Pentti Stoor.


Yrjö Kokko.


Lukiessani ”Hetan Jussan” julkaisemaa ”Lapinkävijän päiväkirjaa 2”.(12.12.1922 Riihimäen Sanomat), teksti tuntui jotenkin tutulta. Kaivoin kirjahyllystä Yrjö Kokon ”Ungelon torppa”-teoksen, jossa on samanlai-nen kuvaus kevättulviin joutumisesta poron kyydissä. Samalla palutui mieliin tuon teoksen synnytystuskien seuraaminen 12-vuotiaan pojan silmin.

Kirjailija Yrjö Kokko rakennutti 50-luvun alussa hirsisen huvilan kotiani vastapäätä olevaan Pasakkaniemeen, jonka kapea hiekkakannas yh-distää mantereeseen. Talvet Kokko vietti etelässä – Espanjassa Kana-riansaarilla, josta hän julkaisi kirjankin ”Hyvän tahdon saaret”- mutta saapui keväällä perheineen muuttolintujen mukana huvilalleen. jota hän myöhemmin alkoi kutsua Ungelon torpaksi.

Koulutukseltaan hän oli eläinlääkäri, mutta ajautui vapaaksi kirjailijaksi, kun hänelle ei myönnetty virkavapautta Muonion piirieläinlääkärin teh-tävästä. Tämä terävä havaitsija julkaisi nopeassa tahdissa kirjoja vuo-sittain. Läpimurto teos oli satukirja ”Pessi ja Illusia”, mutta eniten julki-suutta saivat laulujoutsenista kertovat useat kirjat. Itselleni läheisin opus on osittain paikallisista kertova ”Ungelon torppa”.

Hän aloitti teoksen valmistelun heti matkailukirjan julkistamisen jälkeen vuonna -53, mutta sai opuksensa painokuntoon vasta -57. Monet, hyvin monet iltasella kirjoitetut liuskat joutuivat aamuisen tarkastelun jälkeen paperikoriin. Aivan tavallisten asioiden kuvaamisesta oli tullut painajai-nen, mikä teki toisinaan mukavasta satusedästä kärttyisän. Välillä hän ehti tekaista Pohjanmaan joutsenista kertovan kirjan ”Ne tulevat takai-sin.”

Syksyllä -53 hän jäi Enontekiölle valvomaan varastorakennuksen tekoa ja kirjoittamaan teosta, jonka synnyttämisen tuskasta hän kertoo myös kirjassaan ja josta hän puhui vieraina käyneille lapsille. Niitä samoja kummitus-, lappalais- ja maahisjuttuja, joita hän kirjoitti kirjaansa, hän testasi ensin meihin lapsiin. Itsekin olin muutaman kerran mukana kuu-lemassa ja kertomassa äkäisten maahisten tempauksista.

Sinä syksynä hän huolehti erityisen hyvin fyysisestä kunnostaan. Hän luopui kirjailijalle tärkeästä innoittajasta viinistä kokonaan ja luisteli aa-muisin - lasten kouluun lähdön aikoihin - tunnin saaren ja rannan väli-sellä jäällä hyvin pystyssä asennossa, lähes suorin jaloin laajoja kaar-roksia. Ounasjärven jäät minun lapsuudessa säilyivät lumettomina pa-rikin kuukautta niin, että ensilumet satoivat vasta joulukuussa.

Kirjailijan luisteluasu muistutti taitoluistelijoiden vaatetusta – suorat hou-sut, pikku takki ja valtoimenaan liehuva paksu villahuivi. ja tietysti avo-päin. Luistimet, joilla hän teki piruettejaan, olivat puurunkoiset, joihin naulattu vuosisadan alussa maasepän takomat kippuranokkaiset terät – sellaiset, joita näkee oikein vanhoissa valokuvissa. Nämä olivat kahdella remmeillä kengissä kiinni samaan tapaan kuin omatekoiset sahanterä-luistimeni muutamaa vuotta aikaisemmin. Itselläni luistimina olivat jo siihen aikaan isän Ruotsista ostamat ”hokkarit” .

Kirjailija, eläinlääkäri Yrjö Kokko v. 1941. Kuva: Pietinen. / Musovirasto.

Yrjö Kooko. Piirros: Yrjö Kortelainen.

Pasakkaniemessä 1950-luvun lopulla, oik. Yrjö Kokko, Aimo ja Kerttu Kallio. Kuva: Tarja Ylitalon albumista.

Hellin kissan – Miisun hirttämisen Kokko kuittaa kirjassaan muutamalla rivillä, josta itse kirjoitin yhden liuskan jutun FB:hen. Lainaan tässä lo-puksi kirjailijan kertomuksen.

”Edessäni oli Arvon emäntä (Helli) kaikessa rauhassa antamassa tukal-leen aamu-kampausta. Levollisesti hän jatkoi puuhaansa ja sanoi sitten, kun minä olin lopettanut kiihtyneen änkytykseni:

- On tehnyt oikein pahaa, kun on koko piha täynnä linnun jalkoja. Samu (Rovan Sulo) saa tulla ja hirttää sen kissan heti.”

Kirjassa on Miisusta oikein kaunis kuva.