulanssilento-kone. - Bodenin sairaala on suuri ja kaunis. Valkeassa sairassalissa on puolet potilaista suomenkielisiä, Pohjois-Ruotsissa syntyneitä Ruotsin alamaisia. Sairaalan väki on sen enemmittä mutkitta heti tuttuja keske-nään. Ilot ja huolet, makeiset ja hedelmät jaetaan. Me juttelemme Vilja-mista ja hänen Martastaan, siitä hepsankeikasta, joka taas on ostanut uuden hatun. Ja naapurin-Tiltasta, jolla on aivan samanlainen kolotus kupeessaan kuin sinullakin, sydänhermot ne on, usko pois, vaik'ei lää-käri sitä sano. Kilpaillaan välillä iloisesti siitä, kellä on sinä päivänä kor-kein kuume ja kelle lääkäri kierroksellaan hymyilee kauneimmin. Vain hiukkasen riitaannutaan, siitä, kumpaa nuori alilääkäri rakastaa: sisar-Bettyä vai sisar-Gretaa.

Ja silmä kovana seurataan jokaista oiretta ja ennustähteä puoleen ja toiseen. - Lähtöaamuna lasken epätoivoisesti pennejäni, jotka oli alun-perin aijottu niukasti yksinkertaiseen jalkamatkaan eikä suinkaan näin monimutkaiseen retkeilyyn. Potilastoverini seuraavat kulmat rypyssä toimitusta ja laskevat mukana: uupui kuin uupuikin vielä lipun hinnasta Suomenkin rajalle. Potilas Fredriikka nousee päättävästi - ja luvatto-masti - vuoteestaan ja nilkuttaa ympäri huonetta kooten kolehtia. Oi, te Kirunan kaivostyömiesten vaimot ja suurten pohjoisten metsien metsän-vartijain lesket, ilman teidän liikuttavaa kolehtiannen olisi kuvanne syö-pynyt hyvänä muistona mieleeni.

Tunturimatka on loppunut alkuunsa, olin sen sijaan saanut rikkaan kor-vauksen: lento tunturien yli ja ennen kaikkea tunturiväen, sairaalatove-rien ja kanssamatkustajien sydämellisyyden ja uhrautuvaisuuden kautta usko lähimmäisyyteen. Ja sepä onkin enemmän kuin Kebnekaise. Keb-nekaiselle voi sitä paitsi päästä toisella kertaa, kunhan jalka taas pätee ja matkakassa kertyy. Sillä maailman on nyt auttamattomasti ja peruut-tamattomasti saanut uuden tunturihullun entisten lisäksi.