Orvo Öhman.

Yrjö Kokko naapurina.


Ensimmäinen muistoni Kokosta on, kun hyvin nuorena pääsin äidin ja isän mukana Muonioon. Menimme Kokon luo kylään. Hän toimi siellä eläinlääkärinä. Minulle jäi mieleen hänen kertomansa tapaus kurjesta, jonka oli hänen hoidettavanaan. Eräs vierailija oli kysynyt Kokolta, kuin-kahan kurjen käy, jos hän päästää tämän koiransa irti. Kokko oli sano-nut, että no sen kun kokeilet. Ja kun koira hyökkäsi kurkea kohti, oli se siipipangalla huitaisten iskenyt koiran tajuttomaksi. Olin jo ihan nuoresta kiinnostunut linnuista ja olin kuulemma todennut Kokolle, että olipa pirun hieno kurki.

Kirjailija, eläinlääkäri ja joutsenen pelastaja Yrjö Kokko muutti 50-luvulla Hettaan ja rakennutti Ungelon toppa-nimisen asuntonsa meidän kohdal-la, lähellä olevaan Pasakkaniemeen. Aikanaan, kun asunto valmistui, Kokko käski sen maalattavaksi tervan ja valaan rasvan,eli traanin ja ter-van seoksella. Oli kuuma kesä ja kun tuon aineen kuivuminen ei ollut kovin hidasta, levittäytyi lähialueille suoraan sanottuna aika- kaameaa lemua.

Erikseen täytyy sanoa, että hän suhtautui meihin nuoriin - niin tyttöihin kuin poikiinkin - hyvin huomaavaisesti. Usein oli jotain kannustavaa sa-nottavaa tai tarvittaessa vaikka apua pikku jekkuihin.

Kokko oli mm innokas lintumies ja tuossa asumassan niemessä oli mm. pitkälti toistakymmentä ”sotkan” eli telkän pönttöä. Telkkähän oli mm. Enontekiöllä tärkeä munalintu. Sodan jälkeen ei kaupoista saatu kanan-munia ja niin aina jokunen muna pihapöntöstä pääsi talouskäyttöön. Kokkohan risti lähes kaikkien pönttöjensä tyttötelkät. Ja niin mm muu-tamat Hetan ”vallasfrouvat” saivat pöntöissä asuvia kaimoja. Lisäksi siellä oli myös Sibyllaa ja muitakin kuninkaallista nimeä. Noihin aikoihin hän alkoi kirjoittaa niitä kuuluisia joutsenkirjojaan ja vietti paljon aikaa tuolla ”pohjastuntureilla”.

Hänellä oli aivan upea, hyvin koulutettu koira, saksanseisoja Molli. Tun-tui, että koira jopa ymmärsi täydellisesti Kokon puhetta. Ihailin tuota koi-raa suunnattomasti ja aikanaan vanhempana jopa hankin itselleni sa-manlaisen. Enkä ollut ainoa. Nimittäin Enontekiön innokkaat riekonpyy-täjät hankkivat tuota rotua riekkokoirikseen ja niitä oli ja on vieläkin pal-jon Enontekiöllä. Mahtava riekkotutka. niin kuin minä sitä tituleerasin !

Kokko tiesi innostukseni lintuihin ja hän mm. kulki muutamilla rengastus-keikoilla meidän -veljeni ja minun- mukana. Lisäksi olin hänen muka-naan joillakin kuvausmatkoilla. Mm eräällä tietämälläni kotkanpesällä ja kiirunoiden kuvausmatkalla Ounastunturin koivikoissa.

Kun Mollista aikanaan aika jätti, laittoi Kokko itselleen mäyräkoira Ma-nun. Muistan muutaman kerran, kun hän -aika kookas mies - haulikko olalla ja matala mäyräkoira jaloissa tepsuttaen ylpeän näköisenä mei-dän pihan kautta lähti jänisjahtiin. Ja kyllä hän ainakin kerran tuli ”suu-rena metsästäjänä” rehvakkaan näköisenä Manunsa kanssa metsästä koiransa kokoista jänistä roikuttaen. Ylpeitä olivat kumpikin.

Hetan kylässä otettu ryhmäkuva 1952; eläinlääkäri ja kirjailija Yrjö Kokko oikealla (Kokko (1903-1977) oli tunturisaamelaisen kulttuurin ja elämäntavan puolustaja.), keskellä Poutvaaran pariskunta ja vasemmalla Tauno Rova. Kuva: Poutvaara Matti, / Museovirasto.

Ungelontorppa Ounasjärven rannalla sekä piirros sen isännästä. Piirros Y. Kortelainen. Kuva: Juha Kivekäs.

No, minulla oli kerran kesy varis elättinä. Kokko käydessään aina muisti jututtaa sitä. Hyvin näkyivät tulevaan toimeen. Kun Kokko sille jutteli, katsoi varis häntä ja ikään kuin paremmin kuulakseen pyöritteli päätään. Kerran, kun tulin kesätöistä kylältä. näin että Kokko pyllistelee meidän pihalla. Mietin, että mitähän siellä nyt on menossa. No varishan siinä hänen oppejaan oli kuulemassa. Kävelin viereen ja kuulin kun Kokko sille hitaasti toistaa: sano PIRU. . . PIRUU. . .

No ei se siinä vielä kertonut Kokolle, oliko jotain jäänyt päähän. Kokko oli nääs päättänyt kokeilla, oppiiko varis korpin lailla toistamaan paljon kuultua sanaa. Ja eräänä päivänä kuulin yllättäen sen istuessa katon-reunalla ihan selvästi päästelevän sitä PIIRRUUU sanaa suustaan. Ja oikein nyökkäämällä se tuota päästeli. Kerroin tämän Kokolle ja hän oli muka hyvin otettu opetustaidoistaan.

Kokon vaimo ei tykännyt viettää talvia Ungolon torpassa, vaan muutti aina talveksi etelään. Ja myöhemmin, kun Kokko ilmeisesti koki itsensä sen verran vanhaksi, että muutti myös Etelä Suomeen. Hyvin harvoin he enää sitten kävivät Hetassa.

Vielä Hetassa ollessani hankin itselleni kanakoiran, saksanseisojan. Olin
innokas metsästäjä ja päätin kokeilla tuota ”riekkotutkaksi” nimittämääni koiraa jahdeissa. Myöhemmin muutin sitten Muonioon ja kuljin joskus syksyisin hyvän tuttavani luona Hetassa koirani kanssa riekkojahdeissa. Koirani oli väriltään samanlainen kuin Kokon se kuuluisa Molli-koira.

Kävelin koiran kanssa yhtenä iltana kylätiellä jahdin jälkeisellä lenkillä, kun näin toisella puolella tietä tulevan vastaan neljä iäkästä ihmistä. Kaksi naista ja kaksi miestä. Kun seurue oli kohdallani, se pysähtyi ja kuulin yllättäen tutun äänen, sanovan: ”Tuohan on Molli. Aivan kuin mi-nun koirani Molli!” Tajusin heti, että siinähän on Kokko. Esittelin itseni ja kyyneleet tulvat vanhan naapurini silmiin. Kokko pyysi, että tulisin hei-dän mukanaan käymään kylässä tuon upean koiran kanssa. Jouduin kertomaan heille, että valitettavasti jouduin kieltäytymään, koska asun nykyisin Muoniossa ja minun täytyi olla jo hyvissä ajoin illalla kotona ja aamulla töissä Muoniossa. Tuo oli viimeinen tapaamiseni hänen kans-saan . . .

Enontekiöllä muistetaan ja kunnioitetaan tuota miestä niin, että siellä on perustettu kolmekymmentä vuotta sitten hänen nimeään kantava toimiva Yrjö Kokko-seura.